ihmettelyä

Leikkauskertomus voi kuulostaa hurjalta. Se on kuitenkin näissä piireissä normaalia. Kaikkiaan operaatio oli helpoimpia joita olen kokenut. Jalassa on nyt siis 10cm:n ydinnaula jolla nilkka on jäykistetty. Yllätyksenä tuli, että naula kiinnitetään erillisillä ruuveilla joita piti tulla yhteensä neljä. Aika monta erillistä haavaa siis. Mutta pieniä. Kirurgin mukaan useita kipuhermoja on jo menetetty joten ei tunnu missään...
Helpoksi leikkauksen teki myös se, että nukuin sitä edeltävän yön hyvin, en juuri jännittänyt asiaa. Olin ekan illan yksin sairaalahuoneessa ja illalla nukkumaan mennessä mietin kaikenlaista. Olen niin pitkään käynyt Heinolassa, että sairaala tuntuu oikeastaan turvalliselta paikalta (onko tämä jotenkin surullista?). Tuttuuden tekee se rakennus, tuttu henkilökunta, tutut korkeat maisemat ja useat kokemukset. Ehkei ne niin hirveitä ole olleet, koska ei tämän pahempia traumoja ole jäänyt.
En lakkaa ihmettelemästä ihmisen luontoa; sitä vaan selviytyy asioista joiden suhteen ei ole vaihtoehtoa. Ei tuskaile loputtomiin, vaan menee niitä vastaan. Riskejä ei voi tietää etukäteen, ei voi elää varman päälle. Luottaa ammattilaisiin, lääkäreihin ja kirurgeihin. Luottaa elämään.
Silti toivon totisesti (ja uskon, )että pystyn ilmaisemaan tarvittaessa myös toisenlaisia tunteita. Jos jurppii niin saa perkeles tulla ulos eikä jäädä sisälle vellomaan.

Kivunhoito onnistui nappiin. Liikkeelle lähtö sujui hyvin jo seuraavana päivänä, ensin toilettiin, sitten vähän pidemmälle. Lempihoitajani, hän joka aina jaksaa pysähtyä, kuunnella, selittää kärsivällisesti asioita - toi turvallisuutta.
Leikkaussalista tullessa vastassa oli hullunkurinen ystäväni Kaarina (hän joka tapaa laskea mäkeä pyörätuolilla, oon kertonut hänestä täällä aiemmin). Kaarina tuli samaan leikkaukseen. Loppu sujuikin kuin tanssi. Pienessä kipulääkepöllyssä tosin olimme ehkä vähän rauhallisempia kuin normaalisti.
Lauantaina kävi lähistöllä asuva kummityttöni Melinda äitinsä kanssa vierailulla. Laps kuunteli silmät pyöreinä, kun kerroin pikkutyttönä käyneeni sairaalassa koulua. Ja kuinka osastolta aina soitettiin perään, muistimmeko tulla kouluun vai lorvimmeko kahviossa karkkia rouskutellen, vaikkei ollut karkkipäivä.
Lauantaina sellainen oli, juhlistimme Kaarinan kanssa synttäreitä; pistimme pöydän koreaksi (suklaata ja sipsejä) ja hoitsu toi meille kahvit ja konjakit!