arjesta

Tapasin kuulkaa ihmisen, joka tunnusti töihin palatessa olonsa rennoksi ja loman tuntuneen sopivan pitkältä. Harvinaista että joku kokeen niin ja vielä sanoo sen ääneen! Tavallisempaa on, että loma loppuu kesken ja lähinnä ketuttaa töihin palaaminen, kun on pitkä talvi edessä. Ensin vähän ärsytti tollanen ylipirteys, eihän se ole suomalaisuutta ollenkaan. Sitten hymyilytti.
Oikeasti lomien päättyminen on helpottavaa. Vapaalla ollessa elämä on epäsäännöllistä. Sitä tulee ja menee ja koko ajan tapahtuu jotain odottamatonta. Töiden ym. alkaminen tuo elämään tutut rutiinit ja arki asettuu uomiinsa.
Yks mies sanoi mulle vuosia sitten, että en kestä arkea. Ihan suutuin hälle! Tarkemmin ajateltuna taisi osua oikeaan. Kyllä olen niitä ihmisiä jonka elämä ei ole koskaan ollut kovin tasaista. Aina on jotain meneillään ja tavallisuus alkaa äkkiä puuduttaa. Se on jonkinlainen sisäänrakennettu ilmiö. Sitä tuntee elävänsä vain pikkusen varpaillaan. Liian pitkään tasaista alkaa pelottaa: mitähän pahaa kohta tapahtuu?
Tällainen piirre oli paljon vahvempi nuoruudessa. En jaksanut olla kahta viikkoa paikallani, kun oli pakko päästä reissuun tai keksiä jotain "piristystä". Nykyään ei enää pelota paikallaan oleminen. Pakon edessä sitä on paikallaan neljäkin kuukautta, kuten keväällä, eikä pelottanut yhtään. Paremminkin miettii, et kumpa ei tarttis lähteä mihinkään - ainakaan kovin kauas! Toki sairauteen liittyy pelkoja, mutta ei se ole samanlaista. On sitä joutunut kyl vähän harjoitella. Tai sitten ikä opettaa itsestään.