lomaa vai työtä?

Tämä kirjoitus on omistettu sinulle ystäväni, joka pohdit omaa jaksamistasi ja kysyit eräänä päivänä, miten koen syksyt kun kaikilla muilla alkaa koulut ja työnsä ja itellä ei näitä velvoitteita ole.

Aivastan ja pärskin, oon saanut syysflunssan. Silti istun taas mökillä villahuivi kaulassa ulkona kirjoittamassa, ja aurinkoinen paistaa. Loma tavallaan jatkuu vielä: ens viikolla alkaa kirjoittajapiiri ja ehkä täytyis vähitellen miettiä myös opiskeluasioita (tämä on vapaaehtoista eh). Ainut että mulla on hirveä matkakuume. Surffailen joka päivä netissä kattelemassa äkkilähtöjä.
Puhun tavallaanlomasta, koska jumpat kyllä alkoivat. Ylpeänä totesin, ettei paino noussut kesän aikana yhtään ja kuntokin on parantunut. Ennen lomille lähtöä en pystynyt kävelemään fysioterapiaan vieviä rappuja kolmanteen kerrokseen, mutta tauon jälkeen loikin ne iloisesti ylös. Ja viikko sitten jaksoin Tuurissa kävellä Keskisen kyläkaupoilla koko päivän ihan omilla jaloillani. Leikatusta nilkasta on tullut ihan superhyvä, vaikka meinasin heittää toivoni.Nyt oon NIIIN iloinen. Kroppa on saanut puhtia juoksuvyöllä ja nyt kun vedet kylmeni eikä enää voi vesijuosta käyn jumpalla kolme kertaa viikossa harjoittelemassa. Reeniin menee aina puolitoista tuntia loppuvenyttelyineen ja ihan kunnon hien saa siellä. Paitsi jos on jumpparin kanssa aika varattu, sitten menee kolme tuntia. Kuntosalissa tapaa tuttuja ihmisiä (kunnon rämäryhmää). On jos sun jonkinlaista vaivaa, selkäongelmia, synnynnäisiä vammoja tai neurologisia oireita. Ja sit on myös niitä urheiluvammaisia. Yhteistä kaikille heille on, että kiire loppui kun sairaus alkoi. Siellä ihmisillä on aikaa vaihtaa kuulumisia, kertoa tarinoita ja vääntää jopa vitsiä. Tutustun jatkuvasti mukaviin uusiin ihmisiin ja ihmiskohtaloihin.

Tottakai jumpalle lähtö joskus kehtuuttaa. Juttelin ystäväni, toisen reumaatikon kanssa asiasta. Hän kirosi, että pitää niin paljon pinnistellä monille itsestäänselvien asioiden takia, käydä jumpalla, yrittää pitää edes peruskuntoa, ja sitä täytyy tehdä aina, vuosia, koko elämä, vaikkei olis piiruakaan urheilumieltä. Puhumattakaan tsiljoonista toimenpiteistä joita on loputtomiin. Riisut ittesi ensin melkein alasti ja joku kakara lääkäri arvioi ja vatkaa sua suuntaan jos toiseen ja tekee muistiinpanoja. Miten se vaikuttaa itsetuntoon, kun jatkuvasti sua arvioidaan ulkopuolisen silmin ihmisenä ja naisena? No tämä on toinen aihe ja kirjoitan siitä joskus. Sairaus vaatii hyvää itsetuntoa, olen sen tainnut aiemminkin mainita.
Mutta siis jos et reenaa, iskee syyllisyys, että olisiko voinut tehdä jotain etten olis taas näin kipeä. Mitä olisi voinut tehdä toisin. Kuntoilu ei tavallaan ole vapaaehtoista vaan pakko. Ja vaikka reenaat, tulee silti välillä lahjakkaasti takapakkia. Onhan se näin terveilläkin, mutta jos ei kuntoile seuraukset voivat tulla pidemmällä ajalla, jos omaa hyvät geenit. Reumassa lihakset surkastuvat kovaa vauhtia. Totesin takapakin iskan kuoleman jälkeen, kun en jaksanut mitään tehdä. Meni puoleksi vuodeksi puhti pois kaikelta ja oli leikkausta ynnä muuta. Heti alkoi tulla selkävaivaa, niskat jumittui, en jaksanut istua tuntia paikallani enkä seistä. Keskivartalosta voima häviää. Kun on heikot lihakset, lisääntyy murtumisvaara rutkasti. Yksi Tiina oli samaan aikaan polvileikkauksessa noin 10 vuotta sitten. Sinä päivänä kun hän pääsi kepeistä eroon ja olisi päässyt kävelemään (oli vappu ja siitä iloittiin), häneltä katkesi reisiluu, kun ei ollut minkäänlaisia lihaksia tukemassa hauraita luita. Jalat oli heikot jo ennen leikkausta, koska piti istua pyörätuolissa. Ajattelin että teen kyllä mitä tahansa jos ite pystyn vaikuttamaan tähän pirun tautiin ja omaan kuntoon. Teen kaikkeni.
No minä nyt en oman hoitamiseni suhteen ole kovin tip top. Unohdan ottaa lääkkeet ja kalkit suhtaudun koviin myrkkyihin nyrpeästi (paitsi nykyään mietin oonko jo koukussa panacodiin). Salasin vuosia lekurilta sen, etten ottanut määräämiään pistoslääkettä viikoittain. Mielestäni siihen oli perustelut; tulehdusarvot oli paremmat kuin vuosiin. No sitten tunnustin sen hälle (sekin oli tarina sinänsä mutta en jaksa alkaa kertoon nyt). Nykyään toimimme yhteisymmärryksessä (niin että en edelleenkään ota sitä lääkettä heh). Mutta kyllä itseään täytyy kohtalaisesti hoitaa kumminkin.
Totesimme sen ärhentelvän ystäväni kanssa lopuksi, että vaikka kaikki vaatii vähän ponnistelua niin kuntoilu ja itsensä hoitaminen on tavallaan meidän työtä. Tehdään se mikä voidaan niin lopun aikaa voidaan nauttia eläkepäivistä ja lorvia!

Tulipas pitkä teksti, onnea jos joku jaksoi tänne asti. Ulkoilma innoittaa kirjoittamaan :)