Kesän muistoja

Laitoin yleisön pyynnöstä kuvia viime kesältä. Löytyvät oikean laidan kuvagalleriasta.
http://www.blogger.com/img/blank.gif
KUVIIN LIITTYVIÄ MATKATARINOITA VIIME KESÄLTÄ LÖYTYY PAINAMALLA TÄSTÄ.

reumani on parantunut!

Paljon odotettu Kuopion reissu on nyt ohi eli kävin tapaamassa neurokirurgia koskien tätä niskan tilannetta. Paljon oli kysymyksiä mielessä siitä mitä, koska ja miten operaatio tulee tapahtumaan.
Aika oli myöhässä ja pitkä jono oven takana.
Vastaanotolla lekuri kysyi et olenkos nyt jo valmis tulemaan leikkaukseen?
- Olen.
- Ok. laitetaan sut leikkausjonoon. Voi mennä arviolta 1,5 tai pari kuukautta.
Lekuri alkoi näyttää siltä että homma on tällä selvä ja seuraava potilas odottaa.
- Tuota noin, mulla olis kyllä muutama kysymys täällä, aloin kaivaa laukusta paperia, johon oli kerrankin raapustanut mieltä painavia kysymyksiä ylös.
- No kysy sitten, hän laittoi kädet puuskaan kärsimättömästi.

Perhana sentään. Lekurille rutiiniasia mutta mulle ei. Sain kysyttyä muutaman kysymyksen, johon vastaukset olivat ylimalkaisia:
- Älä nyt turhaan murehdi etukäteen....Ei siinä mitään kipua ole (kysyin kivunhoidosta leikkauksen jälkeen).
Juu ei varmaan oo kipua kun kalloa ronkitaan.
Mut että rangan kakkos-kolmos-ja nelosnikama jäykistetään ruuveilla ja koukuilla. Sen verran selvisi. Ja jos ei oireet häviä niin sitten zivalletaan pala rankaa pois. Se liian syvälle kallon sisään painunut osa.
Pikkujuttu.
Ei kipua.
Tätä juuri tarkoitin kun itkin, räävyin, huusin ja räyhäsin Heinolan Reumasairaalan perään. Tuntuu julmalta joutua näiden keskussairaaloiden ja yliopistosairaaloiden liian kiireisten, potilaita vähättelevien "asiantuntijoiden" armoille.
Vaikka Heinolassa oli henkilökunnalla kuinka kiire niin ASENNE potilaaseen oli erilainen. Potilas oli tärkeä ja hälle oli aikaa vaikka missä tilanteessa. Sai rauhassa keskustella ja kirurgi kertoi edessä olevasta leikkauksesta perusteellisesti ja pyytämättä. Lopuksi vielä kysyi onko jotain mielen päällä.
Kun ihmiset aina silloin tällöin ovat kysyneet miten kestän nämä kaikki koetokset, niin tuossa oli yksi syy. Heinolaan meni turvallisin mielin, koska tiesi että he tekevät parhaansa. Heihin luotti.
Se on tärkein syy miksi kaiken on aina jaksanut.

Asiantuntijoiden mukaan reuma on lähestulkoon parantunut sairaus lääkkeiden ja hyvän hoidon ansiosta, eikä tarvita erikoissairaaloita. Miksei yhtään tunnu siltä?

huvia ja hulluutta

Viikonloppuna oli paritkin synttärit. Ensin kuuskymppiset, jossa syötiin hyvin ja illalla nelikymppiset jossa juotiin hyvin. Eipä ole näin juhlavaa ollutkaan aikoihin. Voin suositella Kallioplanetaariota juhlapaikaksi, jos haluaa päästä vähällä vaivalla. Ruoka seisovasta pöydästä ja avaruusaiheisia näytöksiä ruoan sulatteluun. Kolmevuotiaskin oli tohkeissaan avaruuspeleistä ja löydettyään maan uumenista kalliokeitaan.
Iltajuhlassa loisti karpalobooli, jollasta en ookaan ennen maistanut. Jäisiä karpaloita punaisessa boolissa. Terveellistä!

Tällä viikolla pääsen vihdoin Kuopioon. Neurokirurgi totesi viime keväänä: "Kyllä sinä sitten soitat ja PYYDÄT päästä leikkaukseen, kun sen aika on."
Hän oli oikeassa, vaikken silloin vielä operaatiosta innostunut.
Eilen menin paita nurinpäin päällä jumpalle. Syön äkkiä, lukaisen mahdollisimman nopsaan sähköpostit, räpellän jonkun kirjoituksen kanssa ja koko ajan mielessä on vaan et kun pääsis pitkälleen, että kipu hellittää.

