joskus parantaa, usein lohduttaa, aina lievittää

Olen juonut kahvia ja syönyt viineriä ihmisten kanssa, keskustellut hyvyydestä ja pahuudesta, vaatteista ja huulipunista, ymmärtänyt miestä, nauranut keväälle ja ihaillut kummilasteni elämänvimmaa: yhdelle on vauva tulossa ja sitä odotetaan ilolla, toinen tekee omaa lehteä ja tekee sitä innolla, vaikka on vasta kymmenvuotias; hän lähettää sen minulle postitse Joensuusta asti. Olen hämmästellyt kirkkautta, sekä sisällä että ulkona, ja kauhistellut harmaita juovia ikkunoissa, sameaa kerrosta, jota kertyy kirjahyllyn päälle ja jota muina vuodenaikoina tuskin huomaa.

Sain kirjastosta myös pinon kirjoja. Hurahdin taas vuosia ihannoimaani ruotsinsuomalaiseen esseistiin Merete Mazzarellaan. Luin eräänä iltana lähes yhdeltä istumalta hänen kirjansa "Hyvä kosketus".
Mazzarella pohtii kirjassaan mitä on hyvä elämä? Hän puhuu nykypäivän neuroottisesta terveysintoilusta sekä pelosta sairauksia kohtaan. Häntä huolestuttaa yhteiskunnallisen ilmaston kylmeneminen: ihmisen sisäisen elämän kaupallistuminen ja välineellistyminen sekä riippumattomuuden ihannointi.
Kirjailija kysyy kuinka potilasta tulisi kohdella, kuinka sairasta ihmistä lähestyä? Onko arvokas kohtelu nykypäivänä enää mahdollista, koska kaikilla on niin kova kiire. Tässä kohtaa tuli mieleen tapaus sairaalasta: tuttavani pyysi suihkuttamisessa apua hoitajalta. Tämä sipaisi shamppoolla hiuksia ja oli aikeissa alkaa huuhtelemaan, kun tuttavani pyysi pesemään hiukset kunnolla. Hoitajan ärtyisä tokaisu oli: minulla on sata muutakin potilasta hoidettavana!
Mazzarella kyseenalaistaa pelkän kliinisen diagnosoinnin ja puhuu siitä ihmisyydestä ja inhimillisyydestä joka on diagnoosien takana. Hän puhuu empatiasta ja sympatiasta sekä kunnioituksesta. Hän peräänkuuluttaa sitä ajatusta, jossa ihminen hyväksytään kokonaisvaltaisesti, myös hänen kehonsa - ei sitä jota ulkonäkökeskeisyys palvoo, vaan kehon joka on arvaamaton, hallitsematon ja muuttuva.
Paitsi hoitotyössä hyväksynnän tulisi mielestäni perustua kaikkeen ihmisten väliseen kohtaamiseen. Ei ole epätavallista, että sairastuessa osa tuttavapiiristä ei enää osaa suhtautua, ei tiedä mistä keskustella. Sairaus pelottaa.
Kirjailija toivoo hoivatyöhön nykyistä enemmän keskustelua ja kosketusta , potilaan kohtaamista. Sekä jatkuvuutta lääkärisuhteissa.
Toinen tuttavani kertoi saman lääkärin hoitaneen häntä 26 vuotta mikä on epätavallista nykyään. Huolestuneena hän mietti millaisen uuden lääkärin saa, kun oma lääkäri lähtee tänä vuonna eläkkeelle. Miten olisi hippokraattisen käskyn mukainen toive: "joskus parantaa, usein lohduttaa, aina lievittää. Eikä koskaan vahingoita."

Tämäkin toimii myös hyvissä ihmissuhteissa..