paljain varpain

Tällä viikolla saapui Heinolasta kutsu leikkaukseen. Lähes kädet täristen avasin kirjeen, (vaikka tiesin sen tulevan) ja sydän hyppi ylimmääräistä kierrosta sen jälkeen. Toisaalta hyvä, että operaatio on pian (4.3.), koska ei tällä odotusajalla osaa oikein mitään tehdä. Se pyörii mielessä jatkuvasti. Se syö energiaa naisesta. Painaa alitajunnassa voimattomana möhkäleenä, välillä kiukkunakin. Masentaa se, että on asioita joille ei voi mitään. Siihen rumbaan on taas kerran mentävä eikä siitä pääse yli ei ympäri.
Välillä koetan toki työntää koko asian pois mielestä ja jostkus onnistunkin. Sitten taas mietin mitä täytyy ennakoida, mitkä asiat hoitaa ennen leikkausta, koska ei pääse vähään aikaan mihinkään asioille. Mitä täytyy kämpässä huomioida, että pystyy liikkumaan sauvojen ja kipsin kanssa? Mitkä tavarat täytyy olla käsien ulottuvilla ja mitkä pois tieltä. Keppien kanssa on hankala siirrellä tavaroita, kun muutenkin pitäis välttää horjahtelua leikatulle jalalle. Tasapaino on silloin hukassa, kiitos kovien kipulääkkeiden. Pitää siivotakin ennakkoon sen verran, että jaksaa katella nurkkia 10-12 viikkoa. Avustajia ei viitsisi pyytää siivoamaan, koska on muutenkin paljon asioita tehtävänä. Alussa on autettava suihkuasioista lähtien, kaupankäyntiin, ruoanlaittoon...pukemiseen jopa.
Yritän tarkentaa itelleni mikä tulevassa operaatiossa eniten pelottaa? Näin teen aina leikkauksen edelle, se on jonkinlainen oma tapa selvitä näistä. Onhan tää jotain 40.leikkaus. Ehkä eniten kauhistuttaa pitkä aika ja kärsivällisyys jota koetellaan ja jonka tiedän loppuvan tuhat kertaa, ennenkuin olen taas jalkeilla. Paitsi omaa myös läheiten kärsivällisyyttä koetellaan. Toiseksi on leikkausta seuraavat muutamat päivät: silloin on kovin kipu päällä. Nilkasta revitään tekonivel irti ja lyödään naula tilalle, ei mikään pikku sivallus. Että kuinka kivunhoito onnistuu, kestääkö puudutus, millasia hoitajia sattuu olemaan yökkönä, saako varmasti tarpeeksi lääkettä, ja tarpeeksi ajoissa? Jos kipu ehtii mennä liian kovaksi, siihen ei enää auta mikään. No täytyy sanoa, että kyllä nämä yleensä nykyään hoituvat, toista se oli ennen (nimim.kokemuksella, sadistihoitajien kynsissä koeteltu).
Kuitenkin enimmäkseen pystyn olemaan rauhallisena mielin, olenhan kokenut asian lukemattonmia kertoja. Rauhoittelen itseäni, ettei siellä oikeastaan ole mitään uutta tai pelottavaa, josta en olisi ennen selvinnyt.
Sen sijaan uutta on nilkan jäykistys. Näin isoja niveliä (ja kantavia) ei ole ennen jäykistetty. Kuinka se vaikuttaa kävelyyn, voiko enää pyöräillä? Kuis kenkien kanssa, saako enää pidettyä mitään muista kuin mummokenkiä. Ajattelin soittaa joku päivä (sit kun jaksan) jollekin saman leikkauksen kokeneelle ja jutella. Se yleensä rauhoittaa.
Helpottavaa on kuitenkin se, että kipu yleensä jää sinne leikkauspöydälle. Nilkka ei enää painu allani kasaan, ja saatan hyvinkin kävellä sillä vielä kymmeniä vuosia. Voin pitää taas ainakin crogseja silloin tällöin. Jalkaterä on ehkä nätimpi, kun se oikaistaan eikä roiku perseessä, kun jostakin tipahtanut. On myös ajatus jota hellin. Jos voisin ensi kesänä kävellä vähän paljain jaloin. Tepsutella nurmikolla tai hiekalla ja tuntea kun hiekka valuu varpaiden välistä...sitä en ole pystynyt tekemään vuosiin. Se ajatus antaa voimaa.