sielun ruokaa

Parasta terapiaa hulttiolle yksineläjälle on äidin kotiruoka ja siskon perheen seura. On mennyt viikko vähän räytyessä. Ehkä se Heinolan reissu vaikutti ja huonot yöunet. Nyt alkaa homma palautua hanskaan, eilen opiskelin ja sain tulostakin.

Oma elämäni on ajoittain hyvinkin epäsäännöllistä. Saatan nukkua päivällä, kukkua yöllä, reissata keskellä viikkoa tai harrastella mitä nyt milloinkin. Ei ole päivätyötä tuomassa rytmiä elämään. Kokkailu taas tahtoo mennä munakkaiden tai uunissa lämmitettyjen ranskalaisten ja lihapullien puolelle. Joskus voileivän puputtamiseksi. Varsinkin kiireessä. Kun oikein intoudun, teen jonkun kiusauksen tyyliin valmiit peruna-sipulisuikaleet ja kinkkua tai lohta + kermapurkki ja uuniin. Sitten syön sitä kolme päivää, ja se tulee jo korvista ulos.

Tällä viikolla räydyttyäni aikani (silloin en saa mitään laitettua, ei maistu ruoka, miksen siis laihdu heh?)poikkesin äidin ruokapatojen äärelle. Äippä laittaa työpaikallaan kotiruokaa, joten sinne on hyvä poiketa ihan muina naisina. Aivan tunsin miten kotiruoka - jauhelihakeitto ja vadelmakiisseli tekivät hyvää mielelle ja keholle. Samalla vaihdoimme kuulumiset.
Eilen poikkesin siskon luo. Oman elämän yksitoikkoisuuteen kaipaa lasten hulinaa, ja sitä siellä saa vähän varastoonkin. Lapset ovat ihastuksissaan, kun joku käy ja näyttävät sen myös. Lisäksi osuin taas ruoka aikaan; ruskea kastike maistui taivaalliselta (miksei sitä tuu tehtyä!). Viivyin iltaan saakka. Yhtä oli sattunut lapio silmäkulmaan, toisella oli voimistelunäytös tulossa. Tarha- ja kouluasiat puhuttivat.
Illalla lapset villintyvät, väsyksissään. Se on heidän jokailtainen rutiininsa. Söimme iltapalaa ja katsoimme Idolsia. Mieli oli ihanan piristynyt, kun palasin kotiin. Kiitos siukku. Ja kiitos äiti!

Osaan kyllä valmistaa ruokaa. En satopriäänejä, vaan kotiruokaa. Erityisesti tykkään leipoa, sehän on luovaa jos mikä. Teen sitä liian harvoin nykyään. Tässä kerran päätin alkaa syömään enemmän kasvisruokaa. Pidin kasvisviikkoja, ostin kaalin ja tein siitä joka päivä erilaisia (yksinkertaisia) ruokia tai puputin raakana iltaisin. Yksin asuessa kaalinpää todella kestää viikon! Sitten pidin porkkanaviikkoa. Ostin ison pussin porkkanoita (halvalla!). Tein niistä raastetta, keitin niitä, leivoin porkkanasämpylöitä. Seuraavaksi oli punajuuriviikko. Kiikutin kaupasta purkin kuutioituja punajuuria. Ihan paras oli kun keksi uuden ruoan siitä: punajuurimunakkaan! Laitoin väliin sinihomejuustoa (etten liikaa laihdu), mausteita ja punajuurta. Voi vautsi se oli hyvää. Olin varsinainen keksijäkokki, kun ihan ite ylsin noinkin huimaan improvisointiin.
Tosin se punajuuripurkki on vieläkin jääkaapissa...
Mutta kokeilkaa ihmeessä!

Sain vihdoin lisättyä linkin valokuva-albumeihin tuosta sivupalkista. Asia on ollut tekeillä,ja nyt siis kokeiltavana. Tarkoitus on tehdä lisää albumeita heti kun ehdin. Sieltä voi sitten selata valokuvia eri aiheittain, mikäli sattuu kiinnostamaan. Vähän hidas olen oppimaan näitä blogin ominaisuuksia (niitä on paljon), mutta hitaasti hyvä tulee.

Itken yhden päivän

Syyslomalla autoon kertyi peräti 900km! En ehtinyt pysähtyä kirjoittamaan blogia.

