Syys- ja lokakuu on menneet tasapainoillessa alakuloisuuden kanssa. Kylmästä kipein käsin ja hytisevin luin kiroan, miksi synnyin näin kylmään kolkkaan enkä johonkin lämpimään. Joka syksy sama juttu ja kevät. Muutenkin karsastan arkea, joka on tyystin erilainen kun monella ystävällä. Taistelen tuulimyllyä vastaan, koska tuskin on koskaan mahdollisuutta muuttaa olosuhteita suopeimmiksi. Vaan eihän sitä tiedä.
Toinen mahdollisuus on yrittää asennoitua. Sopeutua. Alistua. Ihan kuinka vaan. Yleensä niin käykin, nyt vaan on ollut erityisen kinkkistä, monestakin syystä, joita en ala tässä ruotimaan.
Ekaa kertaa sitten vuosikymmeneen oon taas kiikkunut todellisen masennuksen laidalla ja harkitsin välillä jo lääkityksen hakemista, jotta olo helpottuisi. Mutta kyllä se vähän helpottui ilmankin, kun aikansa riepoi. Oon perunut tapaamisia ystävien kanssa ja erinäisiä muita menoja. Sorry heille. Aina ei vaan jaksa.
Katson parhaimmaksi keskittyä perusasioihin, käymään jumpalla ja tehdä pienen kävelylenkin joka päivä. Valmistaa kunnon ruoan ja kuunnella mitä sisimpäni yrittää sanoa. Miksi ahdistaa.
Arjen rytmi perheettömällä ja työstä poissa olevalla on sellasta jatkuvaa rytmin hakua, jotta tärkeät asiat tulisi tehtyä. En oo koskaan ollut rutiinien ystävä. Ikävystyn hirveän helposti, jos päivät on samanlaisia. Saati viikot ja kuukaudet. Jo eräs nuoruuden poikakaverini sanoi, että sä et kestä arkea. No en niin!
Mitä jaloa siinä muka on että ihminen kestää ja kestää, paskoja kelejä, veemäistä pomoa, lasten parkumista, kilometrin pituisia kassajonoja automarketissa naama rutussa koko talven ja odottaen vaan seuraavaa viikonloppua, jotta saa hakea kossupullon ja unohtaa hetkeksi kaiken, tai että aika kuluu vaan venatessa kolmen kuukauden päähän tilattua Turkin matkaa.
Sillä näkemyksellä, mitä olen maailmalla nähnyt pidän terveellisenä vaikkapa Ranskalaista tapaa osoittaa mieltä vähän joka asiassa. Kapinoida vastaan. Ajatelkaa kuinka terapeuttista on saada äänensä kuuluville ja jakaa tyytymättömyytensä porukassa muiden samaa mieltä olevien kanssa, sen sijaan että sietää ja kestää suomalaisella sisulla omassa kolossaan kiroten mitä vaan, kunnes mitta tulee täyteen eikä enää kestäkään. En tietty ihaile rettelöintiä vaan sitä kollektiivista kokemusta. Ja samaan aikaan ihmettelen meidän suomalaisten suuria masennuslukuja.
Laitoin myös merkille Pariisin metrossa usein ns. yhden miehen manifestit, kun joku laitapuolen kulkija saarnasi kovalla äänellä täpötäydessä metrossa kiivaasti puhuen. Sinänsä oivallinen paikka esittää asiansa. Ihmisten on pakko kuunnella. Silti kukaan ei paheksunut näitä ”puhujia” eikä heitä heitetty ulos, vaan tyyppi sai puhua niin kauan kun halusi ja lopetti kun sai sanottua asiansa (josta en tietty ymmärtänyt kun puhui ranskaa). Se oli varmasti tarpeen tuolle syrjäytyneelle saada sanottua asiansa. Ja näin tätä viikko toisen jälkeen.
Pariisilaiset tervehtivät kohteliaaseen tapaansa myös kerjäläisiä, pysähtyivät joskus jopa juttelemaan tai antamaan kolikon, mikä tuntui sivullisesta ihmeen suvaitsevaiselta. Meillä Suomessa juopot ja muut maan vaivat heivataan piiloon, pois silmistä, katukuvasta ja mielestä putkaan. Hyi hyi kun et elä samoin kuin me muut ns.kunnolliset ihmiset.
Minä yritän olla suvaitseva edes itelleni, vaikka arki ja koko elämä poikkeaakin aika paljon yleisestä menosta. Yks kaveri tokaisi, että pakenetko mökille arkeasi?
Niin taidan tehdä.
Siellä voi rypeä tai nauttia olosta rauhassa. Mulla kun ei mitään varsinaista arkea olekaan. Ei lasten kouluun tai harrastuksiin viemistä, rutiinisti ruoka-aikoja tai tiettyyn kellon aikaan heräämistä. Ei tarvii olla eikä tullakaan. Se on suru mutta myös helpotus.
Oman arkeni hyvä ja huono puoli on, ettei ole paljoa ulkoisia pakkoja. Arjen rytmi on luotava itse ja löydettävä siitä mielekkyys. Tai olla syyllistämättä turhaa itseään, vaikkei aina jaksa edes vähääkään. Ja kun alakuloa onkin ilmassa niin yhtä hyvin voin syyttää siitä vaikka paskoja kelejä.
Sisimmässäni tiedän, että asioiden todellinen laita ja syy näinkin syvään alakuloon selviää, kun sen aika on.
En muuten sit yhtään tiedä, mikä mahtaa tämän kirjoituksen tarkoitus olla, mutta tuleepahan purnattua. Onneksi on blogi kun ei oo sitä metroa lähellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!