vaatevuodatus

Olen pessyt kuulkaa pari päivää pyykkiä. Enkä voi ymmärtää miten mun pyykkikorini on edelleen täynnä?? Laskin et oon pessyt ainakin kuudet pitkät housut, toistakymmentä pienenmpiä housuja, viisi puseroa, neljä t-paitaa, kahdet rintsikat, kahdeksat sukat, kaksi takkia, yhden hameen, kaksi lakanaa, kaksi pussilakanaa, pari tyynynliinaa ja pyyhkeitä...Silti pyykkikopassa on vielä ainakin yhdet verhot, lakana, farkut, paitoja, housuja...Mistä niitä sataa???
Pyykinpesu on sinällään mukavaa, mutta kieltämättä käy mielessä ajatus, tarvitaanko tätä kaikkea oikeasti. Kaapit pursuilee vaatteita, vaikka yritän sännöllisesti inventoida niitä, roskiin, kirpparille, jollekin jolle kelpaa - ja kirpparilaatikosta takaisin omaan kaappiin...Onko tämä normaalia vai jonkinlaista piilevää hulluutta, että ihmisen täytyy hamstrata hirveitä kasoja vaatteita, joista osaa ei ehdi koskaan pitää?
Toisaalta pesen pyykkejä harvakseltaan, kuten arvata saattaa. Kerään niitä niin kauan, ettei oo mitään päällepantavaa (vaikka kaappi on edelleen täynnä) sitten alan pesemään. Tunnnen olevani oikea kotitalousihme, kun pyykkään ja pyykkään ja pyykkään. Mielessä käy kauhukuvana ison perheen äiti, joka hukuttautuu lopulta pyykkimereen..

Oliskohan elämä helpompaa, jos omistaisi kaikkia vaatekappaleita vain kahdet. Ainakin täytyisi pyykätä useammin (ei hyvä).

Joskus todella saan hävittämisen puuskan ja alan hankkiutua eroon kaikesta liiasta vaatteesta. Sitten tulee vastaan ne muistojen farkut, vähän liian pienet tosin, joista ei voi luopua. Ne edustavat nuoruutta. Pistän ne vähän sivummalle sitä varten kun laihdun. Sitä päivää ei koskaan tule. On myös pusero jonka bestis osti minulle Italiasta (ja josta napa näkyy). Ei sellaista voi kellekään antaa, sillä on tunnearvoa! Näitä rintsikoita voi hyvin vielä pitää. Niissä ei tosin ole kaaritukia eivätkä ole push-upit, mutta uuden veroiset; en oo pitänyt kertaakaan sitten viime vuosikymmenen, melkain uudet siis. Eikä yksi pieni reikä sukassa haittaa, pidän niitä vielä kerran ja sit heitän pois. Näin se menee...eikä homma etene.
On myös toisenlaisia oireita: menen kauppaan, koska shoppailu on kivaa ja auttaa kaikkiin vaivoihin. Hiplaan puseroita, takkeja, mekkoja ja totean, ettei ole shoppailureissu eikä mikään, jos ei jotain kivaa löydy. Ja koska paita sattuu olemaan just sopiva, niin ostan kaksi eri väriä, eiphän tarvii heti olla ostamassa. Huokaus. Mikähän auttaisi - suklaa ehkä?

Ei oo naisen elämä helppoa. Meen tästä ripustamaan pyykkejä.

