kun hommassa on Sitä Jotain

Pitkään aikaan ei mikään asia ole saanut mua innostumaan näin paljon kun nyt olen. Kun luonne on sellainen, että kaipaa välillä uusia tuulia elämäänsä niin niitä sitten kanssa tulee.
Haikailin useita vuosia aloittavani syömään luomuruokaa: tein ainakin kolmena Uutena Vuotena päätöksen, jossa lupasin itselleni yrittää edes. Aina se tyssäsi kalliisiin hintoihin, tai vaipui unohduksiin kiireiden keskellä muutamassa kuukaudessa.
Viime vuoden vaihteessa tuli taas uusi lupaus: NYT alan syömään luomua ja ottamaan asioista enemmän selvää. Painuin läheiseen kauppaan ja keräsin 80 eurolla luomuruokaa kaappeihin: jauhot, munat, kahvia, salaatinkastikkeita, ketsupit, sinapit, jogurtit, leipää, maitoa...yllätyin kuinka hyvin niitä oli saatavilla (ei kaikissa kaupoissa. Parhaimmat luomuvalikoimat löytyvät K-kaupassa, jossa tuotteet on myös selkeästi merkitty vihreällä lapulla - tästä tykkään!).
Päätin käyttää luomua edes osittain kuten maidossa, kahvissa ja vähitellen lisätä tuotemäärää, kun niitä oppii helposti löytämään. Siten pidän myös lupaukseni. Näin tein koko kevään ja mieli oli hyvä: voin omalta osaltani säästää luontoa ja itseäni. Kyllä niitä myrkkyjä kertyy kroppaan ilman keräämättäkin. Vähensin hieman kahvin juontia ja jätin siiderit kauppaan, mikä tasasi kassakuitin loppusummaa. Luomuillessa kokee löytämisen iloa! Hihkaisin kun löysin kaupasta luomujauhelihaa ja hämmästelin hymyssä suin, kun pyörittelin käsissäni luomuvoipakettia. Ennen kaikkea iloitsin kun innostukseni kesti.
Kevään aikana kävi mielessä, että kunhan hurahdukseni vakiintuu, niin haluaisin löytää hyvän luomukosmetiikkasarjan ja alkaa käyttämään (ainakin) päivittäistuotteina luomua. Dödöt, shampoot, kasvovoiteet ym.joita tulee läträttyä paljon iholle ja joista kukaan ei tiedä mitä kaikkea ne sisältävät ja miten paljon. Päätin pitää silmäni auki....

Keväällä Pariisissa ollessani ystäväni Päivi vuosien takaa laittoi minulle viestiä ja kutsui johonkin esittelyyn. En heti päässyt, mutta muutaman kuukauden päästä löytyi sopiva aika ja läksin kirjastolle tietämättä mihin edes olen menossa. Olin varma, että kyseessä oli Herbalife-esittely joissa olen ollut aiemminkin (mutta en koskaan hurahtanut myymään niitä). Fysioterapeutti edessä kertoi joistain tuotteista ja liiketoimintamahdollisuudesta ja kuuntelin toisella korvalla esitystä kymmenien muiden kanssa. Sitten tulivat sanat jotka nostivat korvani pystyyn: Kaikki tuotteet ovat luomutuotteita. Heräsin kesäisestä haavemailmastani, oikaisin selkäni ja terästin kuuloa. Innostuin samantien ja vaikka innostuilen vähän väliä jostain, niin tämä oli erilaista. Vähän niinkun tapaat jonkun ihmisen kymmenien ihmisten joukosta, ja tiedät heti että tulet pitämään yhteyttä tuohon ihmiseen, ei sitä voi selittää miksi.
Muutaman kuukauden ja perehdytyksen jälkeen lähdin siis mukaan, eli rekisteröidyin luomukauppiaaksi. Olin kaivannut jotain uutta ja edelliseen (Oriflameen) jo pikkusen leipääntynyt 15 vuoden aikana. Nyt olen opiskellut aiheesta lisää, teen ensimmäistä omaa tilaustani ja olen testannut sekä testauttanut tuotteita itselläni ja läheisillä. Viimeiset pari päivää mökillä olen opiskellut firman nettisivujen käyttöä ja kuinka tuotteita valmistetaan aina kasvien viljelystä lähtien. Oppiessa kiinnostus asiaa kohtaan senkun lisääntyy.
Ja miten helppoa elämä jatkossa on: voi tilata luomumeikit, saippuat, kalkkitabletit, c-vitamiinit, kahvit ja astanpesuaineet omasta kaupasta.

