aamusivuja

Rantauduin eilen takasin kaupunkiin. Flunssa on edelleen päällänsä, nyt yskän muodossa. Ärsyttää kun ei pääse järveen eikä jumpalle!
Mulla kestää nykyään pari päivää palautua, kun vaihdan paikkaa jostain. Keho (ja pää) regoi jotenkin hitaasti uusiin olosuhteisiin. Patja vaihtuu, tyyny vaihtuu, maasto muuttuu. Hirsiseinien sisällä on erilaista nukkua kuin betonin keskellä. Siksi en tykkää lähteä matkoillekaan (ulkomaille siis) viikon reissuun, kun menee jo paikalleen asettumiseen monta päivää. Pitää voida rauhassa viipyillä uusissa paikoissa, ajatella ja kirjoittaa. No nyt taas siukku tuumaa että musta on tullut mummo.

Oon pitänyt kirpparipöytää nyt toista viikkoa. Kohtuullisesti käy myynti. Ja ennen kaikkea tekee hyvää päästä eroon auttamattoman pieneksi käyneistä vaatteista, joutavista kipoista ja kupoista; feng shuin mukaan ne tukkivat energiaa. Myös kaappeihin kertyy ylimääräistä oriflamea, voiteita, meikkejä, koruja. Illalla siivoilin pari kaappia. Tuli vastaan pieni kirjanen: Reuma voidaan voittaa, Lea Reposen tarina. Istahdin selaamaan sitä. Sain kirjan kahdelta opettajaltani muistoksi peruskoulun päätyttyä. Ihania opettaia mulla, vaikka uhmasin heitä koko yläasteen ajan minkä ikinä kerkesin. Kerran toinen heitä uhkasi laittaa mut tarkkailuluokalle. No - silloin vielä jaksoin heilua :) Kirjan mukana olivat sanat "Älä ajattele että et voi, ajattele että voit" ja Tarjaa lämpimästi muistellen HK ja ST.

lomaa vai työtä?

Tämä kirjoitus on omistettu sinulle ystäväni, joka pohdit omaa jaksamistasi ja kysyit eräänä päivänä, miten koen syksyt kun kaikilla muilla alkaa koulut ja työnsä ja itellä ei näitä velvoitteita ole.

Aivastan ja pärskin, oon saanut syysflunssan. Silti istun taas mökillä villahuivi kaulassa ulkona kirjoittamassa, ja aurinkoinen paistaa. Loma tavallaan jatkuu vielä: ens viikolla alkaa kirjoittajapiiri ja ehkä täytyis vähitellen miettiä myös opiskeluasioita (tämä on vapaaehtoista eh). Ainut että mulla on hirveä matkakuume. Surffailen joka päivä netissä kattelemassa äkkilähtöjä.
Puhun tavallaanlomasta, koska jumpat kyllä alkoivat. Ylpeänä totesin, ettei paino noussut kesän aikana yhtään ja kuntokin on parantunut. Ennen lomille lähtöä en pystynyt kävelemään fysioterapiaan vieviä rappuja kolmanteen kerrokseen, mutta tauon jälkeen loikin ne iloisesti ylös. Ja viikko sitten jaksoin Tuurissa kävellä Keskisen kyläkaupoilla koko päivän ihan omilla jaloillani. Leikatusta nilkasta on tullut ihan superhyvä, vaikka meinasin heittää toivoni.Nyt oon NIIIN iloinen. Kroppa on saanut puhtia juoksuvyöllä ja nyt kun vedet kylmeni eikä enää voi vesijuosta käyn jumpalla kolme kertaa viikossa harjoittelemassa. Reeniin menee aina puolitoista tuntia loppuvenyttelyineen ja ihan kunnon hien saa siellä. Paitsi jos on jumpparin kanssa aika varattu, sitten menee kolme tuntia. Kuntosalissa tapaa tuttuja ihmisiä (kunnon rämäryhmää). On jos sun jonkinlaista vaivaa, selkäongelmia, synnynnäisiä vammoja tai neurologisia oireita. Ja sit on myös niitä urheiluvammaisia. Yhteistä kaikille heille on, että kiire loppui kun sairaus alkoi. Siellä ihmisillä on aikaa vaihtaa kuulumisia, kertoa tarinoita ja vääntää jopa vitsiä. Tutustun jatkuvasti mukaviin uusiin ihmisiin ja ihmiskohtaloihin.

