Madamet Montmartrella

Pääsiäisen jälkimainingeissa päätin viedä mummot päiväksi Montmartren kukkulalle. Otimme Rambuteaulta metron nro 11 ja vaihoimme Bellevillessä metro 2:een. Perillä Anversin asemalla naisten haasteena ovat aina hullun halvat rättikaupat; Sympat, Tatit, kenkä-, laukku- ja huivibasaarit sekä matkamuistomyymälät joita jatkuu katutolkulla. Kestää monta tuntia päästä muutama sata metriä asemalta kukkulan juurella olevalle portille.
Mutta me pääsimme - lopulta.

Toinen mamma hävisi vielä läheisiin kangaskauppoihin. Toinen taas tähyili yläpuolelleen kukkulan laella olevan kirkon kupoleita ja ilmoitti samantien tomerasti:
- Minä en sitten kiipeä tuonne ylos!
Sain pitkään maanitella, ennenkuin alkoi tapahtua. - Mennään loivien rappusten varjoisaa puolta ja pysähdytään monta kertaa....kyllä sinä jaksat sinne.
Niin teimme ja taas seuraavalla etapilla:
- En tule yhtään rappua enää!
- No istutaan tähän saksalaispariskunnan viereen penkille, otetaan vesihuikka ja ihaillaan askel askeleelta paranevaa maisemaa, minä rauhoittelin.
Istuimme katsellen aurinkoisen rinteen nurmella poseeraavia, suutelevia, nukkuvia ja ilakoivia ihmisiä.
Sitten jatkoimme taas hitaasti ja varmasti ylöspäin. Hetken päästä takaa kuulua kumahti jälleen: - En tule tuonne ylös asti ollenkaan....minä jään tähän!
- No nyt et kyllä ENÄÄ anna periksi, kun on kymmenen rappua enää jäljellä. -Kärsi kärsi niin pääset kirkkoon!
Ja mummo parka kiipesi ja jupisi ja kiipesi ja jupisi: - Samanlaisia ne kaikki kirkot on, vaikka menis Jyväskylän kirkkoon...Ja hän nosteli jalkojaan sinnikkäästi rappunen rappuselta.
Lopulta Sacre Courin basilika ja upea näkymä Pariisin ylle palkitsi ruhtinaallisesti kaiken vaivan. Istuimme viileässä kirkossa pitkän rauhoittavan hetken katselemassa upeaa alttaritaulua ja odotellen hengityksen tasaantumista.

Viimein matka jatkui Montmarten pieniä kujia pitkin taiteilijatorille, jossa muotokuvapiirtäjä maalasi taitavasti italialaisperheen kaikkien kolmen lapsen muotokuvat. Pidimme sadetta kierrellen ilmaisissa taidenäyttelyissä, söimme minilounaan ja pysähdyimme yhteen monista kuppiloista.
Tilasimme ja rupattelimme ja hetken päästä viereiseen pöytään terassille istahti persoonallisen näköinen Sininen mies. Kenkiä, takkia ja aurinkolaseja myöten kaikki asusteet tällä vanhemmalla miehellä olivat silmiinpistävän sinistä. Miehen istuttua ihmiset alkoivat samantian kerääntyä ympärille häntä kättelemään, poskisuutelemaan ja valokuvaamaan. Katsoimme koko tuota showta silmät pyöreänä ihmetellen.

Michou, paikallinen kuuluisuus, on Montmarten näkyvä julkkishomo, kuuluisan kabareen omistaja ja hyväntekijä. Joka kuukausi hän järjestää alueen vanhuksille ilmaiset riennot syöminkeineen omilla kulmillaan. Muistin katsoneeni Suomessa hänestä kertovan dokumentin.

Siinä mekin paistattelimme ja pääsimme monen turistin valokuvaan. Naiset vilkuttivat ja kuvasivat Michouta ohi ajavan kaupunkijunan kyydistä, ja taksikuskit avasivat autojensa ikkunan ja pysähtyivät juttelemaan. Jokainen vaikutti tuntevan hänet.
Ennen lähtöämme tämä Sininen mies kahmaisi mummot kainaloonsa, väläytti valkoisen hurmaavan hymynsä ja sitten otettiin yhteiskuvaa.

Päivän alkoi viiletä illaksi, kun laskeuduimme alas kukkulalta. Toisesta mummosta ihaninta oli hurauttaa kiskojunalla suoraan alas niin että vattasta kutitti.
Minä löysin vielä matkan varrelta rue Tardieulta kuuluisan Fragonardin hajuvesiliikkeen (saman jonka tehtaalle pääsin tutustumaan 2009 Provencessa). Sain vihdoin vuosien etsimisen jälkeen oikeaa Mimosa-hajuvettä!
Yhdeksän tunnin retken jälkeen kotiuduimme pienet ostokset käsivarrella kiikkuen väsyneinä ja silti kovin iloisina.