ainoa

Jos siinä ois joku. Just sillon, ku mistään ei käsitä mitään eikä oo ketään, kelle sen vois sanoo. Jos ylipäätään joskus ois joku, joka ei koko ajan hokis jotain kasvihuoneilmiöstä ja finanssikriisistä ja lamasta ja sodista ja tulvista, eläkepommista ja kakkostyypin diabeteksesta, huonoista numeroista ja kaikesta kamalasta, mikä tapahtuu ihan lähellä ja voi tapahtua mulleki tai vääntäis jotain kyynistä läppää tai mustaa huumoria, vaan tekis makkarakastiketta.
Ja olis vaan.

- Aino Suhola -

hyytävää

Maailmassa tapahtuu outoja ja pelottavia asioita. Tuollasta Kauhajoen tapahtumaa ei voi käsittää. Miksei kukaan puuttunut asiaan rankemmin, vaikka kaikki merkit ennakoivat tapahtumaa. Joku asiantuntija tuumasi, että vaikka poikaa puhuteltiin niin hän ei uhannut ketään. Laki siis salli ampujan pitää aseensa, ja ja esti asiaan puuttumisen. Mihinkähän katosi maalaisjärki. Entä muut nettikäyttäjät, sivuston ylläpitäjät joilla tekijä esitteli "taitojaan", aikuiset jotka sivuja lukivat tai pojan tunsivat, kaverit jotka "tiesivät heti kuka on tekijä". Eikö ihmisellä ole toisesta mitään vastuuta?? Ennen häiriköitsijät laitettiin sakilla järjestykseen. Eikö nykyään kukaan voi puuttua mihinkään? Nettimaailmassa pidetään normaalina mitä omituisempia asioita. Ihmiset ovat jotenkin turtuneet kaikenlaiseen. Ihan sama vaikka minä alkaisin esitellä blogissani ampumataitojani ja kaikenlaisia äärimmäisiä mielipiteitä. (ei sillä ettei mun kirjoitukset olisi muutenkin kummallisia...). Voi tätä maailman menoa.


Pakko palata mukavampiin aiheisiin, muuten alkaa ahistaa....
Kävimme illalla mökillä. Mökin pihaan oli tuuli pudotellut keltalehtisiä haavanoksia, joiden seassa oravat juoksentelivat ristiin rastiin. Rannassa veden pinta oli sakeanaan erivärisiä koivun lehtiä ja niiden sekaan sukelsin. Hyytävän ihanaa. Jäljistä päätellen mökissä oli vieraillut pieni nelijalkainen. Lieneekö Kikan sukulaiset Hipsu ja Hapsu (kts. aikaisemmet kirjoitukset tammi/2008). Kävin järvessä kolme kertaa, vesi ehkä n.9-10c. Sinne jäivät kivut, kolotukset ja maalliset murheet. Löysin vielä pihapiiristä muutamia kantarelleja, joista kokkaan tänään kesäkurpitsan kanssa herkkuruokaa. Tapahtuu kivojakin asioita. Teille lukijat muutama voimakuva.

elämä pitkä

Olen saanut muutamia kommentteja blogista myös tutuiltani, jotka eivät ujoina tohdi tänne kommentoida. Kiva saada palautetta, oli se sitten missä muodossa tai millaista tahansa. Tänä aamuna heräsin juuri tällaiseen rohkaisevan tekstiviestiin. Kiitos sille jolta sen sain.
Eräällä ystävälläni on tapana tulostaa blogisivut työpaikallaan ja tuoda ne minulle. Kun ei näistä tietokoneista koskaan tiedä :) Ties vaikka tekstit häviäisivät johonkin bittiavaruuteen.
Yhtenä päivänä luin tällasta tulostettua paperia sohvalla. Hokasin et ei tätä pirukaan viiti lukea, on liian pitkä. Kuinkakohan lukijat jaksaa, kun en itekään jaksanut loppuun.

