mökin talvimenu

Mökillä olemisen kivoimpia puolia on, että viitsii nähdä vähän vaivaa ruokansa eteen. Lähin pizzeria on nääs 25km:n päässä ja valmisruokia ei tänne kanneta kuin poikkeustapauksissa. Muutama mökkiruoka on ylitse muiden: keitot, salaatit ja grilliruoka. Keittoja teemme ison kattilallisen ainakin silloin kun on kaupungissa käyntiä, koska sitä on helppo ja nopea nälkäisenä lämmittää. Eikä mitään ihmekeittoja vaan perinteistä jauheliha- tai nakkisoppaa, johon reilusti luomuporkkanaa ja -perunoita ja sipulia. Jauhelihakeittoon sakea keko mökillä kasvatettua ja kuivattua tilliä tietty.
Toinen nopsa lounasruoka on nuudelihässäkkä, johon vaan lisään paistettuja kanasuikaleita, kasviksia esim. porkkanaa (jota pyöräytän suikaleina pannulla kanan kanssa jotta se pehmittyy) tai vaikka säilykemaissia. Nuudelin sekaan voi laittaa melkein mitä tahansa kaapista löytyy, kerran puolitin sinne lihapullia (asuntovaunuretkellä) kun ei muuta ollut.
Grillaamme lähes joka ilta, koska takkaa on kuitenkin lämmitettävä päivittäin. On maisteltu monenlaiset makkarat, niin kalkkuna-, luomu-, kuin soijamakkaratkin. Ylitse muiden on kumminkin Atrian perinteinen Hiillos. Toisena top-listalla seuraa Tapolan savulenkki. No ei nyt kumminkaan joka ilta makkaraa syödä, joskus paahdan grilliritilällä vain paahtoleivän palan salaatin kyytipojaksi.
Salaattia syömme paljon. Teen vähintään joka viikko ison kipollisen herkkusalaattia, jonka aiemmin kirjoittamani ohje löytyy täältä. Koostumus voi tietty vähän vaihdella joten joka kerta se maistuu erilaiselle. Iso kipollinen häviää hujauksessa parempiin suihin ja sitä muuten syö isäntäkin. Luulen menekin salaisuuden siinä että se on tarpeeksi suolaista. Eilen lisäsin salaattiin juustoleipäkuutioita mikä käykin jo kokonaisesta ateriasta. Salaatinkastikkeiden kunkku on ehdottomasti Felixin tomaatti-chilikastike. Muita suosikkeja ei edes ole. No ehkä Hesen valkosipulikastike...hyvä kakkonen.
Nyt jo kolmatta viikkoa mökillä, joten koko ajan täytyy keksiä uusia grilliherkkuja. Yks päivä kaapissa ei ollut juuri mitään ja mietin mitähän keksisin ritilälle. Jääkaapin alalokerosta löytyi perunoita ja porkkanoita. Kääräisin folionyytin johon siivutin perunat ja porkkanat. Pilkoin sipulin neljään osaan, sekä valkosipulia ja vuorasin folion voimariinillä. Okei sipaisin sitä vielä siivun keon päällekin, ettei pääse kuivumaan mutta saman ajaa rypsiöljy. Sitten mausteita: pippuria ja suolaa, vähän grillimaustetta. Nyytti oli hiilloksen yllä noin puoli tuntia ja kun avasin sen meinasin pyörtyä onnesta.
Uusi juttu on myös juustojen grillaaminen. Juustoleipä käy tarkoitukseen mainiosti. Ja valmistuu nopsaan, joten ei kannata lähteä grillin luota kovin kauas välillä (kokeiltu on :). Halloumia on moni varmaan kokeillut. Löysimme myös Grilloumia (Fontana, löytyy ainakin K-kaupasta) joka on rakenteeltaan kiinteämpää eikä murene grillissä. Ihan mielettömän hyvää ja sopivan suolaista kreikkalaista juustoa. Palasta on helppo leikata sopivan kokoisia ja mieleisensä paksuisia siivuja. Energiapitoinen, rasvaa peräti 24%. Mutta LUOMUA, ekologisk. Ostan man steker och grillar :)
Kesällä savustamme kalaa. Eilen löytyi lumen alta ulkogrilli ja päätimme kokeilla savustamista myös talvella. Ulkona on pakkasta -15C ja lohi jääkaapissa maustumassa. Ans katsoo miten fisulle käy.

Kuta vahvempi lääkitys sen hauskempaa...?

Terveiset metkamessuilta, josta palasin eilen kipin kapin takaisin mökille lievää matkakuumetta potien.
Kaikki reumaatikot tietävät mitä tarkoitta kipu, johon ei enää panacodi auta. Sellainen oli päällänsä koko automatkan Hesan-Jyväskylän välillä.
Aamupäivisin niskat on suht hyvät muutaman tunnin, jonka ajan käytän hyväkseni ja kirjoitan. Iltapäivällä lounaan jälkeen (kun syödessä taivutan päätä eteenpäin) alkaa jomotus joka kovenee iltaa kohti, kunnes on pakko mennä makuulle. Silti joka ikinen päivä toivon ihmettä: jospa nämä paranisivat itsestään eikä tarvittaisi puukkoa.

