Talviturkki on sitten heitetty! Ja muutenkin elämä aikas kivaa. Sateesta huolimatta saatiin laitettua viikonloppuna mökille kasvimaa. Kolmea erilaista salaattia, tilliä ja avomaakurkkua. Lisäksi kokeilen keltaista papua (ostin siemeniä koska kuvassa pavut olivat nätin värisiä). Hain vielä Plantagenista luomutimjamia, -basilikaa, -villirucolaa ja -ruohosipulia ja pistin nekin maahan. Nyt täytyy toivoa että pakkasukko meni jo menojaan.
Nämä kuvat on viime keväältä: kasvimaassa on jo pienet versot järvellä kolmen joutsenen perhekriisi. Taisto ja siipien mäiske kestivät monta tuntia. Naapuri kertoi, että myös tänä keväänä nahisteltiin. Näin kaupunkilaisena ja luonnonmenosta mitään tietämättömänä sanoisin että tappelevat vissiin samasta naisesta. Siis tyttöjoutsenesta :) Haavoittuneen kolmannen osapuolen kerrottiin kävelleen pois tietä kaupungin suuntaan, siipi lyyhyssä ontuen jalkaansa.

ihminen on ihan hullu

Kun miettii tätä koko kevättä niin olihan aikamoinen projekti. Joka päivä tunnen huojennusta, iloa ja ylpeyttä että selvisin. Pahimmat kivut koko 34:n sairasvuoteni aikana. Ja pisimpään kestäneet.
Jo pari-kolme vuotta taaksepäin juhannuksena mökillä oli niska niin kipeä etten meinannut pystyssä pysyä. Sitten sain kovan kaulurin ja toimintaterapiasta uuden niskatyynyn, mikä helpotti vähän myös öitä. Ja pari vuotta taaksepäin äidin kanssa Nizzassa ollessa itkin aamuisin, kun en jaksanut hotellin aamiaiselle. Parin tunnin jälkeen kipu sentään vielä hellitti.
Viime joulukuussa heräsin lopulliseen todellisuuteen; söin tramalia ja muita mömmöjä kuin leipää. Reissussa pelkäsin etukäteen kuuden tunnin lentomatkaa, koska en pääsisi pitkäkseni. Tajusin kuinka hirveän paljon niskakipu hallitsee elämääni. Oli pakko tehdä päätös leikkaukseen menosta.

Mutta miksi näitä vanhoja muistelemaan?
Siksi koska kun muistutan itseäni noista ajoista voin todeta että on syytä olla iloinen ihan vaan ei-mistään!
Maailmassa mikään ei oo niin varmaa kuin muutos. Tilanteet muuttuvat ja ihmiset muuttuvat, vaikka kuinka joskus haluaisimme niiden pysyvän. Kesä muuttuu syksyksi, lapset isoiksi ja meillä senkun tukka harvenee.
Tuollaisina kivuliaina aikoina tieto siitä ettei tämä tule olemaan lopullista on hirveän lohdullista. Parempina aikoina taas muutoksen tiedostaminen saa todella arvostamaan nykyhetkeä.

Jos joku lukijoistani tai ystävistäni kokee tällä hetkellä uupumuksen tai alakulon tunteita, voin suositella lukemaan kirjan Zen - tie depression läpi. Sain itse tuosta kirjasta paljon ajattelemisen aihetta, kun tunsin että painun syvemmälle ja syvemmälle kipuni kanssa. Olin välillä vihainen koko maailmalle.
Kirja sai ajattelemaan tilannetta uudelta kantilta. Pystyin luopumaan syyllisyydestä ja tunteesta että olisiko itse pitänyt tehdä jotakin toisin.
Ihminen on hullu ja aina vain hullummaksi tulee kun alkaa syyllistään itseään ja toisiaan ja ihan mitä tahansa pyristelläkseen irti pahasta olosta. Ja moinen on kauhean tavallista.
Kirja auttoi lopettamaan taistelun paskoja tunteita vastaan ja hellittämään otetta. Niin olokin helpotti.
Oppaassa on myös meditaatio- ja muita harjoituksia. Niitä voi tehdä jos haluaa. Minä en tehnyt. Luin ne kyllä huolellisesi läpi. Esim. yksi runoharjoitus pyöri mielessäni jälkeenpäinkin.
Lukiessa ei tarvitse mennä liian syvälle Buddhan oivalluksiin. Kirjasta kuten monesta muustakin asiasta elämässä voi poimia sen, mikä itselle parhaiten sopii.

