Oopperassa

Elämäni ensimmäinen kerta oopperassa sai päättämään, että menen toisenkin kerran.

Teos oli italialaisen oopperasäveltäjän Giuseppe Verdin (1813-1901), La Traviata. Se esitettiin italiaksi ja oli käännetty näytölle. Pääosan esittäjän Violettan (Marjukka Tepponen) laulu toi kyllä väreitä selkään, niin kaunista se oli. Tykkäsin myös joidenkin kappaleiden valssimaisista rytmeistä. Italian kieli laulettuna kuulostaa hienolta, siinä on intohimoa! Kulissit taas olivat mun mielestä liian vaatimattomat. Ehkä tällasessa näytöksessä painopiste on tulkinnalla, ei niinkään rekvisiitalla. Katsomo oli täynnä viimeistä penkkiä myöten.

Tarina kertoo varakkaan ja arvostetun perheen pojan Alfredon, ja kauniin pariisilaiskurtisaanin Violettan rakkaustarinan. (perustuu alunperin Dumasin Kamelianaiseen 1800-luvulla)). Sekä naisen traagisesta sairaudesta, tuberkuloosista. Rakastavaiset tapaavat seurapiirijuhlissa. Sairautensa keskellä Violetta päättää ottaa riskin ja vastata Alfredon rakkauden osoituksiin.

Hänkin haluaisi rakastua ja rakastaa, mutta onko hän taustansa vuoksi kykenemätön siihen?

Alfredo ja Violetta pakenevat seurapiirejä ja kaupunkielämää maaseudulle, luksuskylpylään jossa Violetta yrittää kuntoutua. Alfredon isä, kova ja määrätietoinen Germont saapuu paikalle. Upporikas vanha herra on päättänyt lopettaa rakastavaisten suhteen antaen Violetan ymmärtää, ettei tällä ole mitään mahdollisuuksia nousta sosiaalisesti. Vaatimusten edessä Violetta lopulta kyynelsilmin uhraa rakkautensa ja lupaa jättää Alfredon. Huolestunut Alfredo ei saa tietää sukunsa painostuksesta.

Raivoissaan ja epätoivoisena hän yrittää keksiä syyn heidän eroonsa ja epäilee sen olevan entinen rakastaja.

Alfredo pyytää naista mukaansa vielä kerran, mutta Violetta kieltäytyy sillä hän on vannonut pyhästi jättävänsä miehen. Mustasukkaisena mies nöyryyttää Violettaa koko kaupungin edessä väittäen tämän olevan henkilökohtaisen vararikkonsa syy. Alfredo kauhistuu lopulta omaa vihaansa ja Violetta tajuaa, ettei tule koskaan ymmärretyksi.

Naisen sairaus etenee. Ajan ja paikan tajun hämärtyy kuolemansairaan mielessä. Hän toivoo vielä kerran näkevänsä Alfredon. Tämä saapuukin paikalle ja kaikki selviää miehelle.

Tässä hetkessä mies tajuaa tilanteen ja elämän armottomuuden: hänen vilpittömät haaveensa rakkaudesta murskaantuvat niiden käsissä, joilla on valta.

Violetta kuolee miehen silmien edessä.

"Toisaalta voi esittää kysymyksen kuka tässä oopperassa on uhri? Violetta, kuihtuva kukkanen, vai häneen rakastunut naiivi ja kokematon Alfredo? Mies jonka kohtalona on karvaasti joutua kieltämään vilpittömät tunteet, silloin kun kysymys on sosiaalisista hierarkioista, asemasta ja vallasta. Vai vanhempi Germont? Mies joka joutuu poikansakin tapauksessa todistamaan sopimuksen ja ration voittoa rakkaudesta ja emootiosta. Epäilemättä nämä ristiriidat ovat tuttuja meille kaikille omissa elämissämme, ja tässä lienee syy aiheemme aina yhä uudelleen konkretisoituvasta koskettavuudesta." (Ohjaaja Vilppu Kiljunen)

