epävarmuudesta ja kirjoittamisesta

Sain eilen kirjoitettua lehtijutun jota olen funtsinut koko syksyn. On se kuulkaa jumalattoman hieno tunne kun saa vihdoinkin jotain valmiiksi. Samaan aikaan hirveä itsekritiikki päällä. Koko juttu on ihan tylsä? Onkohan ne pilkut sittenkään oikeilla paikoilla? Ei siinä varmaan oo mitään uutta kerrottavaa! Kuka oikein luulen olevani??
Mutta näin se aina kirjoittamisessa menee. Apina minussa yrittää mollata lyttyyn kaiken mitä tekee. Ja se on välillä niin vahva, että tekee oikeasti hallaa koko hommalle. Tiedän ihmisiä jotka eivät koskaan uskalla tuoda tekstejään julki, vaikka rakastavat kirjoittamista.
Päätin luetuttaa jutun kahdella ihmisellä. Toinen olisi muuttanut puolet ja poistanut loput tekstistä (hyvin pyyhkii). Toinen ei ole vielä ehtinyt katsoa koko juttua. Vaikutelmia pyysin tai kommentteja. Sitä kun ei jossain vaiheessa ite enää näe metsää puilta. Teksti on hyvä näyttää tai lukea jollekin ulkopuoliselle. Pelkkä ääneen luku toiselle ilman yhtäkään kommenttia jo toimii palautteena itselle. Selventää sitä mitä tuli kirjoitettua.
En just nyt tiedä mitään tunnetta joka olisi niin mahtava, kun tekstin saaminen valmiiksi. Se on ilo! Ihan kuin olisi suuremmankin urakan tehnyt. Ajatus aikansa pyörii päässä ja muhii ja riipii sua siellä ja lopulta valmis juttu on edessäsi. Olkoon hyvä tai huono niin teit sen kuitenkin.
Siinä kaksi tunnetta kulkee käsi kädessä niinkun monessa muussakin asiassa. Ilo ja epävarmuus, viha ja rakkaus, nautinto ja kärsimys.
Epävarmuus tulee aina. Se kuuluu kirjoittamiseen.