väistämättä

...nämä lopputalven pikkupakkaset enteilevät kevättä. Eilen paistoi aurinko, niin että varmaan tuli pari pisamaa kasvoihin!
Pahin leikkausta edeltävä angsti alkaa taittua. Ehkä...Mutta olen räytynyt ihan tunteella tässä viikon verran. Toivon ettei se ole verottanut ihmissuhteita. Fiilisten kirjo on aikamoinen: kauhua, pelkoa, katkeruutta, raivoa, epävarmuutta ihan kaikesta. Ja se kohdistuu häneen, joka on kaikkein lähimpänä. En haluaisi syyllistää itseäni, koska tunteet tulevat ja menevät. Viisaat ovat sanoneen, että jopa viha on inhimillistä. Ja että kiukku on energiaa, joka suojaa itseä hankalassa tilanteessa. Mene ja tiedä. En toki suosi kaatamaan kaikenlaista paskaa muiden ihmisten niskaan. Joku raja siinäkin on oltava. Silti helpottaa, jos toinen pystyy erottamaan pahan olon oikuttelun seasta eikä loukkaannu pienistä. Yhtään ruumista ei sentään vielä ole tullut. Ehkä tästä selvitään...tai sitten ei. Ja lopulta - he jotka ovat aina olleet tärkeimpiä, eivät häviä mihinkään. Jos sairaus koettelee suhteita, niin kyllä se myös lähentää ja vahvistaa, jos siitä selvitään.
Tietyt rutiinit auttavat. On tehtävä käytännön asiat pois alta, järjestettävä kyydit leikkauksen jälkeen, putsattava kämppä kuntoon, ja sovittava jokin aikataulu tai meno sopivan ajan päähän mikä motivoi kuntoutumista. Yhtenä yönä en saanut nukuttua, ja aloin siivota vaatekaappiani. Kyllä tuli uni mukavasti, kun vaatteet olivat siistissä pinkassa. Minkähän kaapin sitä seuraavaksi järjestelis...

Keskustelin ystäväni kanssa blogikirjoittamisen rehellisyydestä. Siis siitä pystyykö todellisista tuntemuksistaan kirjoittamaan rehellisesti blogissa. Hän kertoi kaunistelevansa asioita liikaa. Niin - nettipäiväkirjan (ja ylipäätään kirjoittamisen) ideahan on, että voisi kirjoittaa rehellisesti muiden mielipiteistä piittaamatta. Ei voi olla hyvä kirjoittaja, jos ei kirjoita vilpittömästi, koska ns.peitellyt tunteet toimivat luovuuden lukkoina. Luulen sen pätevän kaikessa taiteessa myös. Ite olen huomannut, että parhaat ja mielenkiintoisimmat blogit ovat hirveän rehellisiä, rohkeita ja aika rankkojakin. Ne ovat jonkinlaista suoraa virtausta kirjoittajan sisältä. Kyse on paitsi itsetuntemuksesta, myös kirjoitustaidosta. Ja rohkeudesta. Osatapa kirjoittaa suoraa, koskettavaa, kriittistä tekstiä. Tai kyllähän sitä kirjoittaa päiväkirjaansa, mutta kaikkea ei (ole tarve) julkaista. Sentään kiva pitää vielä muutama lukija linjoilla. Ja onko blogikirjoittaminen taidetta? Tuskin, silti se voi olla jonkinlainen etappi vapaaseen ilmaisuun :)

Kerran aloitettuasi uneksimisen

älä hetkeksikään lopeta.
Uneksi vain mahdottomia, sillä huomista eivät
järkevät latteudet kiinnosta.

Ole hyvä unelmiasi kohtaan,
ja anna niiden toteutua.
Äläkä koskaan kuvittele
että sinun unelmasi on ainoa.

Älä hämmästele ihmeitä, iloitse niistä.
Kävele vetten päällä.
Herätä kuolleita henkiin.
Muista, että hymyily on uneksimista.