uusi viikko

Moi taasen. ihan pikkusen päivitän tätäkin osastoa, mutta nykyään viihdyn aika hvin myös tuolla toisessa (johon pääsee oik.sivupalkin kohdasta "minut voi löytää myös täältä"), opiskeluasioiden parissa.
Huomenna alkaa kirjoittajapiiri, ihanaa nähdä ryhmäläisiä, ja kääriä hihat uuteen vuoteen. porukka on tullut tärkeäksi. torstaina menen oopperaan, elämäni ensimmäisen kerran! la traviata. Jyväskylässä oopperanäytös on harvinaista herkkua(ja kallista!), joten täytyy kannattaa moista kulttuuripläjäystä. ja eihän sitä tiedä vaikka hurahtaisi.

Ai niin viikonloppuna koin yllätyksen: mittasin verenpaineen, kun mittari osui lähettyville. yllättäen paineet olivat huippulukemissa (155/108), homma tarkistettiin varuksi toisella mittarilla. vähän säikähdin. meillä on suvussa sydänvaivoja, ja tietääkseni yksi kuolemakin. sitten vielä menin lukemaan netistä tietoa sydänvaivoista (sen jälkeen en uskaltanut nukkua yksin), mitä ei olisi pitänyt tehdä. no se paine laski kyllä, mutta on vieläkin koholla, seurailen sitä nyt päivittäin. ehkä se oli vain tilapäinen häiriö.

Miten kylänne voi
kehittyä, jos
sydämenne ei kehity?
- munkki Ihru Bah -

terveisiä jyväskylästä

Keskustelu toppuluokkalaisen kanssa:

-Moi miten menee?
-siinähän se.
-mitä oot puuhannut, onko läksyt jo tehtynä?
-ei meille tullut läksyä, kun me mennään maanantaina sinne parakkiin..
-Häh?
-no me heitetään kaikki kirjat roskikseen!
-??????
-kun meidän koululla on on se kosteusvaurio, niin ei me saada ottaa mitään mukaan sieltä, toppuluokkalainen valaisee minua.

Parin päivän päästä:

-No mites se koulu siellä parakissa sujuu?
-iha hyvi, kiertää tukkaansa sormen ympäri.
-missäs se parakki on?
-siinä meidän koulun kentällä
-no mitäs teidän ope tykkää siitä?
-meillä on sijainen, kun oma ope on sairaslomalla, sillä on joku keuhkojuttu...

Että näin meillä täällä modernissa Jyväskylässä. Kuusi koulua puretaan ja useita yritetään korjata.

pöllöjuttu

Eilen tapasin kummipoikaani jonka olen nimennyt Miekkavalaaksi. Hän täytti huikeat 16-vuotta, jota juhlistimme thaimaalaisella ruoalla. Sain kurkottaa entistä enemmän, että yletyin halaamaan häntä, niin iso miekkavalas hänestä on tullut. Ja komea! Kanaa ja ananasta kookosmaidossa, riisiä ja katkaravun pyrstöjä, kokista ja kuulumisia sekä hurjan paljon onnea! Laps oli vähän toisella vuodella, kun tupsahdimme kerran Joensuusta kylään, ja syöksyin pojan luo ikävän halein.
- Pölllö lentää! hän tuumas minut nähtyään. Oli juuri oppinut ensimmäisiä sanojaan :)

Kirjoittaa itsesi kaltainen maailma. Se mikä on aina ollut.
Se mitä et ole vielä tavoittanut. Kirjoittaa se,
mikä koskettaa tai minkä vuoksi elämä on elämisen arvoista.

Sitä kirjoittaminen on. Purkamista ja kerimistä. Se on koko
värien kirjo, tai kaikkien värien summa.
Istuitpa pöytäsi ääressä tai kuljet
kaduilla tai poluilla. Aina se kulkee mukanasi.

