Kaikki reumaatikot tietävät mitä tarkoitta kipu, johon ei enää panacodi auta. Sellainen oli päällänsä koko automatkan Hesan-Jyväskylän välillä.
Aamupäivisin niskat on suht hyvät muutaman tunnin, jonka ajan käytän hyväkseni ja kirjoitan. Iltapäivällä lounaan jälkeen (kun syödessä taivutan päätä eteenpäin) alkaa jomotus joka kovenee iltaa kohti, kunnes on pakko mennä makuulle. Silti joka ikinen päivä toivon ihmettä: jospa nämä paranisivat itsestään eikä tarvittaisi puukkoa.
Kirjoittaminen tuottaa tulosta
Mutta ei elämä koskaan pelkkää kipuilua ole.
Tällä viikolla julkaistiin Matkalehti nro 1-2 jossa oli kuusisivuinen juttuni otsikolla Liikuntarajoitteisena Pariisissa. Tapasin messuilla lehden päätoimittajan, joka kertoi saaneensa aiheesta hyvää palautetta. Olen kirjoittajana sen verran aloittelija, että tällainen kannustaa ja rohkaisee tosi paljon kirjoittamaan jatkossakin.
Kaiken lisäksi kotiin palatessa sähköpostissa oli yllätys. Arvosana kiitettävä ja kaksi sivua palautetta pari vuotta aherruksen alla olleesta kirjoittajakoulutuksen työnäytteestä. Sain tekstin vihdoin joulun alla valmiiksi, vaikka sen työstäminen keskeytyi monta kertaa matkan varrella parin leikkauksen, muiden kirjoitusprojektien ja kyllästymisen takia. Mietin olenko hullu kun sekä sairastan ja vielä kirjoitankin siitä!
Työn nimi on Nainen sauraudesta huolimatta ja laji kaunokirjallinen essee tai siis neljän esseen kokoelma. Lähetin työtä varten kyselyn reumaa sairastaville naisille ja sain vastaukseksi kahdeksan naisen tarinat, jotka toimivat oman kokemukseni ohella tietolähteenä työssä. Naiset kertoivat sairastumisestaan, kehonsa muutoksista, seksuaalisuudesta ja sen menettämisen peloista, parisuhteista, vanhemmuuden iloista ja vaikeuksista, lapsettomuudesta, sisuuntumisesta ja yhteiskunnallisesta osallistumisestaan. Työn tärkein kysymys kuuluu Miksi pitkäaikaista sairautta poteva nainen on kaikesta huolimatta tyytyväinen elämäänsä, tyytväisempi jopa kuin terveet naiset? Sairauksia pelätään koska koska nehän lannistavat ja pilaavan ihmisen koko loppuelämän? Eikö näin olekaan. EI OLE, kuuluu vastaus asiantuntijoilta, jotka ovat itse sairastaneet vuosikymmeniä.
Lukiessani tarinoita tunsin mieletöntä samaistumista monen kertomuksiin ja epäuskoa siitä kuinka positiivisia ihmiset voivat olla. Halusin välittää työssäni muillekin tällaisen selviytyjän asenteen.
Hyvää palautetta antoi yliopistonopettaja Anne-Mari, joka toimi työni ohjaajana. Loppuvaiheessa kirjoitin kipeillä niskoilla ja pahimmillaan piti mennä 15 minuutin välein makaamaan kesken kirjoittamisen. Itselle jäi sellainen olo, että homma on (väkisin) loppuun rutistettu. Siksi yllätyin rutkasti kiitettävästä arvosanasta ja uskomattomasta palautteesta josta tässä pieni ote:
"Vaikka kohderyhmänäsi ovat olleet reumaa sairastavat naiset, sopivat tekstisi herätteleviksi puheenvuoroiksi kaikille. Ainakin minut se sai ajattelemaan naiseuden ulottuvuuksia ja omaa naiseuttani aivan uusin silmin."
Tätä juuri toivoinkin. Että työ antaisi tietoa ja herättelisi niin meitä sairaita kuin terveitäkin ihmisiä ajattelemaan.
Mitä seuraavaksi
Nyt on otettava pieni huilitauko aiheeseen. En jaksa pyöritellä sitä juuri nyt kun itelläkin tauti on aktiivinen. Sairastaminen tulee korvista ulos. Mutta kenties joskus yritän julkaista tekstin jossain lehdessä tms. Siksipä en laita sitä (ainakaan kokonaan) vielä tännekään luettavaksi. Jos joku kyselyyni vastanneista naisista lukee blogia, kiitän heitä kaikkia suuresta sydämestä. Samoin kiitän ojaajaani Anne-Maria ja varjo-ohjaajaani Piiskaa, joka kyseli ja muistutti lakkaamatta keskeneräisestä työstä :)
Uupumisen hetkellä ja kirjoitustaukojen jälkeen kuitenkin he - tarinoiden ihanat naiset saivat jatkamaan työtä aina vain uudelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!