Päätin alkaa lyhentää kirjoituksia. Mietin miten se parhaiten onnistuisi eikä aina menisi jaaritteluksi. Jos eka kirjoitan tajunnanvirralla, sitten lopuksi karsin kaiken turhan pois. Tulisko pätkityn näköinen. Tai jäisikä mitään jäljelle?! Njaa-a. Jos poistaisi kylmän viileästi joka toisen sanan. Ei ei eiiii, vois tulla liikaa väärinkäsityksiä. Onpas vaikeaa.
Kurkkasin erään kirjoittajana ihailemani henkilön blogiin. Tiivistä tekstiä, lyhyitä kappaleita, paljon asiaa, käsinkosketeltavaa tunnelmaa. Huokaus. Hänen tekstejään lukiessa mieli lepää.
Tulin siihen tulokseen, että täytyy vielä harjoitella. Kirjoittaminen on siitä ihanaa seikkailua, että aina on uutta opittavaa eikä koskaan tule valmiiksi. On uusia lajeja kokeiltavana, mielenkiintoisia ideoita, erilaisia tyylejä ja tekstejä joihin voi rakastua (vähän niinkun lukemisessa).
Täytyy siis vaan kirjoittaa.

Kirjoittajaviisaat ovat sanoneet, että kaikissa olosuhteissa, vaikka mitä tapahtuisi ja epätoivo valtaisi, täytyy jatkaa kirjoittamista. Se on ainut tie. Pitää voittaa epäonnistumisen pelko. Kirjoittaa. Olen tätä aina tietämättäni noudattanut, koska en voi olla jos en kirjoita. Eräs ihminen totesi kerran "Oletko ajatellut, että kirjoittaminen on sulle kuin juokseminen urheilijalle. Ilman sen tuomaa tunnetta on tukala olo." En ollut ajatellut. Mieluummin kuitenkin kirjoitan kun juoksen. Kauhea vaiva hankkia kunnon välineet, juoksukengät ja hikipannat. Painaa veren maku suussa pururadalla. Sitten vielä painuttava suihkuun, kun haisee hieltä. Huh tulee kuuma jo ajatellessa. Minä vaivun kirjoittamaan, unohdan syödä, katsoa lempiohjelmaani kun sormet vain juoksevat näppäimillä.
Tulipas pitkä juttu.

Kiitos ihanat ihmiset kommenteistanne! Yritin laittaa blogiotsikon taakse valokuvan tuomaan väriä ilmeeseen, mutta kauhian iso kuva humpsahti esiin ja peitti koko ruudun. Kuvaa pitäisi muokata kuvankäsittelyohjelmalla, joten perehdyn asiaan myöhemmin. ehkä.

hankausta

Pyöräilin eilen kirjastolle. Ilma on sopivan kirpakka, jotta hanskat täytyy olla, mutta ei liian kylmä. Hengittelin syysilmaa syväääään. Kirjastot ovat lempipaikkojani. Hidastelin hyllyjen välillä, kuljetin sormiani kirjariveissä. Odotin osuvani sattumalta jonkun huippumielenkiintoisen tekeleen luo. Sitten muistin tulleeni lainaamaan opiskelukirjoja.

Löytyi Verkkokirjoittajan käsikirja sekä Tieto kirjaksi -teos mediakurssia varten. Tyytyväinen mieli, kun ei tarvinnut lähteä metsästämään niitä ympäri kaupunkia.

Katsahdin vielä äänikirjavalikoiman. Ne ovat suosittuja ja vain muutama jäljellä hyllyssä. Varasin Härkösen Palele porvarin. Ja ihmettelin mistä aina kertyy sakkoja maksettavaksi. "7 euroa, sitä pitäisi ainakin lyhentää" , totesi kirjastotäti lähes anteeksipyydellen. Ilokseni Härkönen kuuluu erään kurssin oheiskirjallisuuteen. Se tulee ainakin luettua tarkkaan. Opiskelu on joskus myös nastaa.

Illalla sain ihme hepulin. Tosin nyt epäilen sen liittyneen opiskelun aloitukseen. Väistelen tarttumista kurssitehtäviin ja siivoan vaikka koko asunnon tuosta vaan. Siis - aloin hinkata lieteen pinttynyttä likaa. Vimiä ja patapataa. Hankasin hellat, tiskialtaat, pöytätason, kaakeleita. Antaumuksella.
Ai hemmetti et sattui sormiin mutta moinen hepuli on meikeläiselle niin harvinaista, että tunsin uhmaista tyydytystä, kun sormien kärkinivelet alkoivat punoittaa ja turvota. Puhaltelin sormia, liotin niitä kylmässä vedessä ja sivelin.

Ehkä vilkaisen kuitenkin sitä kurssitehtävää.

Kuka siellä?