Kirjoittamisen hiekanjyvä hiertää kantapäätä.

-Kyllikki Mehto-

uni

unohdin aamulla kertoa unen jonka näin viime yönä.

olin suuressa ostoskeskuksessa markkinoimassa nivelyhdistystä ja hankkimassa mukaan uusia jäseniä. juttusille tuli vanhempi silmälasimpäinen nainen. kerroin hälle yhdistyksestä ja sen jäseneduista. hän päätti lopulta liittyä yhdistykseen. sain myytyä hänelle myös kuntoloman eräässä kylpulähotellissa. olin hyvin tyytyväinen asiasta ja iloisena totesin myös esimieheni, joka myhäili takanani, olevan tyytyväinen minuun.
pois lähtiessään nainen unohti käsilaukkunsa, ja juoksin hänen peräänsä pitkin ostoskeskusta. tavoitin hänet ja hän olikin nuorempi, kun olin aluksi saanut vaikutelman. juttelimme pitkään ja unessa meistä tuli ystäviä. kysyin hänen vointiaan ja kerroin hänen vaikuttaneen väsyneeltä hänen tullessaan luokseni.
- ei, ei se väsymystä ollut, hän vastasi. - olin vain juuri harrastanut seksiä ennen ostoskeskuskeen tuloa. siihen heräsin.

osaako joku tulkita unia?

pappeja ja varpusia

Hyvää Uutta Vuotta lukijat.
Vuosi alkaa ilmojen kummallisesti vaihdellessa. Toissa yönä pakkanen paukkui -20c:ssa, tänään mittari hipoo nollaa. Lunta satelee lisää pihan auratuille teille. Ihan pieni lintu nokkii kuistilla roikkuvaa talipalloa. Kai varpunen. Kunnes iso tikka pyrähtää paikalle ja huisii pienen pois alta.

Vuoden vaihteen pitkät pyhät alkavat olla lopuillaan. Joulu meni melko perinteisesti. Muistan kerran jouluna kirkossa papin puhuneen joulun kiireestä. Että kaikki se hulina, siivoaminen, lahjojen hankkiminen, ruokien valmistelu ja puuha on ihmisen kaipuuta johonkin. Hän puhui paratiisista muistaakseni. Kaipa hän tarkoitti jonkinlaista rauhaa sydämeen, tai lapsuuden onnellisia jouluja.
Tänä vuonna pappi puhui kahdesta tunteesta, ilosta ja pelosta. Ja enkeleistä ja paimenista. Siitä kuinka paimenet säikähtivät enkelien ilmestyessä heille laitumella. Ensin he säikähtivät, mutta sitten kokivat ison ilon. Ja että samalla lailla elämässään ihminen kokee monenlaisia pelkoja. Siitä huolimatta on olemassa ilo joka kantaa, jos sen osaa ottaa vastaan.
Tuli mieleen muutama kerta, kun itse olen kokenut järkyttäviä pelkoja. Ne liittyvät suuriin leikkauksiin, tai yksin jäämiseen kiperässä tilanteessa. Kun oikein on seinää vasten eikä pääse itseään mihinkään karkuun. Juuri kun luulee kuolevansa siihen paikkaan, niin ykskaks kehon täyttääkin levollinen olo. Joku voi kokea sellaisen hengellisenä juttuna, tai jopa uskoon tulona. Minä koin sen niin, että kaikkein vaikeimpana hetkenä elämä kantaa sittenkin. Ja kaiken takana on "suuri ilo". Itelleni on tullut noiden kokemusten jälkeen luottavainen olo. Kyllä papit puhuvat joskus asiaakin. He auttavat oivaltamaan asioita.

Pieni varpunen uskaltautuu kurkkimaan jo ikkunasta sisään. Tirkistelee tietysti mitä kirjoitan. Ja sillä on monta vikkeläsiipistä kaveria, jotka hurahtelevat ohi ees ja taas ikkunan takana. Tsirp tsirp.