"Kaikista yrityksistämme huolimatta on aikoja, jolloin deppressio ei tunnu helpottavan millään keinoin, tai paraneminen edistyy hyvin hitaasti. Ja kun toivomamme edistysaskeleet eivät toteudu, tunnemme itsemme entistäkin toivottomimmiksi ja arvottomimmiksi.
Deppressio tuo meidät kasvotusten sen tosiasian kanssa, että kaikkea emme pysty kontrolloimaan, miten kiivaasti sitä yrittäisimmekin."

"Kun olemme selkä seinää vasten, syyllistäminen on yksi keino, jolla yritämme päästä tästä pälkähästä"

"Kun voimme todella nähdä nykyhetken tilanteen, etsimättä sille selitystä, voimme saavuttaa syvemmän ymmärryksen...
Opimme näkemään mitkä keinot todella toimivat ja tuottavat tulosta, ja mitkä vain monimutkaistavat tilannetta."

(Poimittu kirjasta Philip Martin: Zen - tie depression läpi)

kesä tuli

En ole kuullut missään julkaistun tuota emt. juttua. Ehkä se tyssäsi pituuteen, kuten Ulla vinkkasi. Ja eihän se toki mikään koiranpaska-aihe ole.

Tasan neljä viikkoa leikkauksesta. En voi uskoa että kipu on ohi. Pystyn taas lukemaan ja nauttimaan hitaista lounaista!
Aloin kirjoittaa juttua Latinalaiskorttelista. Vähän kerrallaan ja varmasti tekstiä syntyy. Yhden yön vietin opiskelijamellakoissa Pariisin Pyhän Mikaelin aukiolla. Oli toukokuu 1968. Turhautuneet opiskelijat repivät irti katukiviä ja sinkosivat niitä poliisien päälle.

Kesän juhlahumu käynnistyi kummitytön synttäreillä. Hankin sen kunniaksi sinistä kynsilakkaa.
Kalamarkkinoilla paria tuntia ennen sulkemista kaikki oli tarjouksessa. Ostin puoleen hintaan ruisleipää, sultsinoita, vatruskoita ja lanttukukkoa. Siis kalamarkkinoilta.
Kohta nousen pyörän selkään, pois alta risut ja kävyt!

Yliopistollisen sairaalan kivunhoito: vastuutonta, väheksyvää ja syyllistävää

Kävin niskaleikkauksessa jossa toisen, kolmannen ja neljännen nikaman välit jäykistettiin pienellä levyllä, ruuveilla ja koukuilla kovan niska- ja pääkipujen helpottamiseksi. Operaatio tehtiin Kuopion yliopistollisessa sairaalassa huhtikuussa 2011.
Tapasin operoivan lääkärin kaksi kertaa ennen leikkausta. Kysyttäessä kivuista ja kivunlievityksestä vastaus oli kädenheilautus ” Ei siinä mitään kovia kipuja ole, eikä pidä alkaa moisia etukäteen märehtimään”. Käskettiin keskustella kipulääkkeistä nukutuslääkärin kanssa ennen leikkausta.
Sairaalaan mennessäni sanottiin anestesialääkärin tulevan osastolle myöhemmin. Odotin leikkausta edeltävään iltaan klo 20:een asti kunnes kysyin hoitajalta, koska tapaan nukutuslääkärin? Ilmeni että tämä oli jo käynyt osastolla: ”Ei hän ketään henkilökohtaisesti tapaa”, todettiin ykskantaan. Loppujen lopuksi tärkeä keskustelu tyrehtyi kokonaan. Olin esilääketokkurassa leikkaussalissa, kun nukutuslääkäri kertoi nimensä ja laittoi nukutuksen.