Tuli mieleen et on tosi kiva, kun kävijälaskurini toimii. Silti joskus mietin että kukakohan näitä lukee. Kaverit? Sukulaiset? Ja mistäpäin?
Olis ihanaa kun laittaisit pienen kommentin, tervehdyksen tai mitä tahansa. Vaikka nimettömänä.
Saa kommentoida myös blogin uutta ulkoasua, elämää, BB:tä nyt varsinkin :) Minoon nimittäin koukussa edellä mainittuun...
Värikästä syyspäivää toivotellen!

Suuri Rakkaus

Edellisessä kirjoituksessa piti palata vielä pieneksi tuokioksi kesän tunnelmiin. Säistä huolimatta kesään kuului monta kivaa hetkeä, kaverien tapaamista ja parvekekukkain hengissäpitämistä.

Sitten saapui uskollinen syksy. Viime viikolla alkoivat kirjoittajapiirit. Omat lupsakkaat ryhmäni joita minä vedän, mutta tosiasiassa ihanat ryhmäläiset vetävät minut luovuuden intoonsa mukaan. Toisen porukan , Reumayhdistyksen kirjoittajapiirin kanssa tulee pian 7.vuosi täyteen jaettua iloa ja kirjoittamisen vimmaa. Jouduin mukaan vahingossa, muka kahvin keittäjäksi. Olen oppinut ryhmäläisiltä paljon, ja olen toivottavasti antanut heille jotain. 2004 julkaisimme antologian "Lisää pippuria soppaan" ja seuraavana vuonna pidimme kirjoitusnäyttelyn. Tällä hetkellä pinnalla on porukan yhteinen blogi, johon keräämme kirjoituksia. Porukassa on tarkoitus kokeilla erilaisia menetelmiä, joista ihmiset voivat poimia itselleen sopivia vinkkejä.

Tuoreempi tapaus on ryhmä nro 2, jonka kanssa tuli vuosi täyteen tänä syksynä. Mukana on erilaisia kirjoittajia ja persoonia, ja uusia tulee koko ajan. Kokoontuessa keskustelemme aiheesta ja pyrimme saamaan rohkeutta omaan ilmaisuun ja tekstien lukemiseen. Koska kirjoittaminen on eräänlaista itsetutkiskelua, päätimme syksyn aikana tehdä jokainen omanlaisemme elämäkerran. Omaelämän voi tehdä monella tapaa; kirjoittaa vaikkapa tietyn teeman ympärille (työuran esim.) tai mieleenpainuvimmista muutoksista. Tai voi kirjoittaa yhden jakson; matkan, kriisin, tietyn kesän. Jokaisen teksti on omannäköinen. Annan vinkkejä mitä keinoja voi käyttää apuna, kuinka rikastaa tekstiä ja saada siitä elävää.

Itse päätin tehdä skräppäämällä tämän tehtävän. Aiheena on oma kirjoitushistoriani. Muistelen kuinka kaikki alkoi ja onko tyyli muuttunut. Kuinka kummassa kirjoittamisesta tuli Suuri Rakkauteni. Olen aina kirjoittanut paljon ajattelematta asiaa. Nyt kun se on tullut entistä läheisemmäksi, olen havahtunut miten voimakkaasti se on kulkenut mukana jo pienestä. 7 vuotta kirjoittajapiirissä on vienyt paitsi pikkurillin, niin koko naisen mukanaan tähän intohimoon. Aloitin myös kirjoittajakoulutuksen Avoimessa yliopistossa, mikä on vähän lisännyt tavoitteellisuutta. Toisaalta on oltava varovainen, liika tieto saattaa toimia myös lukkona. Kirjoittamisen vapautta ei pidä sitoa liialla kunnianhimolla. Se ei sovi ainakaan minulle. Vaeltakoon vapaana vain, kesytön rakkaani.
Aloitin elämäkertaskräppini selailemalla huvikseen vanhoja päiväkirjoja. Voi jestas mitä vuodatusta. Aina vuodelta -81 saakka. Tuolloin päätin 13-vuotiaan määrätietoisuudella alkaa kirjoittaa. Ei liene yllättävää, että kirjoittaminen on hoitanut suurissa suruissa ja muistuttanut pienistä iloista. Tässä muutamia ajatuksia ja syitä miksi aina tartuin kynään.

