Nyt on siis käynyt niin että olen vakavasti mieltynyt tähän maisemaan. Oon liikkunut pitkin pitäjää, käynyt metsäkulttuuripäivillä, katsellut, kysellyt ja lukenut seudun historiasta. Ja tavannut ihmisiä, jäänyt suustani kiinni tuntemattomien kanssa. Nää on niin ystävällisii täällä.
Ruokalassa hoitaja kumartuu ihmeen kiireettomästi pyörätuolissa istuvan vanhan miehen lähelle kysyäkseen mitä tämä haluaa syödä. Hän syöttää potilasta, juttelee tämän kanssa ja nauraa. Välillä hoitsu siirtyy passaamaan viereisessä pöydässä istuvaa naista ja pyörätuolimies yrittää viedä haarukassa olevaa lohenpalaa suuhunsa, mutta suu on liian kaukana. Ukko suipistaa suuta tötterolle käsi vapisten eikä millään osu perille. Taustalla pauhaa radio:
"Taas poika saunoo se kylpee, se laulaa ja huutaa kannusta samppanjaa..."
Seuraan lohenpalan kohtaloa niin jännityksellä, että itelläni tartarkastikkeet tipahtavat mekolle.
Ruoan jälkeen rakennuksen takana olevalla kävelytiellä on ruuhkaa. Hoitajat vievät potilaita kävelylle ja katselemaan välkkyvää järvimaisemaa. Näky on melkein poikkeuksellinen. Nykyään hoitajilla on harvoin aikaa moiseen.
Ehkä kyse on historiasta. Vuosisadan alussa Kruunupuisto oli keuhkotautiparantola ja yleishoitoina olivat lepo sisällä ja ulkona.
Alkuaikoina potilaat vietin sänkyineen päivineen metsään makaamaan. Myöhemmin rakennettiin ns.ulkohalleja, suuria parvekkeita joissa potilaat makasivat peittoihin ja turkiksiin käärittyinä hengitellen mäntymetsän tuoksua.
Mies ja naispotilaat makasivat tietenkin eri parvekkeilla. He pitivät yhteyttä erilaisilla merkinantolaitteilla; naisten hallissa pimputettiin suurta lehmänkelloa kuusi kertaa, jos jollekin tuli terveisiä.
Vaikean sairauden aiheuttamaa masennusta kohennettiin hurtilla huumorilla, mikä oli vastapainoa parantolan kovalle sääntökurille. Halleille muodostui hallikuntia joilla oli omat sääntönsä ja tapansa. Uusille tulokkaille pidettiin kuulustelut; tulokkaan piti kertoa ensilemmen tarinansa päästäkseen potilasyhteisön täysivaltaiseksi jäseneksi.
Keuhkotautiparantolan potilaista puolet oli 20-30-vuotiaita, joten tarve tutustua vastakkaiseen sukupuoleen oli suuri. Vasta hallikunnalle kerrotun ensilempitarinan jälkeen oli lupa tavata toisen sukupuolen kohtalotovereita eli lumpustaa. Sitä ennen nainen ei saanut mennä 1m 30cm lähemmäksi miespotilasta.
Jo tuohon aikaan Punkaharju oli myös matkailuseutua. Parantolaan johtava tie katkaistiin ja portin läheisyyteen rakennettiin portinvartijalle oma talo. Portinvartija valvoi etteivät potilaat menneet harjualueelle tartuttamaan tuberkkelibasillia matkailijoihin.
Vaikkei parantolan ulkopuolelle päässyt niin luonto ja lumpustaminen tuottivat tuloksia: kolmannes potilaista palautui työkykyiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!