Eilen kuuntelin keskustelua Reumalasten hoidosta Keski-Suomessa. Sali täynnä ja paikalla paljon reumalasten vanhempia. Tunnen empatiaa heitä kohtaan. Jos asiat olisivat hyvin ei ihmisillä olisi tuollainen hätä. Yksi nainen itki tilaisuudessa. Eräs isä kyseli miksei kukaan ota heitä tosissaan? Hänen lapsensa iriitti (silmätulehdus joka on tavallista reumalapsilla)on pahentunut Reumasairaalan lopetuksen jälkeen, koska ei ole kunnollista hoitoa saatavilla. Kolmas kyseli miksei lääkäriaikoja voi yhdistää samalle päivälle, vaan on eri päivinä reumalääkäri, silmälääkäri, leukakirurgi...näin tulee vanhemmille työstä poissaoloa ja lapsille koulusta. Ja tietysti kolminkertaiset maksut. Kalliiksi käy kaikille. Papereita häviää, tiedotus ei pelaa, hoitokäytännöt ei kohtaa yliopistosairaalan kanssa. Koska tämä hullu rahan tuhlaaminen loppuu??

Taide piristää, lohduttaa, ilahduttaa...

Ostin taulun koska halusin hemmotella itseäni.
Olin nähnyt maalauksen jo kuukausia sitten taiteilijaystäväni kotona, mutta päätin unohtaa koko asian. Viikolla kävin samaisen taiteilijan Gallerian avajaisissa ja siellä se taas oli. Upea iso teos näytti entistä hienommalta korkeassa valoisassa tilassa.
Viikonlopun mietin asiaa. Lopulta sain tingityksi hinnasta ja luvan maksaa osamaksulla. Kaupan päälle tuli vielä taideohjausta, eli katsotaan tämä ja muutkin taulut kotonani, kuinka ne parhaiten asettuvat omimmille paikoilleen. (mulla ei ole tippaakaan itellä sisustussilmää)

Ihmettelin aiemmin, mistä tämmöinen naiseuteen liittyvä kiinnostukseni kumpuaa. Hankin joku aika sit toisenkin naistaulun ja myöhemmin Afroditeä esittävän sisutuspatsaan. Keräilin naisaiheisia taidekortteja. Kunnes tajusin.
Kyse on oman naiseuteni viime vuosien kokemuksista. Huolta oman naiseuden menettämisestä, koska tulee sairauden aiheuttamia muutoksia, arpia, turvonneita niveliä ja liikuntarajoituksia. Toki tällainen voi liittyä myös ikään. Me naiset muutumme väistämättä iän myötä ja se on joskus pelottavaa.

Tässä taulu nyt kuitenkin on ja minä olen sen onnellinen omistaja!

Alla on taiteilija Päivi Soikkeli Galleriassaan ja Päivin nettisivut, jossa on muitakin hänen ihania töitään.

www.paivisoikkeli.com

en suostu kivulle

Aikamoista taistelua alakuloa vastaan. Viimeksi näin kovaa kipua oli vuonna 2002, kun hajos lonkka ja odotin leikkaukseen pääsyä viisi kuukautta. Lonkan nivelen rusto oli kokonaan hävinnyt ja luun päät hankasivat toisiaan vasten. Viimeisten kuukausien aikana en paljoa nukkunut enkä liikkunut.