"Sain tämän päiväkirjan paketissa lahjaksi Elisalta. Onneksi sain lukollisen päiväkirjan. Tähän voi kirjoittaa salaisimmatkin asiat. Aloitan nyt kirjoittaa tähän ja sit ku tää loppuu nii jatkan toiseen.
ps. K on ihana! sydämiä (29.4.1981)"

"Jotenkin tunnen tarvetta kirjoittaa (11.7.1993)"

"Voisin kirjoittaa joka päivä! (9.8.1998)"

"Mulla on suuri tarve kirjoittaa, jotta pysyn kasassa. (24.10.1998)"

"Tulisin hulluksi jos en kirjoittaisi. (18.8.1999)"

"Kaikki tämä on ajatukseni järjestämistä elämän kaaoksessa. (20.9.1999)"

"Uusi muistikirja on aina hienoa aloittaa, ihan kuin aloittaisi jotain uutta elämässä! (1.1.2003)"

"Kirjoittaminen hellii ja hoivaa itseä, pitää itsestä huolta, saa vastaukset itseltään. (7.4.2005)"

"Kirjoitan, en kirjoita. Päätän olla kirjoittamatta X:stä mutta kuinka voisin olla hiljaa, rakastunut. (16.8.2006)"

"Kirjoitan helvettiin nuo leikkausali-ihmiset. (15.9.2006)"

"Miten olen kaivannut kirjoittamista, kuin omaa armastani. (22.10.2006 käsi paketissa)"

"Huomenta jouluvalot, huomenta kynttilät, kun aina jaksatte iloisesti lepattaa. (23.11.2006)"

"Tää tuska on jotain kuvottavan suurta ja turruttavaa. (21.5.2007)"

"Kuntosalin ja ruokailun välissä jää puoli tuntia aikaa kirjoittaa. (20.9.2007)"

"Hauskaa kirjoittaa yöllä! Kyllä se aina tylsät unet voittaa. (15.11.2007)"

"Joskus mietin millä tapaa oon muuttunut jokaisen täyden aamusivuvihkon jälkeen. (6.12.2007)"

"Kauhean monimutkaista joskus elämä. Kaiken lisäksi kynästä loppuu muste. (21.1.2008)"

Carlos

Tunnen nenän päässä ja poskipäillä, kun nahkani tirisee. Siitä ei kuulu ääntä mutta kiristää ihoa. Polttaa. Silti pysyn paikallani, enkä liikahdakaan varjon puolelle. Silloin tällöin nousen penkiltä ylös seisomaan. Katson erilaisten aurinkohattujen kirjoa; keltaista, punaista ja vihreää, lierillä tai ilman, ompa jokunen myssykin seassa. Hatut hyllyvät edessäni ja niitä on enemmän, kun koskaan eläissäni olen nähnyt.
Nostan jalkojani vuorotahdissa ja heilutan takapuolta. On niin ahdasta, että on liikuttava ylös ja alas, koska sivulle ei juuri pääse. Äkkiä tarraan sisartani kädestä, viini pyörryttää päätäni. Ahmin oyecomovaa... Siukku katsahtaa minuun päin ja oikaisee vihreän toppipaitansa rinnuksia. Kaulansa iho on kauttaaltaan tulipunainen, enkä näe silmiään aurinkolasien takaa. Hymykuopat painuvat syvälle poskeen.
Taittelemme sanomalehdestä päähineet. Keskeltä kahtia ja miten se oli, kun lapsena askarreltiin veneitä. Lopputulos on hatarasti taiteltu mytty jonka saa juuri pysymään pinnillä päässä, ja jonka tuuli meinaa viedä. Silti teoksemme ajavat asiansa, suojaavat päätä paahteelta.
Viimeisiä säveliä Maa-ria, Maa-riaaaa...Carlos hakkaa kitaravalokoimansa punaista yksilöä vimmatusti. Jalkani alkavat olla turrat, mutta kestän sen rytmin euforiassa. Hattumeri huitoo, huutaa ja heiluu päissään ja auringonpistoksen saaneena. Pissahätä on viedä tajun ja vessajonot toivon. Parin encoren jälkeen massa alkaa valua laiskasti ulosmenoporteille. Liikumme virran mukana. Suuta kuivaa, paita valuu kainaloista ja yhdyn siskon onnelliseen nauruun ja vitsailuun. Miljoonannen askeleen kohdalla pysähdyn Raumansillalla kaikkeni antaneena. Kello on jotain puolenyön.
- Minä en liiku enää metriäkään, lysähdän penkille.
Monikymmentuhatpäinen hattumeri lipuu mekastaen ohi kohti Porin keskustaa, ja kesäyön jatkoja.