Kaarina

Toinen viikko kuntoutuksessa. Aamu käynnistyi tänään jumpalla Lauri Tähkän tahtiin. Noin puolessa välissä jaksoa iskee yleensä ahdistus: ympärillä jatkuvasti toistasataa ihmistä, alun innostus laantunut, tekee mieli roskaruokaa ja tuttujen ihmisten seuraa. Kaiken lisäksi sairastan sen verran, että kaikki vesihoidot ovat pannassa eikä saisi hikoilla! Kokemuksesta tiedän ahdistuksen menevän ohi parissa päivässä. Tämä (painonpudotus) ei silti mene ihan suunnitelmien mukaan vaikka onkin alenemaan päin. Nyt täytyy keksiä uusia tapoja tehdä asioita. On tehtävä jumppaliikkeet hitaasti ja keskittyneesti, se kuulemma lisää tehoa. Ja voi pienentää ateriakokoja (voi ei, tekee mieli perunaa!). Täällä voi myös opetella kirjoittamaan metelissä (opinhan nukkumaankin, ikkunan alla on remontti klo 7 aamulla alkaen). Tai hiljentää mielensä, kävellä metsään tai rantaan kuuntelemaan aaltoja.

Ja ilonani on kämppis Kaarina (nimi muutettu :). Hän on pieni ja valloittava, erittäin energinen. Kaarina on elävä todiste siitä, etteivät liikuntarajoitteet ole este tai edes hidaste elämälle. Kaarina puhuu leveää turun murretta, nauraa hersyvästi ja paljon. Hän on kipeä kun mikä mutta hällä on elämänvimma jota ihailen. Hän harrastaa kiihdytysautoja ja kasvattaa tarantelloja(joku hämähäkki,yäk). Hänen kanssaan löytää itsensä tilanteista joita ei osaa odottaa; voi huomata shoppaavansa lastenosastolla pääkallokuteita "koska ne ovat makeita", voi laskea mäkeä pyörätuolilla (ja saada rytmihäiriöitä) tai nauraa maha kippurassa yöllä klo 2 vaikka aamulla on aikainen herätys ja kuunnella Negativea. Kaarinalla on taika kietoa ihmiset pikkurillinsä ympärille, koska hänessä on sopivasti lapsenmielisyyttä ja sielukkuutta. Hän järjestelee kaikki asiat parhain päin, pistää henkilökunnan liikkeelle ja paiskii töitä siinä sivussa. Hänen kikatuksensa käytävällä saa jokaisen hyvälle tuulelle. Hän tekee mitä tahtoo, kun muut haaveilevat. Hän uskaltaa olla sellainen kun on.
Juu ei käy aika pitkäksi täällä.