Carlos

Tunnen nenän päässä ja poskipäillä, kun nahkani tirisee. Siitä ei kuulu ääntä mutta kiristää ihoa. Polttaa. Silti pysyn paikallani, enkä liikahdakaan varjon puolelle. Silloin tällöin nousen penkiltä ylös seisomaan. Katson erilaisten aurinkohattujen kirjoa; keltaista, punaista ja vihreää, lierillä tai ilman, ompa jokunen myssykin seassa. Hatut hyllyvät edessäni ja niitä on enemmän, kun koskaan eläissäni olen nähnyt.
Nostan jalkojani vuorotahdissa ja heilutan takapuolta. On niin ahdasta, että on liikuttava ylös ja alas, koska sivulle ei juuri pääse. Äkkiä tarraan sisartani kädestä, viini pyörryttää päätäni. Ahmin oyecomovaa... Siukku katsahtaa minuun päin ja oikaisee vihreän toppipaitansa rinnuksia. Kaulansa iho on kauttaaltaan tulipunainen, enkä näe silmiään aurinkolasien takaa. Hymykuopat painuvat syvälle poskeen.
Taittelemme sanomalehdestä päähineet. Keskeltä kahtia ja miten se oli, kun lapsena askarreltiin veneitä. Lopputulos on hatarasti taiteltu mytty jonka saa juuri pysymään pinnillä päässä, ja jonka tuuli meinaa viedä. Silti teoksemme ajavat asiansa, suojaavat päätä paahteelta.
Viimeisiä säveliä Maa-ria, Maa-riaaaa...Carlos hakkaa kitaravalokoimansa punaista yksilöä vimmatusti. Jalkani alkavat olla turrat, mutta kestän sen rytmin euforiassa. Hattumeri huitoo, huutaa ja heiluu päissään ja auringonpistoksen saaneena. Pissahätä on viedä tajun ja vessajonot toivon. Parin encoren jälkeen massa alkaa valua laiskasti ulosmenoporteille. Liikumme virran mukana. Suuta kuivaa, paita valuu kainaloista ja yhdyn siskon onnelliseen nauruun ja vitsailuun. Miljoonannen askeleen kohdalla pysähdyn Raumansillalla kaikkeni antaneena. Kello on jotain puolenyön.
- Minä en liiku enää metriäkään, lysähdän penkille.
Monikymmentuhatpäinen hattumeri lipuu mekastaen ohi kohti Porin keskustaa, ja kesäyön jatkoja.