Kävin Heinolassa.
Polvien tekonivelten 10-vuotiskontrolli. Suurten katossa roikkuvien röntgenlaitteiden alla tyttö pysähtyy. Sitä on niin kasvotusten elämänsä kanssa. Odottaa kuvien valmistumista. Kuusi kuvaa polvista, kolme kummastakin. Hoitaja sulkee oven, jotta ei saa röntgensäteitä.
- Polvet on hyvät, voivat hyvinkin kestää vielä toiset 10 vuotta, kirurgi lausahtaa kuin armahduksen.
Sitä seuraa takaisku.
- Nilkan virheasento on niin paha, ettei tarjolla ole muuta kuin naulaa ja jäykistys. Hän puhuu tekonivelfilosofiaa, ja minä pinnistelen jotta muistaisin kaiken sanoman.
- Nykytietämyksen mukaan en suosittele korjausta, huonon luuston vuoksi uusi nivel tuskin tulee kestämään.
Katseensa on kuitenkin empaattinen, kun saan soperretuksi:
- Ei pliis vielä keväällä. Varataan aika ensi syksyksi ja tarvittaessa soittelen.
Hän tietää, ettei tällasta jaksa jatkuvasti. Välillä on kerättävä voimia.
Itken yhden päivän.

Mie ja sie on myö yhes!

Joensuun reissu oli makoisa. Kummityttö odotti retkeä innolla, hihkui kun pääsi mien ja sien luokse. Luimme lasten kanssa Tiitiäisen loruja, shoppailimme uudet hatut ja ahmimme mutakakkua. Kotiin lähtiessä ostin Tertun kaupasta tuomiseksi 50 karjalanpiirakkaa. Tavan mukaan avaamme yhden pussillisen samantien ja syömme vielä lämpimät voinmakuiset piirakat matkalla. Ja muistamme maiskutella.

Hahmoja

On tullut kuvattua viime vuosina paljon. Huomasin kuvanneeni hahmoja, piirteitä ja veden ääriä. Ne ovat kiehtovia. Tai sitten sopivan epämääräisiä luonteelleni :)
Tässä muutamia...

Muutto

- Mitä sinä sinne kauas lähdet? Meerin ääni on nuhteleva.

- No etsimään idän eksotiikkaa!

Tässä vaiheessa meitä molempia alkaa jo naurattaa. Iska ei edelleen puhu minulle mitään,

murahtelee vaan nurkassa. Mutta hänen kantansa pehmenee myöhemmin, jo ennen kuin alan

pakata. Eletään vuotta 1989. Takana on mehevä perheriita mutta edessä elämä.

Valkoista kirjekuorta pidellessäni palaan ajatuksissani pääsykokeisiin. Olin valvonut myöhään

illalla ja nukkunut vain pari tuntia. Kokeisiin luettavat kirjat lojuivat pöydällä lähes koskemattomina. Ennen koepäivää kahlasin niitä läpi pakonomaisesti. Oli kesän ensimmäinen koitos, hainhan jatko- opiskelemaan kahteen paikkaan. Nyt olin matkalla yöjunalla kohti Joensuuta jossa astuin aamuseitsemältä ulos junasta. Pääsykoe alkoi klo 9 ja jäi hyvää aikaa etsiä kampus, sen matikanlaitoksen auditorio M1. Kävelin asemalta kaupungin halki kohti punaisia tiilirakennuksia. Ohitin heräilevän torin ja pikkukaupungin kesäaamun usvan. Nuuhkin ilmaa, väsytti valvominen mutta olin nuori ja matka oli seikkailu; kaupunki uusi ja ennestään tuntematon.

Kokeeseen vastasin lyhyesti ja poistuin hiljaisesta salista ensimmäisten joukossa. Tasainen kynän rapina jäi taakse, kun painoin oven kiinni. Odotukset eivät olleet kovin korkealla. Kävelin noin 2 km takaisin. Kaupunki näytti heränneen ja Siltakadun kauppojen avoimet ovet houkuttelivat asiakkaita. Päätin poiketa junaa odotellessani torikahvioon. Tilasin kahvin kanssa pari käsin tehtyä karjalanpiirakkaa, jotka maistuivat taivaalliselta. Istuuduin kahvion muovisen katoksen alle. Ilma oli lämpimän kesäinen, silti sadepisaroi. Torilla tanssittiin. Sateesta huolimatta muutama pari pyörähteli torin kulmaan kyhätyn lavan edessä, musiikki kuului soittimesta. Tunnelma oli välitön ja ystävällinen. Viereisen pöydän mummeli jutteli minulle kuin tutulle ihmiselle. Siinä katsellessa itäsuomalaisen pikkukaupungin elämää kävi mielessä oudon kotoisa olo. Takaisin kotiin päästyäni unohdin kuitenkin koko pääsykokeen.