Tottakai jumpalle lähtö joskus kehtuuttaa. Juttelin ystäväni, toisen reumaatikon kanssa asiasta. Hän kirosi, että pitää niin paljon pinnistellä monille itsestäänselvien asioiden takia, käydä jumpalla, yrittää pitää edes peruskuntoa, ja sitä täytyy tehdä aina, vuosia, koko elämä, vaikkei olis piiruakaan urheilumieltä. Puhumattakaan tsiljoonista toimenpiteistä joita on loputtomiin. Riisut ittesi ensin melkein alasti ja joku kakara lääkäri arvioi ja vatkaa sua suuntaan jos toiseen ja tekee muistiinpanoja. Miten se vaikuttaa itsetuntoon, kun jatkuvasti sua arvioidaan ulkopuolisen silmin ihmisenä ja naisena? No tämä on toinen aihe ja kirjoitan siitä joskus. Sairaus vaatii hyvää itsetuntoa, olen sen tainnut aiemminkin mainita.
Mutta siis jos et reenaa, iskee syyllisyys, että olisiko voinut tehdä jotain etten olis taas näin kipeä. Mitä olisi voinut tehdä toisin. Kuntoilu ei tavallaan ole vapaaehtoista vaan pakko. Ja vaikka reenaat, tulee silti välillä lahjakkaasti takapakkia. Onhan se näin terveilläkin, mutta jos ei kuntoile seuraukset voivat tulla pidemmällä ajalla, jos omaa hyvät geenit. Reumassa lihakset surkastuvat kovaa vauhtia. Totesin takapakin iskan kuoleman jälkeen, kun en jaksanut mitään tehdä. Meni puoleksi vuodeksi puhti pois kaikelta ja oli leikkausta ynnä muuta. Heti alkoi tulla selkävaivaa, niskat jumittui, en jaksanut istua tuntia paikallani enkä seistä. Keskivartalosta voima häviää. Kun on heikot lihakset, lisääntyy murtumisvaara rutkasti. Yksi Tiina oli samaan aikaan polvileikkauksessa noin 10 vuotta sitten. Sinä päivänä kun hän pääsi kepeistä eroon ja olisi päässyt kävelemään (oli vappu ja siitä iloittiin), häneltä katkesi reisiluu, kun ei ollut minkäänlaisia lihaksia tukemassa hauraita luita. Jalat oli heikot jo ennen leikkausta, koska piti istua pyörätuolissa. Ajattelin että teen kyllä mitä tahansa jos ite pystyn vaikuttamaan tähän pirun tautiin ja omaan kuntoon. Teen kaikkeni.
No minä nyt en oman hoitamiseni suhteen ole kovin tip top. Unohdan ottaa lääkkeet ja kalkit suhtaudun koviin myrkkyihin nyrpeästi (paitsi nykyään mietin oonko jo koukussa panacodiin). Salasin vuosia lekurilta sen, etten ottanut määräämiään pistoslääkettä viikoittain. Mielestäni siihen oli perustelut; tulehdusarvot oli paremmat kuin vuosiin. No sitten tunnustin sen hälle (sekin oli tarina sinänsä mutta en jaksa alkaa kertoon nyt). Nykyään toimimme yhteisymmärryksessä (niin että en edelleenkään ota sitä lääkettä heh). Mutta kyllä itseään täytyy kohtalaisesti hoitaa kumminkin.
Totesimme sen ärhentelvän ystäväni kanssa lopuksi, että vaikka kaikki vaatii vähän ponnistelua niin kuntoilu ja itsensä hoitaminen on tavallaan meidän työtä. Tehdään se mikä voidaan niin lopun aikaa voidaan nauttia eläkepäivistä ja lorvia!

Tulipas pitkä teksti, onnea jos joku jaksoi tänne asti. Ulkoilma innoittaa kirjoittamaan :)

muodonmuutos

Löysin valmiita blogipohjia joten vaihdoin tällaseen. On kyllä vähän tumma minun makuuni. Mutta muuten nätti. Olkoon toistaiseksi.
Täytyy laikkiä ulkoasulla, kun laiskottaa kirjoittaa...

Lisäsin tämän kesän kuvia Kesä- ja Itä-Suomi-kansioon.

arjesta

Tapasin kuulkaa ihmisen, joka tunnusti töihin palatessa olonsa rennoksi ja loman tuntuneen sopivan pitkältä. Harvinaista että joku kokeen niin ja vielä sanoo sen ääneen! Tavallisempaa on, että loma loppuu kesken ja lähinnä ketuttaa töihin palaaminen, kun on pitkä talvi edessä. Ensin vähän ärsytti tollanen ylipirteys, eihän se ole suomalaisuutta ollenkaan. Sitten hymyilytti.
Oikeasti lomien päättyminen on helpottavaa. Vapaalla ollessa elämä on epäsäännöllistä. Sitä tulee ja menee ja koko ajan tapahtuu jotain odottamatonta. Töiden ym. alkaminen tuo elämään tutut rutiinit ja arki asettuu uomiinsa.
Yks mies sanoi mulle vuosia sitten, että en kestä arkea. Ihan suutuin hälle! Tarkemmin ajateltuna taisi osua oikeaan. Kyllä olen niitä ihmisiä jonka elämä ei ole koskaan ollut kovin tasaista. Aina on jotain meneillään ja tavallisuus alkaa äkkiä puuduttaa. Se on jonkinlainen sisäänrakennettu ilmiö. Sitä tuntee elävänsä vain pikkusen varpaillaan. Liian pitkään tasaista alkaa pelottaa: mitähän pahaa kohta tapahtuu?
Tällainen piirre oli paljon vahvempi nuoruudessa. En jaksanut olla kahta viikkoa paikallani, kun oli pakko päästä reissuun tai keksiä jotain "piristystä". Nykyään ei enää pelota paikallaan oleminen. Pakon edessä sitä on paikallaan neljäkin kuukautta, kuten keväällä, eikä pelottanut yhtään. Paremminkin miettii, et kumpa ei tarttis lähteä mihinkään - ainakaan kovin kauas! Toki sairauteen liittyy pelkoja, mutta ei se ole samanlaista. On sitä joutunut kyl vähän harjoitella. Tai sitten ikä opettaa itsestään.