Kirjoittaminen tuottaa tulosta

Mutta ei elämä koskaan pelkkää kipuilua ole.
Tällä viikolla julkaistiin Matkalehti nro 1-2 jossa oli kuusisivuinen juttuni otsikolla Liikuntarajoitteisena Pariisissa. Tapasin messuilla lehden päätoimittajan, joka kertoi saaneensa aiheesta hyvää palautetta. Olen kirjoittajana sen verran aloittelija, että tällainen kannustaa ja rohkaisee tosi paljon kirjoittamaan jatkossakin.
Kaiken lisäksi kotiin palatessa sähköpostissa oli yllätys. Arvosana kiitettävä ja kaksi sivua palautetta pari vuotta aherruksen alla olleesta kirjoittajakoulutuksen työnäytteestä. Sain tekstin vihdoin joulun alla valmiiksi, vaikka sen työstäminen keskeytyi monta kertaa matkan varrella parin leikkauksen, muiden kirjoitusprojektien ja kyllästymisen takia. Mietin olenko hullu kun sekä sairastan ja vielä kirjoitankin siitä!
Työn nimi on Nainen sauraudesta huolimatta ja laji kaunokirjallinen essee tai siis neljän esseen kokoelma. Lähetin työtä varten kyselyn reumaa sairastaville naisille ja sain vastaukseksi kahdeksan naisen tarinat, jotka toimivat oman kokemukseni ohella tietolähteenä työssä. Naiset kertoivat sairastumisestaan, kehonsa muutoksista, seksuaalisuudesta ja sen menettämisen peloista, parisuhteista, vanhemmuuden iloista ja vaikeuksista, lapsettomuudesta, sisuuntumisesta ja yhteiskunnallisesta osallistumisestaan. Työn tärkein kysymys kuuluu Miksi pitkäaikaista sairautta poteva nainen on kaikesta huolimatta tyytyväinen elämäänsä, tyytväisempi jopa kuin terveet naiset? Sairauksia pelätään koska koska nehän lannistavat ja pilaavan ihmisen koko loppuelämän? Eikö näin olekaan. EI OLE, kuuluu vastaus asiantuntijoilta, jotka ovat itse sairastaneet vuosikymmeniä.
Lukiessani tarinoita tunsin mieletöntä samaistumista monen kertomuksiin ja epäuskoa siitä kuinka positiivisia ihmiset voivat olla. Halusin välittää työssäni muillekin tällaisen selviytyjän asenteen.
Hyvää palautetta antoi yliopistonopettaja Anne-Mari, joka toimi työni ohjaajana. Loppuvaiheessa kirjoitin kipeillä niskoilla ja pahimmillaan piti mennä 15 minuutin välein makaamaan kesken kirjoittamisen. Itselle jäi sellainen olo, että homma on (väkisin) loppuun rutistettu. Siksi yllätyin rutkasti kiitettävästä arvosanasta ja uskomattomasta palautteesta josta tässä pieni ote:

"Vaikka kohderyhmänäsi ovat olleet reumaa sairastavat naiset, sopivat tekstisi herätteleviksi puheenvuoroiksi kaikille. Ainakin minut se sai ajattelemaan naiseuden ulottuvuuksia ja omaa naiseuttani aivan uusin silmin."

Tätä juuri toivoinkin. Että työ antaisi tietoa ja herättelisi niin meitä sairaita kuin terveitäkin ihmisiä ajattelemaan.

Mitä seuraavaksi

Nyt on otettava pieni huilitauko aiheeseen. En jaksa pyöritellä sitä juuri nyt kun itelläkin tauti on aktiivinen. Sairastaminen tulee korvista ulos. Mutta kenties joskus yritän julkaista tekstin jossain lehdessä tms. Siksipä en laita sitä (ainakaan kokonaan) vielä tännekään luettavaksi.
Jos joku kyselyyni vastanneista naisista lukee blogia, kiitän heitä kaikkia suuresta sydämestä. Samoin kiitän ojaajaani Anne-Maria ja varjo-ohjaajaani Piiskaa, joka kyseli ja muistutti lakkaamatta keskeneräisestä työstä :)
Uupumisen hetkellä ja kirjoitustaukojen jälkeen kuitenkin he - tarinoiden ihanat naiset saivat jatkamaan työtä aina vain uudelleen.

pelastin hiiren joka söi kaverinsa

Pääsin juuri siunaamasta ettei mökissä ole näkynyt hiiriä. Sitten kävelin yhtenä päivänä traktoritallin eteen.
Lunta tuli koko alkuviikon niin paljon, että perävalot vaan vilkkuivat kun Harmaa Ferguson pyyhälsi pitkin mökkitietä. Traktorin linko pöllytti maiseman lumesta näkymättömiin, kun seisoin tallin ovella.
Oven vieressä on peltinen roskaämpäri, josta kuului kummallista ääntä. Vilkaisin sinne ja astuin pari askelta taaksepäin.
Pöntössä oli neljä hiirtä: yksi kokonaan syöty, toinen puoliksi syöty ja yksi makasi kuolleena.
Viimeinen elossa oleva hyppi henkihieverissä pöntön laitoja vasten.
Jos se hyppää laidan yli niin hujautan sitä vieressä olevalla lapiolla, ajattelin paniikissa.