Tommy Tabermann

paljain varpain

Tällä viikolla saapui Heinolasta kutsu leikkaukseen. Lähes kädet täristen avasin kirjeen, (vaikka tiesin sen tulevan) ja sydän hyppi ylimmääräistä kierrosta sen jälkeen. Toisaalta hyvä, että operaatio on pian (4.3.), koska ei tällä odotusajalla osaa oikein mitään tehdä. Se pyörii mielessä jatkuvasti. Se syö energiaa naisesta. Painaa alitajunnassa voimattomana möhkäleenä, välillä kiukkunakin. Masentaa se, että on asioita joille ei voi mitään. Siihen rumbaan on taas kerran mentävä eikä siitä pääse yli ei ympäri.
Välillä koetan toki työntää koko asian pois mielestä ja jostkus onnistunkin. Sitten taas mietin mitä täytyy ennakoida, mitkä asiat hoitaa ennen leikkausta, koska ei pääse vähään aikaan mihinkään asioille. Mitä täytyy kämpässä huomioida, että pystyy liikkumaan sauvojen ja kipsin kanssa? Mitkä tavarat täytyy olla käsien ulottuvilla ja mitkä pois tieltä. Keppien kanssa on hankala siirrellä tavaroita, kun muutenkin pitäis välttää horjahtelua leikatulle jalalle. Tasapaino on silloin hukassa, kiitos kovien kipulääkkeiden. Pitää siivotakin ennakkoon sen verran, että jaksaa katella nurkkia 10-12 viikkoa. Avustajia ei viitsisi pyytää siivoamaan, koska on muutenkin paljon asioita tehtävänä. Alussa on autettava suihkuasioista lähtien, kaupankäyntiin, ruoanlaittoon...pukemiseen jopa.
Yritän tarkentaa itelleni mikä tulevassa operaatiossa eniten pelottaa? Näin teen aina leikkauksen edelle, se on jonkinlainen oma tapa selvitä näistä. Onhan tää jotain 40.leikkaus. Ehkä eniten kauhistuttaa pitkä aika ja kärsivällisyys jota koetellaan ja jonka tiedän loppuvan tuhat kertaa, ennenkuin olen taas jalkeilla. Paitsi omaa myös läheiten kärsivällisyyttä koetellaan. Toiseksi on leikkausta seuraavat muutamat päivät: silloin on kovin kipu päällä. Nilkasta revitään tekonivel irti ja lyödään naula tilalle, ei mikään pikku sivallus. Että kuinka kivunhoito onnistuu, kestääkö puudutus, millasia hoitajia sattuu olemaan yökkönä, saako varmasti tarpeeksi lääkettä, ja tarpeeksi ajoissa? Jos kipu ehtii mennä liian kovaksi, siihen ei enää auta mikään. No täytyy sanoa, että kyllä nämä yleensä nykyään hoituvat, toista se oli ennen (nimim.kokemuksella, sadistihoitajien kynsissä koeteltu).
Kuitenkin enimmäkseen pystyn olemaan rauhallisena mielin, olenhan kokenut asian lukemattonmia kertoja. Rauhoittelen itseäni, ettei siellä oikeastaan ole mitään uutta tai pelottavaa, josta en olisi ennen selvinnyt.
Sen sijaan uutta on nilkan jäykistys. Näin isoja niveliä (ja kantavia) ei ole ennen jäykistetty. Kuinka se vaikuttaa kävelyyn, voiko enää pyöräillä? Kuis kenkien kanssa, saako enää pidettyä mitään muista kuin mummokenkiä. Ajattelin soittaa joku päivä (sit kun jaksan) jollekin saman leikkauksen kokeneelle ja jutella. Se yleensä rauhoittaa.
Helpottavaa on kuitenkin se, että kipu yleensä jää sinne leikkauspöydälle. Nilkka ei enää painu allani kasaan, ja saatan hyvinkin kävellä sillä vielä kymmeniä vuosia. Voin pitää taas ainakin crogseja silloin tällöin. Jalkaterä on ehkä nätimpi, kun se oikaistaan eikä roiku perseessä, kun jostakin tipahtanut. On myös ajatus jota hellin. Jos voisin ensi kesänä kävellä vähän paljain jaloin. Tepsutella nurmikolla tai hiekalla ja tuntea kun hiekka valuu varpaiden välistä...sitä en ole pystynyt tekemään vuosiin. Se ajatus antaa voimaa.

Jääradalla

Mulla on uusi hurahdus: jäärata-autoilu! Tutun mökin rannassa on aurattu rata, jota oli pakko testata. Ihan huippua! Hävisin kaverille kahdella sekunnilla parin kierroksen matkalla (n.800m)! Tästä on hyvä parantaa. Erittäin hyvää liukkaan kelin harjoitusta!

Tässä kuvassa oon penkassa enkä pääse pois....

