elonkerjuuta

Sato on pieni mutta vaikuttava. Perunaa, joissa ei yhtään rupea, sitruunamelissaa, ruohosipulia, persiljaa, timjamia, salaattia, kantarelleja, pieniä tatteja ja karvarouskuja (joita löytyi kuvan ottamisen jälkeen vielä lisää).
Kotona kuivaan vielä minttua ja basilika on edelleen puskissa. Tilli ei tänä vuonna harmikseni kasvanut vaan muuttui kellertäväksi.
Oon kokeillut tehdä vispipuuroa punaherukoista, karviaisista, raparperista ja mustikoista. Kaikki on ihania puolukoita odotellessa.
Raparperi-mansikkahillon keittelimme aikasemmin.
Kaikissa meissä asuu pieni puutarhuri.

mummo ja keinutuoli

Olin siivoustalkoissa entraamassa siskon ja äidin kanssa jälkimmäisen tulevaa asuntoa. Kävipä siellä pieni Aapo apulainenkin auttamassa mummoa.
Läksimme matkaan mopein ja siivousrätein varustautuneina, kuten asiaan kuuluu. Tehtävänä oli myös eteisen seinien maalaaminen ja tarkoitus oli käydä homman valmistuttua syömässä tapaksia.
Mummo otti uuden asunnon haltuun ikkunanpesurätin kanssa, minä ja sisko jynssäsimme kylppäriä puhtaaksi.
- Täytyy saada ensin kiukku päälle, että pääsee kunnolla vauhtiin, tuumaa sisko ja manaa edellistä hunsvottiasukasta joka on jättänyt kaiken ihan paskaiseksi.
Mummo kuuntelee tyynenä kun suunnittelemme asunnon tulevaa sisustusta ja vetelee ikkunalastaa riuskin vedoin ylhäältä alas.
- Sitä vanhaa kirjahyllyä et sitten tänne raahaa, vaan annat sen kierrätyskeskukseen, opastamme siskon kanssa yhteen ääneen.
- No kyllä minä ajattelin yhden osan siitä tuoda...yrittää mummo väliin.
- ET VARMAAN TUO, se on ihan hirveen pinttynyt.

Mummo on päässyt elokuun alusta vihdoin eläkkeelle ja nyt on muutto edessä. Hamstraaja kun on, niin tavaraa on kertynyt hirveät määrät. Tietyn sukupolven ihmisenä mitään ei malta heittää pois, ei edes rikkinäistä.
Nyt on kuitenkin pakko. Asunto on pieni. Mutta siinä on sauna.
Siivous- ja maalausurakka alkaa valmistua. Päätämme unohtaa tapakset ja tilata tuontipizzaa. Silitän verhoja valmiiksi sillä aikaa kun sisko maalaa eteisen seinää ja kiroilee. Verhot löytyvät yhteisymmärryksessä, koska minä saan päättää mitkä tulee mihinkin. Mummo ripustaa ohjeen mukaan oikean verhon oikeaan huoneeseen.
- Mitäs sä tähän ajattelit laittaa? Sisko osoittaa olohuoneen seinämää.
- No tähän sohva ja lipaston kaapit ja tuohon ruokapöytä. Niin ja tähän keinutuoli, mummo kertoo tyytyväisen näköisenä.
- Älä sitä keinutuolia tuo, se on ruman värinen, sanon.
- Niin ja vie ihan liikaa tilaa, tulee ahdasta, säestää sisko.
Mummo saa tarpeekdeen oltuaan hissukseen koko päivän ja kuunneltuaan jälkikasvuaan.
- Kai minä nyt ite saan päättää miten asuntoni sisustan, en nyt niin dementikko vielä ole!
Katsomme siskon kanssa toisiamme.
Todellinen muuttorytinä on edessäpäin ja keinutuolin kohtalo auki. Se on valkoinen ja puinen ja päällystetty sinisellä nukkavierulla kohokankaalla. Eikä sovi yhtään muun sisustuksen kanssa.
Paljosta tavarasta mummon on pitänyt jo luopua, ja monta autokuormallista on viety tavaraa kierrätykseen. Tulee uudet naapurit ja kaupat ja bussipysäkit.
Sentään jotain rajaa vaihtelullakin.

ajatuksesta syntyy kirjoitus

Vedän syvään henkeä ja venytän käsiä taaksepäin. Toistan liikettä muutaman kerran seisoen mökin kuistilla. Lampaat määkivät kuuluvasti toivotellen hyvää huomenta läheisen Kallioplanetaarion nurmelta.
On aika uusien juttujen, kun kirjoittaminen hipsii mieleen heti kohta herättyä. Näin teki tänä aamuna. Lehtijuttuja koskevat ajatukset pyörivät mielessä sekalaisina yksityiskohtina.
Samoin kun juoksijalla on peruskunto kohdallaan, niin on oltava kirjoittajallakin. Täytyy kirjoittaa säännöllisestu tai kunto rapistuu ja kynnys aloittamiseen kasvaa. Vaikkei kesän aikana ole julkaistavia juttuja syntynyt, olen kuitenkin kirjoittanut. Päivitän mökkikirjaa tai bloggaan. Asuntovaunuretkelläkin raapustan marimekko-aiheiseen vihkooni aamumietteitä. Viime vuosien aikana eri värisiä unikkovihkoja onkin kertynyt kasoittain. Tuurin Keskisellä käydessä päätin vaihtaa ne tällä kertaa Kiroileva siili-aiheisiin.
Aamusivut on aina ollut tämän kirjoittajan tärkein kuntoa ylläpitävä harjoitus. Aamuisin saa kirjoittaa mitä mieleen juolahtaa, ei-tärkeää hölynpölyä, jota ei ole tarkoitettu julkaistavaksi kellekään. Epäilenpä että aamuvihkoissa juuri tuon suodattamattomuuden takia saattaa olla kaikkein mehukkaimmat ja rehellisimmät jutut.