Antaa olla, sinnepähän kuolee. Unohdan koko jutun.
Heilutin käsiä ja kävelin pihassa edestakaisin odotellessa lenkkireitin auraamista. Tallin ohittaessa kuului vikinää ja hyppimistä lakkaamatta. Tuota saattaisi jatkua vaikka kuinka monta päivää.
Se kituu.
Mielikuvitus alkoi laukkaamaan. Ei se tahallaan pahaa tarkoittanut, vaikka söi kamunsa.
Sillä oli nälkä.
Tuli kaikenmailman hilariushiiret mieleen. Kurkkasin vielä kerran pönttöön.
Lopulta otin sen sangasta kiinni.
Kiikutin ämpärin vähän kauemmaksi ovesta ja potkaisin sen kumoon. Ensin hiiri ei uskaltanut tulla ulos vaan vilkuili minua epäluuloisesti.
Raukka oli varmaan shokissa.
Pitkän ajan päästä se kipitti takaisin traktoritallin uumeniin.

Isäntä puisteli päätään kertoessani Hilariuksen kohtalosta.
Miehet ovat sitten raakoja!

Kaivo ennen....

...ja jälkeen.

Etäelämää mökillä

Vuoden ensimmäiset mökkimakkarat on sitten syöty ja kyllä maistui hyvälle.

Tulimme eilen pimeän aikaan mökille. Mökki on parinkymmenen kilometrin päässä keskustasta, joten kävimme laittamassa lämmöt päälle jo edellisiltana. Neljä tuntia isäntä aurasi mökkitietä, pihaa ja polkuja puuliiterille ja vessaan. Kaikki on paksun lumipeitteen alla kuten arvata saattaa. Minä tarkistin ruokavarastot ja hiiritilanteen, tein listaa siitä mitä puuttuu.

Eilen tullessa sisällä oli +17 astetta ja nukkumaan mennessä jotain 19. Mulla on kotona +24 lämmintä. Nukkumaan käydessä puin siis ylle villatakin, villasukat ja huovutetun saunahatun! Hirret hohkaa kylmää kuulemma monta päivää. Epäilyistä huolimatta ei palellut yhtään vaan nukutti sikeästi. Nyt aamusta olen lämmittänyt lisää, herättyä takkaan tulet ja sitä ihailen samalla kun kirjoittelen. Ulkona talitinttipariskunta tekee selvää uusista siemenpalloista.
Sähköt meillä on mutta vesi tulee kaivosta. Näyttää tosin siltä, ettei vettä ole kuin vähän kaivon pohjalla. Sitäkin enemmän on lunta jota sulattaa.
Yritin järjestää kaikki menot niin, ettei tarvitse joka päivä ajaaa edestakaisin 50km kaupunkiin.
Mietin jos viettäiskin mökillä kevään? Tekisi vaan kaikenlaisia etäjuttuja ja ulkoistaisi asioita. Kirjoittaisi lehtijuttuja, pitäisi ystäviin yhteyttä skypellä ja tutustuisi nettivirastoihin (yleensä kartan niitä ja hoidan asiat mieluummin paikan päällä). Kirjoittamisen suhteen mökillä on ihanteellista; ajatus kulkee ja pystyy keskittymään, kun ympärillä on vain metsän eläimiä ja tuulessa huojuvia puita.
Entäs jumpat, hammaslääkärit ja muut poliklinikkakäynnit? Voi tuottaa hankaluuksia, vaikka mieluiten juuri ne etäännyttäisin huitsin nevadaan.
Jumppaa tulee kun hakee puita ja harjaa kuistia jatkuvasta lumesta, lämmittää saunaa tai rakentaa vaikka lumiukkoja.
Lekurinkäynnin voisi hoitaa kirjoittamalla hälle kirjeen:
"Olen voinut kohtuullisen hyvin, mitä nyt tuo vanha niskavaiva kiusaa. Lähetä reseptit postissa, kiitos. Ja lasku." Näinhän se menee vastaanotollakin.
Tätä täytyy vakavasti harkita :) Mutta nyt keittämään viime kesän raparpereista soppaa ja sitten sauvakävelylle ennenkuin tulee pimeä.