
Tosin nyt olen viisaampi: tiedän ketkä ovat kolkkiluokkalaisten mielestä kivoimmat pojat, kuumimmat puheenaiheet ja parhaat hittibiisit. Aina Iloisen synttärikahvit juotiin pari päivää myöhemmin kinuskikakun äärellä ihmetellen kuinka nopsaan kymmenen vuotta hujahti.

Vietimme siskon kanssa muutaman mökkipäivän, ennenkun auton nokka suunnattiin kohti, kuinkas muuten kun Pohjanmaata, ja vieläpä ihan kaksistaan. Joka kerta siellä käydessä ihmettelee miksei käy useammin. Ja seisahtuu huomaamaan mistä sitä on kotoisin.
Ajelimme ohi Kainaston mummulan, jossa nykyään on hiljaisempaa kun silloin: kylän mopojengi pörräsi lähiristeyksessä ja illan pimetessä hiippailtiin naapuriin poikia riiaamaan. Mummolan pihaan istuttamiamme luumupuita ei erottanut tiheikön seasta (jos niitä koskaan olikaan), ja pihasta lähtevä hiekkatien suora Aninkujalle, missä myymäläauto pysähtyi, on yllättävän lyhyt.
Moikkasimme myös iskan neljää sisarusta perheineen. Tuttuja piirteitä, eleitä ja tarinoita seuratessa ymmärtää miksi on tällaanen kun on; pohjalaisuus on piirre joka pysyy vaikka asuisi ikänsä muualla. Se on ylpeyttä, jääräpäisyyttä, suurpiirteisyyttä ja peiteltyä sydämellisyyttä. Pohjalaiset eivät ole yhtään häjyjä, kun ensin pääsee vähän tutummaksi :)


Ennen lähtöä piipahdimme Luopajärven sahalla, joka oli kuin olikin vielä pystyssä. "Konttori" luki punaisen tönön ovessa ja asuimme sen toisessa päässä, kun sisko syntyi. Talo oli paljon pienempi kuin muistin. Häivähdys siskon syntymästä on kolmevuotiaan muistissani, kun vauvaa sai vihdoin mennä katsomaan sairaalaan. Autossa isän kanssa kaksistaan tuumasimme, että sitä vauvaa ei sitten ikinä anneta kenellekään. Eikä muuten annettu.
Kiva kun kävitte. Muistan tuon Luopajärven sahan talon pikkusiskosi ristiäisisä. Samalta se näyttää kuin silloin 70-luvun alssa.
VastaaPoistaJuurilla...liikutusta...tuttuja tunteita.
VastaaPoista