JK.luomuviinistä tulee muuten kauhea krapula, SITÄ ei kannata paljoa ottaa. Tämäkin tuli sitten testattua.

rengasmatkaa retrovaunulla

Kahden viikon asuntovaunuretki on takanapäin ja kotona herätessä ihmettelen, missä sitä tällä kertaa herää? Matkareitti kulki välillä Jyväskylä-Hanko-Porvoo-Punkaharju-Joensuu-Liperi-Jyväskylä. Matkaa kertyi yhteensä noin 1400 km ja ihmeen hyvin vaunuvanhus (entisöity Sprite 400 v:lta -71) kesti. Ainoa haaste oli kuumuus, jonka takia kaasujääkaappi lämpesi ajoittain niin paljon että tuli kiirus syödä lihapitoiset eväät, ennenkuin ne syövät meidät. Siirtyminen sisämaahan lämmitti vaunun muutamana yönä niin kuumaksi, että nukkuminen ei ihan onnistunut...Mutta kävi hyvä tsäkä, kun ei sentään suurempi hurrikaani iskenyt vaunun ulko- eikä sisäpuolellakaan :)
Retkielämän viehätys on ennen kaikkea vinha vapaus; saa tulla ja lähteä koska haluaa ja mennä minne nenä näyttää. Voi tutustua vaununaapureihin, tai vain tervehtiä ja pysytellä omissa oloissaan. Ihmisiä on paljon ympärillä koko ajan. Aamukahvilla istuessa naapurin eilen illalla hienoksi laittautunut rouva astelee kylpytakissaan tukka pystyssä kohti aamusaunaa. Leirintäalueilla näkee kaikenlaista - rentoa elämää sanoisin.

Uusia paikkoja ja ihmisiä, niiden takiahan matkalle lähtee. Tutustuin ennestään itselleni vähän vieraampiin taiteilijoihin, Edelfeltiin, josta edellä kerroin ja Retretissä, jossa en muuten aiemmin ole käynyt (nolo myöntää,) Helene Schjerbeckiin. Retretin taidekartanossa oli myös Johanna Oraksen näyttely ja ateljee, mikä yllätti myönteiseti. Luulin hänen maalaavan pelkkiä nalletauluja mutta erehdyin; esillä oli hienoja asetelmia, tunnelmia Nizzasta jossa taiteilijalla on toinen koti; pioneja, konjakkipulloja, viuluja ja viinirypäleitä. Nuori ja työteliäs, totesin, eikä varmaan kovin helppo valinta ansaita leipäänsä julkkistaiteilijana kriittisessä Suomessa.
Erityisesti meitsiä viehättää päästä kurkistelemaan taiteilijoiden elämään, ateljeihin, koteihin, ja mikä parasta heihin henkilökohtaisesti. Päästä vähän syvemmälle henkilön elämään, jotta ymmärtäisi hänen teoksiaan. Palmun makuuhuoneeseen, Edelfeltin kotipihaan, Schjerbeckin sairauksiin, Oraksen mieheen, joka muuten oli näyttelyssä kertomassa teosten taustoista. Tämä jos mikä tyydyttää tirkistelynhalua ja ruokkii uteliaisuuttani. Ai hänen miehensä on tuon näköinen oikeasti; ei yhtään niin komea kun kuvissa mutta sitäkin sympaattisempi.
Näin ohimennen sanottuna, menkää ihmiset Punkaharjulle, se on Suomen kauneimpia paikkoja. Siellä on iso leirintäalue, jossa palvelu pelaa ja on tilaa kaikille. Kaunista vesistöä pitkin pääsee vaikka Savonlinnaan ja ne harjumaisemat! Lähellä on toimintaa lapsille (Kesämaa vesiliukupuistoineen) sekä taidekeskus Retretti aikuisille ja lapsille, luolastoineen. Näyttelyyn mennessä astutaan syvälle maan alle, ja sen himmeä tunnelma ja valoasetelmat on erilainen kokemus kuin valoisat sisänäyttelytilat. Ottakaa mukaan lämmintä päälle, ilma on kosteahko ja miten sen nyt sanoisi- luolamainen.
Matkan kohokohta kuitenkin on hyvät vanhat tutut, joita tapaa sattumalta tai sovitusti. Vietimme pitkän pätkän entisen opiskelukaupunkini Joensuun seudulla. Tapasin monen muun tutun lisäksi Niinan, joka oli mulle vuosikymmen sitten hyvin läheinen. "Long time no see" , tuumasi tyttö hölmistyneenä kun tupsahdin yllättäen työpaikalleen. Vaihdoimme kuulumisia pitkät tovit, ja tapasin iloisena myös äitinsä enkä ollut uskoa että pikkutytöstä on kasvanut iso ihminen, joka asuu pois kotoaan ja on jo työelämässä. No tarkkaan ottaen oli hänessä vielä tallella somaa tuttua pikkutyttöä.
Pyöräilin tukka hulmuten Ilosaaren laguuniin ja Karjalan talolle, siitä torin Marttakahvioon syömään kuuluisaa munavoipiirakkaa, jolla oli suolainen hinta mutta joka sentin arvoinen, ja hamtrasin mukaan vatruskoita ja sultsinoita. Taidekeskus Ahjo, ilon ylistys suomalsielle luovuudelle ja käsityölle eli Taitokorttelit, siitä Vapaudenpuistoon ja torsopatsaalle, joka seisoo paikallaan kuin mikään ei olisi muuttunut kahteenkymmeneen vuoteen. Pakko poiketa myös Teatteriravintolan puistoon keräämään pari jättiläiskäpyä mukaan tuomaan onnea, ja kuunarin ja tuulaakin kautta rantaa pitkin Hasaniemeen ja liikuntapläjäyksen päätteeksi pulahdus Linnunlahteen. Matkalla ihastelin mattolaiturilla ahertajia: miehet pesivät mattoja ja naiset puhuivat kännykkään. Se on nykymenoa se.

