pelastin hiiren joka söi kaverinsa

Pääsin juuri siunaamasta ettei mökissä ole näkynyt hiiriä. Sitten kävelin yhtenä päivänä traktoritallin eteen.
Lunta tuli koko alkuviikon niin paljon, että perävalot vaan vilkkuivat kun Harmaa Ferguson pyyhälsi pitkin mökkitietä. Traktorin linko pöllytti maiseman lumesta näkymättömiin, kun seisoin tallin ovella.
Oven vieressä on peltinen roskaämpäri, josta kuului kummallista ääntä. Vilkaisin sinne ja astuin pari askelta taaksepäin.
Pöntössä oli neljä hiirtä: yksi kokonaan syöty, toinen puoliksi syöty ja yksi makasi kuolleena.
Viimeinen elossa oleva hyppi henkihieverissä pöntön laitoja vasten.
Jos se hyppää laidan yli niin hujautan sitä vieressä olevalla lapiolla, ajattelin paniikissa.

Antaa olla, sinnepähän kuolee. Unohdan koko jutun.
Heilutin käsiä ja kävelin pihassa edestakaisin odotellessa lenkkireitin auraamista. Tallin ohittaessa kuului vikinää ja hyppimistä lakkaamatta. Tuota saattaisi jatkua vaikka kuinka monta päivää.
Se kituu.
Mielikuvitus alkoi laukkaamaan. Ei se tahallaan pahaa tarkoittanut, vaikka söi kamunsa.
Sillä oli nälkä.
Tuli kaikenmailman hilariushiiret mieleen. Kurkkasin vielä kerran pönttöön.
Lopulta otin sen sangasta kiinni.
Kiikutin ämpärin vähän kauemmaksi ovesta ja potkaisin sen kumoon. Ensin hiiri ei uskaltanut tulla ulos vaan vilkuili minua epäluuloisesti.
Raukka oli varmaan shokissa.
Pitkän ajan päästä se kipitti takaisin traktoritallin uumeniin.

Isäntä puisteli päätään kertoessani Hilariuksen kohtalosta.
Miehet ovat sitten raakoja!