en suostu kivulle

Aikamoista taistelua alakuloa vastaan. Viimeksi näin kovaa kipua oli vuonna 2002, kun hajos lonkka ja odotin leikkaukseen pääsyä viisi kuukautta. Lonkan nivelen rusto oli kokonaan hävinnyt ja luun päät hankasivat toisiaan vasten. Viimeisten kuukausien aikana en paljoa nukkunut enkä liikkunut.

Nyt saan niskakivuilta sentään nukuttua. Sänky onkin ainoa paikka jossa ei kipua tunne. Aamulla noustessa tulee kalloon paineen tunne. Se nousee vasenta takaraivoa päälakeen, niin että käytyäni laittamassa kahvin tippumaan täytyy mennä takaisin pitkälleen. Tätä kestää tunnista kahteen, kunnes hetkeksi helpottaa. Silloin teen kaikki tärkeät asiat kuten kirjoitushommat.
Iltapäivällä kipu alkaa uudelleen yleensä lounaan jälkeen, kun päätä kallistaa syödessä eteenpäin. Asento laukaisee pistelyn ja sähköiskut ja iltaa kohti kipu on niin kova, että on mentävä makuulleen.
Kaikki iltamenot ja isommat tekemiset (kuten siivoaminen) saan tehtyä melko tuhdilla kipulääkkeellä. Ja päivät vaihtelevat. Joskus on parempia hetkiä. Joskus taas kipu ei helpota koko päivänä edes kunnolla lääkkeillä.
Keho muistuttaa meitä rajallisuudesta.
Tällaisina aikoina toimintakynnyksiä on pakko hieman madaltaa. Pitää nauttia pienemmistäkin asioista ja hidastaa tahtia. Kyllähän mulla aikamoinen vauhti onkin yleensä päällä. On varaa vähän hidastaa.
Ajattelen että tärkeintä on kuitenkin elää mahdollisimman normaalisti. Tavata ystäviä, tehdä yhdistyksen juttuja, liikkua ja kirjoitella sen minkä pystyy. Vaikka sitten kipulääkkeen avulla. Vaihtoehto on tuijotella kattoa pitkin pituuttaan sängyn päällä. Ja hei mä sain tällä viikolla myytyä Kallioplanetaariosta kertovan juttuni Matkalehteen.
Yritän myös työntää mielestä syyllisyyden tunteen siitä, että en jaksa olla iloinen ja ottaa osaa joka hiirenristiäisiin, mikä onkin välillä vaikeaa. Ja tästä kumpuaa alakulokin. Tunnen että pitäisi sitä ja pitäisi tätä ja täytyisi vaan yrittää enemmän. Ihminen on armoton itselleen.
Tänään kuitenkin työnnän moiset ajatukset pois. Teen sen mitä jaksan ja sitten lepään. Kun on kipua niin sitten on. En minä siihen kuole. Ja kun surettaa niin suren. Onhan tämä paskamaista aikaa, mutta that's it.
Joka päivä tapahtuu hyviäkin juttuja. Olen taas mukana yhden lehden teossa ja lähden tästä lukemaan lehden oikovedoksia.