Tässä siis nyt istun koetulos kädessäni. ” Sinut on valittu opiskelijaksi Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan..” Epäuskoisena itsekin seisoin paperi kädessäni. Olen juuri ilmoittanut asiasta porukoilleni. Vähän uhmakkaasti kylläkin, mutta olin tehnyt jo päätökseni. Sitä ei tarvinnut kauan miettiä, sen saneli sydän eikä siinä ollut järjellä mitään vastaanpanemista. Muutama vuosi myöhemmin ymmärsin, että minua veti Itä-Suomeen vaarin karjalainen veri. Tunsin heimoni. Mutta nyt siis on edessä lopun kesää lomaa; sanon irti asuntoni, hankin Joensuusta kämpän, pakkaan tavaroita ja odotan uutta, vähän uskaliastakin elämänvaihetta. Irtiotto, repäisy kotoa, riuhtaisu lapsuudesta tai omituinen siirto - kommentoivat ystäväni.

Paketti Hiace peruuttaa Hannikaisenkadun kerrostalon sisäpihalle. Pienen 20neliön yksiöni tavarat mahtuvat melkein pakettiautoon; sänky, kirjoituspöytä ja valkoinen korituoli joka on muuten ensimmäinen itse ostamani huonekalu Prisman kesäpihan alennusmyynnistä. Muutama laatikko astioita, vaatteita ja pikkutavaraa. Pieni yöpöytä ja samaa sarjaa ruskea vartalopeili. Äiti ja Hessu tulivat Suonenjoelta saattamaan lapsen maailmalle. Äiti kantaa tavaroita liikuttuneena ja Hessu pienessä myötäisessä mahduttaa 120cm:n sänkyä autoon. Istumme kuskin Auliksen ja äidin kanssa eteen, Hessu istuu takana, liekö nukahtanut matkalla. Matka taittuu sydän pamppaillen ja saavumme Joensuun Rantakylän lähiöön, jossa opiskelija-asuntoni odottaa. Tavaroita purkaessa peili on matkan aikana rikkoutunut mutta minulla on nyt muuta ajateltavaa. Asun kahden muun tytön kanssa soluasunnossa, jossa kaikilla on oma huone. Oleskelutila ja keittiö ovat yhteiset.

- Älkää lähtekö ihan heti, käydään lähtökahvilla jossain.

Katson äitiä kuohuvin tuntein. Mitä oikein olen tekemässä? Miehet asettavat painavan sängyn ja kirjoituspöydän paikoilleen. Loput tavaroista ehdin purkaa myöhemmin. En tunne Joensuusta ketään. Eräs tuttu tyttö aloittaa opiskelut kemian laitoksella ja asuu kävelymatkan päässä. Tutustuin Anneen Keski-Suomen kansanopistossa opiskellessamme puoli vuotta yhtä aikaa yhteiskuntapolitiikkaa ja kasvatustieteitä avoimen korkeakoulun linjalla. Tieto yhdestä tutusta tässä kaupungissa vähän helpottaa.

Ajamme Joensuuta halkovan Pielisen joen rantaa 4 km kohti keskustaa. Se tie tuli myöhemmin tutuksi, kun pyöräilin sitä päivittäin useiden vuosien ajan. Mutta nyt käymme kahvila-ravintola Jokelassa. Paikka osoittautuu melkoiseksi kultturimestaksi, jossa muuten vietin eräätkin opiskelijabileet sittemmin. Paikka oli myös kirjailija Heikki Turusen ja muiden kyläpersoonien kantapaikka. Juomme kahvit uudelle elämälle.

Tippa linssissä hyvästelen äidin ja vilkutan loppuun asti heidän huristaessa tiehensä. Istun hölmistyneenä muuttolaatikon päällä ja pienen maailmani keskellä lähellä susirajaa. Muita tyttöjä ei näy. Olo on orpo ja tekee mieli takaisin kotiin saman tien. Siinä istuessani en tiedä, että lähtö kestää 11 vuotta. Siihen väliin mahtuu uusi mielenkiintoinen akateeminen maailma, iloinen karjalainen vieraanvaraisuus, 7 vuoden avoliitto, paljon uusia ystäviä, työelämää sosiaalitoimessa, ero ja pitkälti toistakymmentä leikkausta. En tiedä että muutossa rikkoutuneet peilinsirpaleet ovat tuova minulle rutkasti onnellisia muistoja. Ja toisinaan raastavaa koti- ikävää.