Galakseja ja tähtikuvioita

Kävin Kallioplanetaariolla katselemassa torstai-illan tähtinäytöstä. Opas perehdytti avaruuden tähtikuvioihin valkokankaalle heijastetun, lähes reaaliaikaisen kaukoputkikuvan avulla. Hirveän mielenkiintoista!
Tiedätkö miksi venus on kaikkia muita planeettoja kirkkaampi? Entä mihin hävisivät saturnuksen renkaat? En minäkään ennen tiennyt - ennen.
Venuksen erottaa paljaalla silmällä muita paremmin, koska sen pinnassa on hyvin valoa heijastavia pilviä, ja se on lähellä aurinkoa. Saturnuksen renkaat taas eivät näy (kaukoputkella katsottuna), jos niitä katsoo maasta tietystä suunnasta.

Näin jälleen häivähdyksen harmaasta hiippalakkisesta hepusta, joka on nimeltään Welho Van Allen ja on paikan asukkeja. Olen kertonut hänestä aiemminkin. Welho näyttäytyy melko harvoin, koska on aika ujo. Sen sijaann Leuhutin ja Avaruusneuvos Hex sinisinä välkehtivässä viitassaan istuivat kahvion kirjastossa lukemassa Astrologian taskukirjaa ja keskustelemassa mitä luultavammin tähtitieteellisen kiinnostavista asioista. Nappasin heistä kuvan salamannopeasti, ennekuin he hävisivät.

Tiesitkos muuten, että taivaalla on myös tähtikuvio joka muistuttaa ihmisen vartaloa?

Tuuli tuulettaa mieltä

Tuli muutaman päivän tauko muilta menoilta ja eikun kokka kohti maaseutua. Tikkaseurue on ihmeissään, että mistä nuo tänne tulivat. Eivät meinaa rohjeta syömään tulla.
Ihanaa kun tietää ettei tarvii lähteä kaupunkiin muutamaan päivään. Täällä on lumitöitä ja kirjoitustöitä, saa tuijotella takkaa ja laittaa hyvää ruokaa. Uskomatonta että verenpaine oli eilen iltana alhaisempi kun viikkoon. Tärkeää on kirjoitusrauha. Opiskelujen työnäyte on nyt niin pinnalla, että jokainen katsoo mökin oven avatessaan, uskaltaako astua ollankaan sisälle.
Lähenevä leikkaus myös arkarruttaa mieltä. Se kuuluu asiaan. Sitä haluaa karsia kaiken ylimääräisen hälinän pois mielestään ja kerätä asennetta. Täällä on aikaa ajatella ja haalia voimia koetukseen.

Mökkeily on monille kesällä tärkeä, mutta on täällä talvellakin tekemistä. Voi käydä avannossa (jos ei ole verenpainetta), tai kieriskellä vaikka lumessa.
Järvelle on aurattu rata, jota pitkin voi kävellä vaikka kuunvalossa. Saa potkukelkkailla jäällä tai vaikka pilkkiä. Joskus on laitettava ulos grilliin tulet, makkara maistuu uskomattoman hyvältä pihalla. Tällä hetkellä kuuminta hottia on myös konjakkikaakao. Ulkoilun jälkeen Oboyta kuumaan veteen tai maitoon ja loraus konjakkia. Tekee hyvää sydämelle ja kurkulle!
Silti parasta on, kun voi aamulla herätessä astua mökistä ulos tukka pystyssä ja kalsarit jalassa ja nuuhkia puhdasta ilmaa. Kuunnellessa tikan knokutusta leuto tuuli tuulettaa mieltä.

Tammenlehtisalaattia

Tässä teille lempisalaattini ohje:

tammenlehtisalaattia puska
(tai mikä tahansa salaatti käy, esim.jäävuori)
kokonainen tuorekurkku
1-2 suolakurkkua
punainen paprikaa
maissinjyviä (säilyke)
oliiveja

Kaikki vaan kuutioiksi, oliivit on valmiiksi viipaloituja, pari salaatinlehteä koristeeksi ja kulhoon. Pieni tujaus rypsiöljyä ja mausteita maun mukaan. Nam!!