Kuntoutuksessa Kankaanpäässä

Ensimmäiset paivät hartaasti odotetulla kuntoutusjaksolla ovat käsillä. Olin niin yllättynyt Kelan myönteisestä päätöksestä, kun joka paikassa säästetään, etteivät aikaiset aamuherätyksetkään tunnu missään!
Eilen lekuri, jota en oo ennen nähnytkään, tutki hartaasti ja pitkään. Käytiin läpi lääkelista, sitten nivelet yksitellen, tehtiin merkintöjä paperiin ja hoitosuunnitelmia jaksolle. Sitten tuli se hetki, kuten joskus käy, että lekuri hirttäytyy johonkin uuteen lääkkeeseen eikä meinaa uskoa, vaikka sanon että EN TARVITSE ennaltaehkäisevästi ja noin niinkun varmuuden vuoksi. 45 minuutin jälkeen vielä ovella hän muistutti, että palataan siihen lääkeasiaan sitten lopputarkastuksessa. No EIKÄ PALATA.

Psykososiaalisessa ryhmässä on kuusi ihmistä. Psykologi johdattelee ensin pieneen esittelyyn, josta kumpuaa aiheita lisäkeskusteluihin. Vieressäni istuva mies, toisen puolen halvauksen parhaassa työiässä saanut mies aloittaa. Puhun lyhyesti ja vuoro siirtyy autokolarissa aivovaurioituneelle, jonka edelleen on vaikeaa hyväksyä asiaa. Hän ja selkäleikkauksessa komplikaatioita saanut, pahoista kiputiloista kärsivä nainen hallitsevat lopulta keskustelua. Minä ja syntymästään kuuro sekä lempeän oloinen ms-nainen pysyttelemme takaviistossa. Keskustelun aiheina ovat väsyminen ja perheen suhtautuminen sairauteen. Mietin näitä kuunnellessa, että itelläni on asiat oikeestaa aika hitokseen hyvin. On ollut pikkutytöstä asti aikaa sopeutua sairauteen eikä kaikki ole tullut kertarysäyksellä ja muuttanut ykskaks ihan koko elämää.

Loppuillasta päästään laulamaan. Rollaattorilla kulkeva 88-vuotias karjalalaismummo halaa minua illan päätteeksi, ja keikkuu puolelta toiselle iloisena siitä, kun raahasin hänet karaokea kuuntelemaan ja vetäisin vielä toivekappaleensa Heilin Karjalasta.
Nukkumaan käydessä tekonivelnilkkaa jomottaa koko päivän jalkeilla olosta, mutta panadoli rauhoittaa. Tästä on hyvä päästä käyntiin ja yrittää olla syömättä itseään paksuksi, koska ruoka täällä on ihanaa.