Sodan jälkeen vaari muutti Sortavalasta uudisasukkaaksi Pohjanmaalle, jossa hän vietti lopun ikänsä ja jossa minäkin synnyin. Nyt minä olin tullut Pohjois- Karjalaan, takaisin lähemmäs alkuperäisiä juuriani. Vaikka myöhemmin asetuinkin tuttuun Keski-Suomeen, tämä oli nyt minun tieni.

Yöllä kello kolmetoista

asui kummitustalossa kummitussukua
joka kynttilänvalossa käytti kummituspukua
kun vieraina oli kummitustuttuja
ja kerrottiin kummitusjuttuja

silloin kynttilän sydän tulee täyteen kauhua
ja syöksee huoneeseen kummitussauhua
jotta mammalta nousee pystyyn tukka
ja kummitustädin perii kummitushukka
ja enolla kääntyy nurinpäin sukka
ja serkuista pienin vinkuu villinä ihan:

Mikä ihana yö!
Miten ihanan inha!

kun kuunvalo hiipii ylitse pihan
ja piipussa vinkuu viima niin vinha
että enolla kääntyy taas nurinpäin sukka

juuri silloin kello kolmetoista lyö!

(Kirsi Kunnas, Tiitiäisen pippyrimylly)

Mutakakku

Terkut Joensuusta. Lomalla ei juuri muuta tarvitse, kuin herkutella joten tässä yksi ohje ensiapuun:

Mutakakku

4 kpl munia
2 dl sokeria
2,5 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1 levy taloussuklaata

Mittaa kuivat aineet keskenään ja sekoita.
Sulata rasva kattilassa ja lisää suklaa. älä polta pohjaan!
Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi.
Lisää vuorotellen jauhoseosta ja suklaaseosta munasokerivaahtoon.
Sekoita.
Kaada taikina jauhotettuun irtopohjavuokaan.
Paista uunin keskitasolla +200c noin 20min.
Koristele tomusokerilla (piparkakkukuorrutteella ja nomparelleilla).
Nauti!
ps. kuuluu jäädä sisältä löysäksi. Jäähdytä ennenkun leikkaat.

herkkuterveisin tuuti ja aino, anni, jan, tarja ja arto ja topi

back city

Palasin torstaina - erittäin vastentahtoisesti. Alan aina vain enempi viihtyä mökillä, tuleekohan musta vanhemmiten maalainen ja erakko. Mökillä elämä on yksinkertaista ja kaunista. Kaikki välttämätön (lasketaanko ulkovessa?) mutta ei mitään turhaa.

Kaupungissa nukuin levottomasti, kuten monesti viime aikoina. Heti herättyä oli tokkurainen olo. Opiskeluun keskittyminen vaatii kotona enemmän. Kurssitehtävien palautuspäivä lähestyy. Ajatus harhaili kotitöistä vuoreksi kasvaneeseen lasku- ja mainosläjään olkkarin pöydällä. Kaiken lisäksi postiluukusta kolahti Hyvä terveys-lehti, jonka hairahduin tilaamaan puhelinmyyjältä, koska luurin päässä oli ystävällinen miesmyyjä, jolla oli erittäin miellyttävä ääni....
Työnsin kaiken sivuun ja pakotin itseni kirjoittamaan. Tehtävä on artikkeli kirjoitus. Kävi kuten hyvin usein. Aluksi töksähteli, kännyyn tuli viesti johon vastasin, muistin että on peruttava ensi viikon hampila. Palasin toistamiseen kirjoitukseen, ja taas ja lopulta uppouduin siihen niin, että havahduin kolmen tunnin päästä kurnivaan nälkään. Mutta eka koneversio työstä on valmiina, siis suurin työ tehtynä. (Olin siis hahmotellut siitä jo käsiversion mökillä). Tunsin suurta helpotusta ja ihmeellistä mielihyvää. Sellaista kun saa jotain hyödyllistä aikaan.

Illalla sain vieraan. Pari pulloa punaviiniä meni rupatellessa. Tänään siis vietin lepopäivää ja söin pizzaa. Lueskelin ihmisten blogeja, siitä on tullut uusi harrastukseni. Ei tuu luettua kirjoja, muita kun aiheeseen liittyviä, silloin kun opiskelee. Blogit on sopivan lyhyitä ja inspiroivia. Riippuu tietty blogista. Sentään pari koneellista pyykkiä pesin. Huomenissa auton nokka kohti Itä-Suomea ja syyslomailemaan kummitytön kanssa. Sauna lämmin.

