surun olemus

Reilut kaksi ja puoli kuukautta vierähti Pariisin matkasta. On ollut tumman mustaa aikaa tämä.
Kolme päivää kotiin paluun jälkeen otimme kihlattuni kanssa sormukset pois ja tiemme erkanivat. Päätös oli yhteinen eikä tullut yllätyksenä.
Yllätyksenä sen sijaan tuli miten raskaasti otin eron. Pariin kuukauteen en jaksanut juuri muuta kun surra. Se on varmaan tämä ikäkin, kun ei tahdo kestää enää pitkän suhteen jäkisiä eroja.
Lääkäri määritteli ”normaaliksi surureaktioksi” kun puhuin hälle huonosta nukkumisesta. Unettomien öiden jälkeen kun päivät meinasivat käydä entistä raskaammaksi. Pariin kuukauteen en myöskään jaksanut tehdä ruokaa eikä ulkopuolinen maailma yhtään kiinnostanut. Suru oli yllättäen myös hyvin fyysinen: itkua, hikoilua, sydämen tykytystä, vatsakipua, pahoinvointia. Kaiken ahdistuksen huippu oli joulunpyhät, joita jatkui ja jatkui ja jatkui…
Elämäni mustimman joulun sanan kaikissa merkityksissä vietin peiton alla ja uuden vuoden konjakkihuurussa.
On kumminkin jotain, mitä kaikesta huolimatta jaksoin tehdä. Kävin nimittäin koko loppusyksyn aika uutterasti jumpalla. Sinne raahustin viimeisillä voimillani joka toinen päivä. Sauvakävelylenkit leppeässä säässä ja parin tunnin pyrähdys kuntosalilla auttoi järkeä säilymään jollain tasolla. Lisäksi ei voi kun suurella sydämellä sanoa KIITOS, että on hyvät ja läheiset välit perheeseen; äiti huolehti ruoasta ja seurasta pahimmilla hetkillä ja siukun sauna- ja rupattelupurkaukset puhdistivat sielun ja kehon perusteellisesti. KIITOS.
Lisäksi huomasin miten ihania ystäviä mulla on useita. Kaikki ne jutustelutuokiot, kahvittelut, läsnäolon hetket ja tietoisuus siitä, että saa soittaa tai piipahtaa sellaisena kun on ja koska vain ovat kultaakin kalliimpaa. Olen teistä ystävät ikuisesti onnellinen.

Uusi vuosi

Olin loppiaisen jälkeen pari päivää ihan puhki, niin kovasti pinnistelin monien pyhien yli. Sitten paranivat unet, alkoi päästä päiväjärjestykseen ja tunteiden pöly selvästi laantui. Alan vähitellen saada tolkkua siihen myräkkään joka päässä sinkoili eron jälkeen.
Ennen kaikkea olen alkanut katsella taas eteenpäin menneiden harmittelun sijaan. Meitsi itkee silmät päästään silloin kun sen aika on ja niin kauan kun sitä kestää. En pysty juoksemaan tunteita pakoon vaan käyn ne läpi perusteellisesti ja tiedän että suru on ohimenevää. On niin helppo sanoa ”tunteet pitää käsitellä” mutta auta armias kun olet sen paskan silmässä niin etsit kaikki mahdolliset pakokeinot, ettei sitä tarviis kokea. Monilla valitettavasti ei oo tänä päivänä aikaa surra, on niin kiire elää, tehdä töitä, mennä eteenpäin. Jos kumminkin pystyy ja uskaltaa katsoa totuutta ja tunteitaan silmästä silmään, uskon että se vasta oikeasti vie eteenpäin.
Tänään ja eilen huomasin ilokseni valoilmiön taivaalla! Avasin äkkiä verhot selälleen ja nostin puolikuolleen timjamin ikkunalle elvyttääkseni sitä vielä. Pitkän mustan ajanjakson jälkeen valoisasta päivästä nauttii kahta kauhiammin.

Hyvää talvipäivää lukijoille!