Hasaniemen teatterin Ulvovan myllärin tarina ei ollut ennestään tuttu, mutta nyt on. Ystäväni näytteli siinä kylän hullua juoruakkaa, joten kyllä kannatti katsoa. Jotenkin se roolisuoritus oli luontevaa ;) Seuraavana päivänä Merimiehenkatua Koskikadulle ja siitä polkimet soljuen Kirkkokadulle, jonka molemmissa päissä on kirkko ja kummassakin suosittelen käymään. Jälleen suunta vie torille syömään lörtsyjä, jotka ovat mailman parhaita juuri täällä. Väitös perustuu vertailevaan tutkimukseen; söin tänä kesänä myös savonlinnalaisia ja kuopiolaisia lörtsyjä. Vatsa pullottaen Suvantosillalle, joka on euroopan kylmin paikka talvisin - muistan. Rantakylään opiskelija-asuntoon poljin aikoinani ensimmäiset kolme vuottani viimaista rantaa pitkin joka ikinen päivä, kun ei ollut rahaa kulkea bussilla. Tuttuja paikkoja ja nimiä ja tarinoita joita kaupunkiin liittyy. Voisin kertoa jutun jokaisesta rakennuksesta ja kävyistä ja rakastan merihenkisiä kadun nimiä - kuten lukija huomaa. Niin ja tietysti yliopisto. Vankat punatiiliset rakennukset opettivat paljon elämästä 11:n siellä pyörityn vuoden aikana. Olin nuori, muutin vieralle paikkakunnalle ja aloitin oman elämän alusta alkaen. Opinahjo opetti myös suvaitsevaisuutta. Kaikkein fiksuimmat ihmiset ovat vaatimattomia ja ihan tavallisia, kun taas vähän vähemmän fiksut tekevät suurta numeroa itsestään.

Jossain lehdessä luki, että blogi on päiväkirja, joten rakkaalle päiväkirjalle on kerrottava vielä yhdestä matkan varrella sattuneesta etapista. Kävimme nimittäin kylässä Miikkulassa. Karjalan kunnailla-sarjaa seuraavat tietävät tämän olevan samainen kylä, jossa sarja on kuvattu. Markku Pölönen päätti vanhoilla päivillään muuttaa takaisin pääkaupunkiseudulta kotikonnuilleen Pohjois-Karjalaan. Itsensä ja perheensä oli elätettävä, joten hän rakensi elokuvakylän vanhalle varuskunta-alueelle keskelle ei-mitään ja työllisti itsensä lisäksi sata muuta ihmistä. SF-filmikylään pääsee tutustumaan oppaan kanssa ja kurkkimaan kulisseihin, kuulemaan kylän synnystä ja tutustumaan ohjelmien tekoon ja ohjaajan tuotantoon. Tänä kesänä Miikkulassa oli myös menestynyt kesäteatteri Onnen maa, jonka näytökset jo loppuivat mutta jatkuvat ensi kesänä. Erityisesti joensuulaiset menkää hiiessä tutustumaan paikkaan ja kannattakaa näin hienoa projektia.
Minä nostan hattua Pölösen Markulle.

