herätkää pahvit

Suuri valkoinen rakennus satoine ikkunoineen näkyy mäen päältä kauas kaupungille saakka. Talvisin korkea maamerkki koristellaan juhla-asuun; sen kaikista ikkunoista tuikkii kynttelikkö toivottaen ihmisille valoa pimeään. Pihan poikki astellessa vatsassa on muistojen, jännityksen ja onnistumisten kutina. Vilkaisen kolmennen kerroksen ikkunoihin, niihin joista katselin maailmaa lapsen silmin. Sisäänkäynnin edessä oli jatkuvaa ruuhkaa; autoja ja takseja tuli ja meni jättäen huonosti liikkuvia lapsia, miehiä ja naisia saattajineen kyydistä. Nyt tuo liikenne on hiljentynyt - lähes pysähtynyt.
Lastenosastolla meistä pidettiin hyvää huolta. Ruoka oli syötävä loppuun, piti ulkoilla ja mennä ajoissa nukkumaan. Kaikkien täytyi ajaa aulassa olevaa kuntopyörää 15 minuuttia joka päivä. Mittarilukema merkittiin vihkoon. Jos ei sääntöjä totellut, ei saanut katsoa teeveetä. Koulua kävimme pohjakerroksen luokissa, jossa oli oma tilansa ylä- ja ala-asteen oppilaille. Parin kolmen kuukauden sairaalassa oloaika oli lapselle pitkä mutta tavallinen tuohon aikaan. Päivät kuluivat myös musiikkikerhossa tai askartelussa silloin, kun ei keksitty jäynää hoitajille. Tavallista oli, että hoitaja soitti kouluun ovatko tytöt tulleet ja hetken päästä tuli hakemaan meitä yläkerran kahviosta, jossa olimme luvatta karkkiostoksilla. Pääsiäisenä ja jouluna yritykset ja kaupat lahjoittivat osastolle lahjoja ja pukki jakoi ne tasapuolisesti kaikille. Jokaisen synttäreitä juhlittiin vuorollaan. Vaikeiden hoitojen ja tutkimusten lomaan jäi kivojakin muistoja.

En ole käynyt lastenosastolla vuosikymmeniin.
Tällä kertaa olen menossa toiselle puolelle taloa. Nilkan tekonivel irtosi, ja kirurgi suunnittelee siihen korjausta. Operaatio on vaativa ja hoitaja kertoo, ettei kukaan muu lääkäri koko sairaalassa ryhdy sitä tekemään. Tunnen kirurgin entuudestaan hyvin. Tapaan hänet ennen leikkausta. Rauhallisesti hän selostaa leikkauksen kulun, mitä tehdään ja miksi. Hän on luottavainen niinkun minäkin. "Kyllä tästä vielä jalka tehdään", hän katsoo minua toiveikkaasti. Tutut hoitajat opastavat avuliaasti leikkauksen aikana ja siitä toipuessa, vaikka ovatkin kiireisiä. Nilkan korjaus onnistuu. Rikkoutuneesta tulee ehjä ja kävelen sillä nyt viiden vuoden päästäkin hyvin. Näinä vuosina tapahtuu paljon ja käyn monet kerrat tuossa samaisessa talossa mm. käsileikkauksissa. Valkotakkiset tervehtivät jo käytävillä, ja hoitaja kysyy kahvilan jonossa mitä kuuluu.

Tänään sairaalaan mennessä sen tuttuus ja turvallisuus peittyy huokuvan pelon alle. Laitoksen toiminta saatetaan lopettaa, koska kunnat eivät myönnä sinne maksusitoumuksia säästösyistä.
Raastaa ajatuskin siitä että paikka, joka on mahdollistanut minulle ja monelle muulle sairaalle lapselle ja aikuiselle liikuntakyvyn ja kyvyn elää normaalia elämää, joutuu sulkemaan ovensa meiltä. Voin sanoa varmuudella, että ilman Reuman sairaalan asiantuntemusta minä joka elän aktiivista elämää, harrastan ja liikun paljon, istuisin pyörätuolissa ja hoitelisin asiani ja henkilökohtaiset toimeni avustajan kanssa. Ja meitä samassa tilassa olevia on tuhansia. Pelkästään nivelreumaan sairastuu 40 000 ihmistä vuosittain lisää.
Keskussairaalassa toki saa reumahoitoa, mutta kunnollista erikoissairaanhoitoa saa ainoana Suomessa Heinolan Reuman sairaalassa. Sieltä löytyy osaaminen myös vaikeiden ja harvinaisten reumasairauksien hoitoon, kuntoutukseen ja tutkimukseen. Tämä mahdollistaa meille hankalillekin tapauksille hyvän hoidon ja sen myötä itsenäisen ja elämisen arvoisen elämän. Ja ennen kaikkea se TAKUULLA säästää kuntien rahoja paniikkiratkaisuja enemmän.