Ajatusten pyörittyä aikansa mielessä täytyy päättää lopulta aihe/paikka josta tekee jutun. On keksittävä työotsikko.
Toisinaan juttu syntyy tämän jälkeen alusta loppuun ilman mitään esivaiheita. Se on harvinaista herkkua kyllä. Jos ei mitään kokonaisuutta ole vielä olemassa se täytyy houkutella esiin. Materiaalia on yleensä jo kertynyt, kuvia, omia muistiinpanoja, lehtiä, esitteitä, kirjoja, nettijuttuja. Koska jutut ovat matkajuttuja, tiedän yleensä jo matkalle lähtiessä tai siellä ollessa onko paikka jutun arvoinen. Haalin materiaalia sitä silmällä pitäen (siksi useampia juttuja on koko ajan 'tekeillä'). Kaikista paikoista ei voi kirjottaa, vaikka ne olisivatkin nastoja.
Käyn läpi matskun, jota muuten seuraavasta jutusta (aihe on jo selvillä) on aika reilusti, mikä houkuttelee esiin kokonaiskuvan vähän kuin varkain. Sen jälkeen tarkennan rakennetta ja sitä käsitystä jonka olen jutun kohteesta saanut. Tästä käsityksestä syntyy just se minun tyyliseni juttu. Ja tämä persoonallinen ote, uskon, harjaantuu kaikkein eniten kun tulee enemmän kokemusta kirjoittajana.
Samaan aikaan pitää miettiä mistä kulmasta asioita tarkastelee; haluaako kertoa paikan historiasta vai tuoko jutussa esiin siellä nykyään asuvia ihmisiä, onko haastattelua jo olemassa tai tarvitseeko sellaista hankkia. Entäs onko valokuvia tarpeeksi, niitäkin ehtii vielä pyytää tai ottaa lisää.
Itelleni haastava vaihe on seuraava: täytyy lopulta päättää mitä kaikkea paikasta kirjoittaa. Ei voi esitellä joka niemeä ja torppaa tai kovin useaa henkilöä. Yleensä on monia NIIN mielenkiintoisia asioita, että haluaisin ne kaikki mukaan. Syntyisi jättijuttu (jota kukaan ei jaksa lukea). Just tämän takia harjoittelin keväällä pienempien juttujen tekoja, jossa rajasin sivumäärän kahteen. Okei kaksi ja puoli tuli. Kaihoisana jätän pois ne loput ihgut kokemukset, jotka olisivat niin mainitsemisen arvoisia.
Lopulta sitten - kaikki suunnitelmat on unohdettava, istutettava persus penkkiin ja ruvettava leipätekstin tekoon. Monesti luonnostelen ennen sitä vielä jonkinlaisen ingressin, johon tiivistän jutun sisällön ja joka on yleensä lehtijutun alussa korostetulla fontilla. Tämä voi myös syntyä vasta kun juttu on valmis.

Vaikkakin vaikeinta, niin itse tekstin kirjoittaminen on jutun tekemisessä parasta. Silloin sitä pääsee tässä harrastuksessa toden teolla vauhtiin. Taustatyökin on kivaa mutta samalla tietää että suurin urakka on vasta edessä.
Leipätekstin teko on intensiivisin vaihe koko hommassa. Kännykkä on oltava pois päältä jotta ei ajatus katkea, kun lehtimyyjä haluaa just tänään muistaa sua jollain pilipalitarjouksella. Kohteen on uppouduttava kuin olisi paikan päällä ja jos ei ole, sinne on jotenkin päästävä, tai juttua ei tule. Itelläni harvoin teksti syntyy reissussa ollessa, koska silloin ei vielä ole syntynyt kokonaiskuvaa ja on hankala keskittyä kirjoittamiseen jos ravaa katselemassa nähtävyyksiä.
Ensimmäisen käsin kirjoitetun version jälkeen tietää olevansa voiton puolella. Seuraavaksi juttu on vietävä koneelle ja voi olla että se menee siellä kokonaan uusiksi, mutta on kuitenkin kokonaisuus mitä työstää.
Kunnes muutamia rutattuja papereita ja sekalaisia tulostuksia seuraa autuus. Koko olemus rentoutuu ja otsakurtut oikenevat. Juttu alkaa olla valmis ja lopun tietää olevan viimeistelyä, korjailua, kuvien valkkaamista ja kuvatekstiä. Sietämättömän ihana olotila. Mutta ei siihen parane jäädä lillumaan koska säätämistähän riittäisi loputtomiin. Ja edessä on vielä viimeinen eikä suinkaan vähäisin jännitysmomentti.
Juttu täytyy saada myytyä.