Kuvissa Bengtskärin majakkasaari, iltanäkymää vaunusta, Edelfeltin kotiateljee sekä minä ja Albert.

Mestarien jalanjäljillä

Päätin kaksi vuotta sitten Hangossa käydessä palata sinne ajan kanssa takaisin. Näin tein. Vietin ihanat viisi päivää paitsi rantalomaa niin tutustumalla myös Hangon historiaa. Kesän helle-ennätykset sujahtivat huomaamatta ohi, kun leiri oli kymmenen metrin päässä merestä ja tuuli suotuisa.
Hanko on hyväntuulinen keksikaupunki ja miksipä ei olisi. Se on hiekkarantojen ympäröimä, sillä on arvokas historia ja laivat ja veneet tuovat mereltä leppeän tuulahduksen kansainvälisyyttä. En ihmettele että itse Mannerheimkin viihtyi Hangossa. Valkopurjeita ja vanhoja makasiineja, ystävällisiä ihmisiä, hymynaamoja. Ilmapiiri on ihan kuin ulkomailla.
Kenties päräyttävin kokemus Hangossa oli päivän retki Bengtskärin majakkasaarelle. Puolentoista tunnin merimatkalla tarjottiin lohikeittoa, jossa ei muuten suolaa, tilliä ja kermaa oltu säästelty, niin hyvää se oli. Majakka on Pohjoismaiden korkein ja oppaan mukaan siellä käytiin aikoinaan ratkaisevia tasiteluita venäläissiä vastaan. Yrityksistä huolimatta venäläiset eivät saaneet pommitettua majakkaa alas, koska suomipoika taisteli sinnikkäästi vastaan. (osasyy voi olla että eivät yksinkertaisesti osuneet :) Pienellä saarellä asui parhaimmillaan 30-luvulla neljä majakanvartijan perhettä.

Sitten sattui, että Hangosta Itä-Suomeen ajellessa joku ääni käski mua pysähtymään Porvooseen. Kävi ilmi, että Porvoossa (jossa nyt tätä kirjoittaessakin olemme) on Albert Edelfeltin teemavuosi. Museoissa on Edelfelt-näyttelyitä ja opastettuja kävelyretkiä maisemiin joissa A.E maalasi maailmankuuluja taulujaan. Olen ihan tohkeissani! Taiteilija oli kotoisin Porvoosta, mutta vietti talvet Pariisissa ja tuli Tänne Haikoon aina kesäksi 26 kesänä peräkkäin. Hänen kotiateljeensa on pieni punainen mummonmökki kattoikkunoineen ja sinne ryntäsin tietysti ensimmäisenä.
Olen kohdannut Edelfeltiin monta kertaa viime aikoina. Ensin joulukuussa Ateneumissa, jossa kierroksen loppuvaiheessa pysähdyin hetkeksi Luxenburgin puistossa-nimisen taulun äärelle (tämä on ehkä hänen kuuluisin maalauksensa - tai en minä tiedä. hän maalasi 220.) Sittenhän kävin siellä samaisessa Luxenburgin puistossa huhtikuussa Pariisin reissulla. Musee d'Orsayssa tuli vahingossa vastaan mestarin teos Louis Pasteur, joka kuvaa kemistiä työssään. Kemistillä on ympärillään pulloja ja purnukoita, joista yksi sisältää koiran selkäydintä. Tmä kemisti keksi sittemmin vesikauhurokotteen. Näin kertoi museonhoitaja eilen.
Porvoossa Edelfeltin töitä oli esillä myös Haikon kartanossa ja Vanhalla Raatihuoneella, jotka muutenkin ovat näkemisen arvoisia paikkoja molemmat. Raatihuonehan toimi Valtiopäivien päänäyttämönä 1809, jolloin itse tsaari Aleksanteri tuli Porvooseen neuvottelemaan pienen Suomen tulevaisuudesta.
Lisäksi A.E:n tauluja (tai niiden kopioita) oli esillä maastossa, paikoissa joissa A.E teoksiaan maalasi.
A.E. teki suomalaisuutta tunnetuksi hyvällä tavalla mikä on ihailtavaa. Hän maalasi suomalaisia maisemia ja sielunmaisemia, ihmisiä työssään, leikkiviä lapsia, eukkoja pärekoreineen, saaristolaiselämää ja laivanrakentajia. Eli ei mitään abstraktia, vaan oikeita kuvia. Ja hän menestyi maailmalla. Jopa venäjän hovi tilasi häneltä muotokuvia. Ihan syystä Edelfelt on Suomen kansainvälisesti merkittävin taiteilija.