Muutto

- Mitä sinä sinne kauas lähdet? Meerin ääni on nuhteleva.

- No etsimään idän eksotiikkaa!

Tässä vaiheessa meitä molempia alkaa jo naurattaa. Iska ei edelleen puhu minulle mitään,

murahtelee vaan nurkassa. Mutta hänen kantansa pehmenee myöhemmin, jo ennen kuin alan

pakata. Eletään vuotta 1989. Takana on mehevä perheriita mutta edessä elämä.

Valkoista kirjekuorta pidellessäni palaan ajatuksissani pääsykokeisiin. Olin valvonut myöhään

illalla ja nukkunut vain pari tuntia. Kokeisiin luettavat kirjat lojuivat pöydällä lähes koskemattomina. Ennen koepäivää kahlasin niitä läpi pakonomaisesti. Oli kesän ensimmäinen koitos, hainhan jatko- opiskelemaan kahteen paikkaan. Nyt olin matkalla yöjunalla kohti Joensuuta jossa astuin aamuseitsemältä ulos junasta. Pääsykoe alkoi klo 9 ja jäi hyvää aikaa etsiä kampus, sen matikanlaitoksen auditorio M1. Kävelin asemalta kaupungin halki kohti punaisia tiilirakennuksia. Ohitin heräilevän torin ja pikkukaupungin kesäaamun usvan. Nuuhkin ilmaa, väsytti valvominen mutta olin nuori ja matka oli seikkailu; kaupunki uusi ja ennestään tuntematon.

Kokeeseen vastasin lyhyesti ja poistuin hiljaisesta salista ensimmäisten joukossa. Tasainen kynän rapina jäi taakse, kun painoin oven kiinni. Odotukset eivät olleet kovin korkealla. Kävelin noin 2 km takaisin. Kaupunki näytti heränneen ja Siltakadun kauppojen avoimet ovet houkuttelivat asiakkaita. Päätin poiketa junaa odotellessani torikahvioon. Tilasin kahvin kanssa pari käsin tehtyä karjalanpiirakkaa, jotka maistuivat taivaalliselta. Istuuduin kahvion muovisen katoksen alle. Ilma oli lämpimän kesäinen, silti sadepisaroi. Torilla tanssittiin. Sateesta huolimatta muutama pari pyörähteli torin kulmaan kyhätyn lavan edessä, musiikki kuului soittimesta. Tunnelma oli välitön ja ystävällinen. Viereisen pöydän mummeli jutteli minulle kuin tutulle ihmiselle. Siinä katsellessa itäsuomalaisen pikkukaupungin elämää kävi mielessä oudon kotoisa olo. Takaisin kotiin päästyäni unohdin kuitenkin koko pääsykokeen.

Tässä siis nyt istun koetulos kädessäni. ” Sinut on valittu opiskelijaksi Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan..” Epäuskoisena itsekin seisoin paperi kädessäni. Olen juuri ilmoittanut asiasta porukoilleni. Vähän uhmakkaasti kylläkin, mutta olin tehnyt jo päätökseni. Sitä ei tarvinnut kauan miettiä, sen saneli sydän eikä siinä ollut järjellä mitään vastaanpanemista. Muutama vuosi myöhemmin ymmärsin, että minua veti Itä-Suomeen vaarin karjalainen veri. Tunsin heimoni. Mutta nyt siis on edessä lopun kesää lomaa; sanon irti asuntoni, hankin Joensuusta kämpän, pakkaan tavaroita ja odotan uutta, vähän uskaliastakin elämänvaihetta. Irtiotto, repäisy kotoa, riuhtaisu lapsuudesta tai omituinen siirto - kommentoivat ystäväni.

Paketti Hiace peruuttaa Hannikaisenkadun kerrostalon sisäpihalle. Pienen 20neliön yksiöni tavarat mahtuvat melkein pakettiautoon; sänky, kirjoituspöytä ja valkoinen korituoli joka on muuten ensimmäinen itse ostamani huonekalu Prisman kesäpihan alennusmyynnistä. Muutama laatikko astioita, vaatteita ja pikkutavaraa. Pieni yöpöytä ja samaa sarjaa ruskea vartalopeili. Äiti ja Hessu tulivat Suonenjoelta saattamaan lapsen maailmalle. Äiti kantaa tavaroita liikuttuneena ja Hessu pienessä myötäisessä mahduttaa 120cm:n sänkyä autoon. Istumme kuskin Auliksen ja äidin kanssa eteen, Hessu istuu takana, liekö nukahtanut matkalla. Matka taittuu sydän pamppaillen ja saavumme Joensuun Rantakylän lähiöön, jossa opiskelija-asuntoni odottaa. Tavaroita purkaessa peili on matkan aikana rikkoutunut mutta minulla on nyt muuta ajateltavaa. Asun kahden muun tytön kanssa soluasunnossa, jossa kaikilla on oma huone. Oleskelutila ja keittiö ovat yhteiset.

- Älkää lähtekö ihan heti, käydään lähtökahvilla jossain.

Katson äitiä kuohuvin tuntein. Mitä oikein olen tekemässä? Miehet asettavat painavan sängyn ja kirjoituspöydän paikoilleen. Loput tavaroista ehdin purkaa myöhemmin. En tunne Joensuusta ketään. Eräs tuttu tyttö aloittaa opiskelut kemian laitoksella ja asuu kävelymatkan päässä. Tutustuin Anneen Keski-Suomen kansanopistossa opiskellessamme puoli vuotta yhtä aikaa yhteiskuntapolitiikkaa ja kasvatustieteitä avoimen korkeakoulun linjalla. Tieto yhdestä tutusta tässä kaupungissa vähän helpottaa.

Ajamme Joensuuta halkovan Pielisen joen rantaa 4 km kohti keskustaa. Se tie tuli myöhemmin tutuksi, kun pyöräilin sitä päivittäin useiden vuosien ajan. Mutta nyt käymme kahvila-ravintola Jokelassa. Paikka osoittautuu melkoiseksi kultturimestaksi, jossa muuten vietin eräätkin opiskelijabileet sittemmin. Paikka oli myös kirjailija Heikki Turusen ja muiden kyläpersoonien kantapaikka. Juomme kahvit uudelle elämälle.

Tippa linssissä hyvästelen äidin ja vilkutan loppuun asti heidän huristaessa tiehensä. Istun hölmistyneenä muuttolaatikon päällä ja pienen maailmani keskellä lähellä susirajaa. Muita tyttöjä ei näy. Olo on orpo ja tekee mieli takaisin kotiin saman tien. Siinä istuessani en tiedä, että lähtö kestää 11 vuotta. Siihen väliin mahtuu uusi mielenkiintoinen akateeminen maailma, iloinen karjalainen vieraanvaraisuus, 7 vuoden avoliitto, paljon uusia ystäviä, työelämää sosiaalitoimessa, ero ja pitkälti toistakymmentä leikkausta. En tiedä että muutossa rikkoutuneet peilinsirpaleet ovat tuova minulle rutkasti onnellisia muistoja. Ja toisinaan raastavaa koti- ikävää.

Sodan jälkeen vaari muutti Sortavalasta uudisasukkaaksi Pohjanmaalle, jossa hän vietti lopun ikänsä ja jossa minäkin synnyin. Nyt minä olin tullut Pohjois- Karjalaan, takaisin lähemmäs alkuperäisiä juuriani. Vaikka myöhemmin asetuinkin tuttuun Keski-Suomeen, tämä oli nyt minun tieni.