aamu

Aamu on päivän paras hetki.
Ihminen herää puoliunessa, kävelee keittimelle ja laittaa kahvin tuoksumaan. Ajatuksia ei vielä ole tai niitä on vähän. Voi lähes kuulla ne. Hetkessä on jotain pyhää.
Täällä mökillä aamu säväyttää erityisesti; tyyni järvi, kirkas keltainen maisema yöpakkasen jäljiltä. Vain orava kipittää ränniä pitkin.
Olen kuullut sanottavan, että sellainen on päiväsi kuin on aamusi.
Ihmisen pitäisi rauhoittaa edes aamut. Kuunnella hiljaisia ajatuksia, koska se on monille päivän ainut hetki itsensä kanssa. Eräs perheellinen tuttuni sanoo heräävänsä tarkoituksella ennen muita, laittavansa tulen hellaan ja juovansa kahvit kuunnellen tulen ritinää.
Useimmilla aamun täyttää elämän äänet, lasten puhe, telkkari tai radio. Itekin alan palpattaa melkein heti herättyäni, jos on kelle pulista.
Usenmiten olen aamulla yksin. Ekan kahvikupillisen ajan maltan kuunnella hiljaisuutta. Sitten tartun kynään. Alan pulista vihkoon kaikenmailman asioita. Kirjoitan sanoja; tuntemuksia, unia, sanoja - ei mitään järkevää. Monesti se on "tänään en ole yhtään niin terve kuin eilen-"tyyppistä löpinää. Siinä missä perheelliset pölpöttävät toisilleen, minä pölpötän vihkooni. Ai että mä välillä sadatan...
Joku viisas on suositellut säännöllistä kirjoittamista mieltä hoitavana juttuna. Aamulla kriitikkominä ei vielä ole hereillä, ilmaisu on estotonta ja luovaa. Sellainen puhdistaa mieltä. Mutta ei sen tarvitse olla aamu, kunhan se on säännöllistä. Jos kirjoittaa mieltä painavat asiat pois, voi keskittyä olennaiseen. Ns. hölynpölyn kirjoittaminen aktivoi tutkitusti luovaa aivopuoliskoa, koska se on suunnittelematonta, epäloogista ja vapaata.
Kullakin on omanlaisensa tavat, koiran kanssa lenkkeily ajaa varmasti saman asian. Mut kokeilepa joskus kirjoittamista. Aamulla.

onko se connect vai eikö se ole

Näköjään tulee puuskittain kirjoitusta. Puuskii.

Viikonloppuna sain vieraita. Vanhin kummipoika kävi kylässä tyttöystävänsä kanssa. Tunsin itseni tädiksi ja yritin olla luonteva. Onko tollakin jo tyttöystävä, vasta hän leikki zorro-leikkejä.
Mukava tyttö oli. Mutta että nyt jo..
Laps oli 10-vuotias, kun tuli ekaa kertaa luokseni vierailulle. Hän lensi yksin lentokoneessa Helsingistä Joensuuhun. Matka oli huisin jännä! Kumpaa lie jännittänyt enemmän minua vai häntä. Koko vierailun ajan hän oli erittäin kohtelias, petasi petinsä ja auttoi ruoan laitossa (kotona käsketty). Kerran hänestä jopa tehtiin lehtijuttu Joensuun Heiliin. Aito hesalainen vastasi reippaastin, kun kysyttiin miksi vietät hiihlomaa Itä-Suomessa:
" No melkein kaikki kaverit lähtee landelle!"
Edelleen ilostun joka kerta kysymystä "Ootko kummitus kotona, jos tuun käymään?" Tottakai olen. Ja tervetuloa tyttöystävä.
Ehkäpä suhteemme luotiin, kun kävin heillä kylässä pojan ollessa pieni zorro. Ensi viikolla hän tulee jo 21v.

Maanantaina tulimme mökille. Alkupäivät tuuli niin että tukka lensi päässä. Pihassa on mattona keltaisia haavan lehtiä. Kävin aamu-uinnilla usvaisen kauniissa järvessä. Veden lämpö +7c. Ihan oikea syy mökille tuloon oli kirjoittaminen. Teen koulutehtävää varten erästä artikkelia ja täällä on kirjoitusrauha. Ei siis ole pinoittain postia pöydällä, muistilappuja, ovikelloa eikä edes kalenteria. Mutta tietokone on. Raahasin sen ensimmäistä kertaa mökille, koska meillä on nyt sellainen nettitikku, joka on kuulemma tosi kätevä.
Aloin editoida melkein valmista tekstiä ja etsin netistä siihen lisätietoa. Kone ilmoitti "ei löydy osoitetta". Yritin uudelleen. Huusin jo apuakin ja sain vastauksen:
"Onko se connect vai eikö se ole?!"
"Täh?"