Nyt saan niskakivuilta sentään nukuttua. Sänky onkin ainoa paikka jossa ei kipua tunne. Aamulla noustessa tulee kalloon paineen tunne. Se nousee vasenta takaraivoa päälakeen, niin että käytyäni laittamassa kahvin tippumaan täytyy mennä takaisin pitkälleen. Tätä kestää tunnista kahteen, kunnes hetkeksi helpottaa. Silloin teen kaikki tärkeät asiat kuten kirjoitushommat.
Iltapäivällä kipu alkaa uudelleen yleensä lounaan jälkeen, kun päätä kallistaa syödessä eteenpäin. Asento laukaisee pistelyn ja sähköiskut ja iltaa kohti kipu on niin kova, että on mentävä makuulleen.
Kaikki iltamenot ja isommat tekemiset (kuten siivoaminen) saan tehtyä melko tuhdilla kipulääkkeellä. Ja päivät vaihtelevat. Joskus on parempia hetkiä. Joskus taas kipu ei helpota koko päivänä edes kunnolla lääkkeillä.
Keho muistuttaa meitä rajallisuudesta.
Tällaisina aikoina toimintakynnyksiä on pakko hieman madaltaa. Pitää nauttia pienemmistäkin asioista ja hidastaa tahtia. Kyllähän mulla aikamoinen vauhti onkin yleensä päällä. On varaa vähän hidastaa.
Ajattelen että tärkeintä on kuitenkin elää mahdollisimman normaalisti. Tavata ystäviä, tehdä yhdistyksen juttuja, liikkua ja kirjoitella sen minkä pystyy. Vaikka sitten kipulääkkeen avulla. Vaihtoehto on tuijotella kattoa pitkin pituuttaan sängyn päällä. Ja hei mä sain tällä viikolla myytyä Kallioplanetaariosta kertovan juttuni Matkalehteen.
Yritän myös työntää mielestä syyllisyyden tunteen siitä, että en jaksa olla iloinen ja ottaa osaa joka hiirenristiäisiin, mikä onkin välillä vaikeaa. Ja tästä kumpuaa alakulokin. Tunnen että pitäisi sitä ja pitäisi tätä ja täytyisi vaan yrittää enemmän. Ihminen on armoton itselleen.
Tänään kuitenkin työnnän moiset ajatukset pois. Teen sen mitä jaksan ja sitten lepään. Kun on kipua niin sitten on. En minä siihen kuole. Ja kun surettaa niin suren. Onhan tämä paskamaista aikaa, mutta that's it.
Joka päivä tapahtuu hyviäkin juttuja. Olen taas mukana yhden lehden teossa ja lähden tästä lukemaan lehden oikovedoksia.

toinen aamu

En tiedä mitään niin hyvää tuoksua kun kahvin tuoksu aamuisin. Sen tuoksun syystä en voisi koskaan lopettaa kahvin juontia.
Ensi kertaa viikkoon on hieman virkeämpi olo. Luulin jo painuvani jonkinlaiseen kevätmasennukseen, kun aina väsyttää eikä mikään huvita. Tuntui ettei elämässä ole muuta odotettavaa kun seuraava leikkaus.
Oon löytänyt ihania blogeja joita lueskelen. Hassua tutustua tuntemattomien ihmisten elämään. Tirkistellä. Paras kaikista on neljän lapsen äiti, joka asuu Pariisissa ja pitää sekatavarakauppaa. Erikoista on että hän elää tosi vaatimatonta ja alkeellista elämää.

Olen lähdössä päiväseltään käymään Lahdessa. Renkomäen abc:n vieressä Lahdessa on sekatavarakauppa nimeltä Kärkkäinen. Vähän niinkun Keskinen mutta parempi. Poikkean siinä matkalla. Shoppailu on hyvää ennaltaehkäisyä alakuloon ja toimii aina.

Siippa joutui yllättäen umpisuolileikkaukseen. Raukka on ensi kertaa eläissään leikkauspöydällä. Ei oo heleppua.
Nyt voi jo varmasti sanoa että kevät on ovella, koska tuoksuu keväälle.

aamu

Tänään herätessäni
lensi ovesta sisään enkeli.
Sillä oli vihreä rusetti
villahatussa
ja hymykuopat syvällä.
Sillä oli loma.

Vietimme koti-iltaa ja tallensimme vanhoja videopätkiä dvd-levylle. Pikkupoikakin istui silmät pyöreänä ja hiiskumatta paikallaan, kun näki itsensä vauvana tutti suussa.

Lupasin tehdä siskolle uusista digikuvista mustavalkokuvia kehystettäväksi. Hällä on taas jonkinlainen sisustusvimma näemmä. Sitä tapahtuu säännöllisesti vähintään pari kertaa vuodessa.
Kohta olen muuttanut kaikki omat kuvanikin mustavalkoisiksi, kun hurahdin leikkimään kuvakäsittelyohjelmalla...

Erityisesti Pariisin kuvista tuli hienoja. Taiteellisia.
Ja lasten.
Tuo viimeinen on mulla tietokoneessa taustakuvana. Vautsi se on hieno. Teen näistä kotiin ehkä jonkinlaisen kollaasin. Ja Pariisinkuume senkun nousee ja nousee..