Leikkauksen jälkeen niskassa ja päässä oli kovat kivut. Alusta asti kipulääkkeiden anto oli nihkeää. Vastaus oli että ei voi antaa koska olet jo saanut. Ensimmäisenä yönä sain kipupiikkejä kun pyytämällä pyysin. Torkuin muutaman tunnin kerrallaan aina lääkkeen vaikutuksen ajan ja sen jälkeen heräsin kovenevaan kipuun. Päivällä hoitaja toi lääkettä mutta totesi paheksuvasti: ”Ei pitäisi näin paljon kipulääkettä käyttää.”
Leikkauksen jälkeisenä aamuna oli noustava jalkeille. Jumppari vei kävelylle telineen kanssa ja antoi ohjeen kävellä mahdollisimman paljon. Yritin noudattaa neuvoa minkä seurauksena yöllä oli taas kovat kivut. Sain alkuillasta ja keskiyöllä kiputabletin. Parin kolmen tunnin päästä lääkkeen ottamisesta kivut olivat edelleen niin kovat, että pyörin sängyssä tuskaisena ja hikisenä ja pyysin kipupiikkiä. Nuoren sairaanhoitajan asenne oli tiukka: ”Ei voi tuoda kuin buranaa. Ota kylmäpakkaus ja nalle kainaloon”. Kivun koko ajan yltyessä anelin ja vaadin itkien saada kunnollista lääkitystä. Hoitajan mukaan lääkäri oli ottanut pois luvan kipupiikkiin, mitä ihmettelin. Pitkällisen taistelun jälkeen yökkö suostui hankkimaan uuden luvan ja tuikkasi kipupiikkiin kiukuissaan käsivarteeni. Kipu helpotti saman tien ja nukuin loppuyön.
Seuraavan yönä en enää jaksanut tapella piikeistä. Yritin pärjätä tableteilla (oxynorm) enkä saanut nukuttua koko yönä.
Kolmantena päivänä leikkauksesta lääkäri ilmoitti aamukierrolla ” No niin ja tänään sitten kotiin”. Olin kauhuissani. Tuskin jaksoin vessaan mennä, olin niin väsynyt ja niskassa edelleen kovat kivut. Sain aamupalan jälkeen opiaatin, jotta jaksoin pukea päälleni. Mitään ohjeita kivun lievitykseen kotona ei annettu vaikka pyysin. Kukaan ei kysynyt miten pärjään tai onko apua kotona, tai edes saanko pakattua tavarani. 45 minuuttia ennen lähtöä pöydälle ilmestyi lappu, että kyyti on tilattu klo 13.30. Edessä oli parin tunnin automatka ja mukaan annettiin voltaren-resepti.

Kaksi ensimmäistä päivää ja varsinkin yöt tuntuivat siltä kuin puukko pystyssä niskassa. Otin kaapistä kipulääkkeitä mitä sattui olemaan. Nukuin torkahdellen ja mies heräsi yöllä kun huusin unissani. Kotiuduin perjantaina ja sunnuntaina jouduin jo menemään kotikunnan päivystävälle lääkärille.

Olen käynyt läpi kymmeniä reumaleikkauksia ja isojakin, enkä ole koskann kokenut vastaavaa. Enkä ole tullut 32:een vuoteen riippuvaiseksi kipulääkkeistä, mitä jotkut tuntuvat pelkäävän.
On järkyttävää että moderniksi huippusairaalaksi itseään kutsuva laitos elää nykypäivänä kivunhoidon osalta jossain 80-luvulla. Pahinta oli ettei kipuja otettu todesta. Tällainen asenne ja potilaan mitätöinti ei todellakaan edesauta paranemista, päinvastoin.
Suosittelen lämpimästi passittamaan Kysin neurokirurgian osaston hoitohenkilökunnan perusteelliseen kipukoulutukseen. Hoitajien ja lääkäreiden tehtävä on hoitaa kipu eikä moralisoida ja syyllistää siitä piittaamatta. Tällainen perusasia täytyy olla koko hoitohenkilökunnan hallussa.
Peräänkuulutan myös nuoren minut kotiuttaneen lääkärin Petri Kakkisen ja koko sairaalan vastuuta tapahtuneesta. Ei voi olla niin että potilas pannan liukuhihnalla leikkaukseen, ylös ja kotiin olosuhteista riippumatta. Jokainen tietää mitä voi sattua kun kotiutetaan tokkurainen, väsynyt ja kivulias potilas, joka ei meinaa edes pystyssä pysyä.

Juttu on lähetetty Hesariin, Keskisuomalaiseen, Savon Sanomiin, Aamulehteen, Turun Sanomiin, Etelä-Suomen Sanomiin, Karjalaiseen ja Kalevaan. Vinkatkaa jos joku näkee, että on julkaistu, kiitos.

Helpottunut olo.

Pääsin perjantaina kotiin.
En vielä jaksa kirjoittaa leikkuksesta. Niska tuntuu olevan ihan ok.
Vappuna kävi pari pelleä viihdyttämässä vappuhatuissaan ja naamareissaan - soittivat pillejään parvekkeen alla. Yllätysohjelmaa. Sain kukan.
Postipoika toi netistä tilaamani pariisi-julistee, vitsi se on hieno. Omasta kuvasta.
Äiti pesi kolme koneellista pyykkiä, talvivaatteista lähtien. Ihana äiti mulla.
Yrtit ikkunalla puskevat uudella puhdilla. Annoin niille kanankakkaa.