Kotona jälleen!

Postiluukusta kilahti kuntoutuskertomus.
Status: "Mieleltään vireä, positiivinen. Liikehtiminen hieman jäykähköä. Sormissa....käsissä...Kyynärpäissä....polvissa...Lonkissa...nilkoissa...varvasväleissä...Jalkapohjat arat. Askelpituus lyhyt, nilkkojen jäykkyyden vuoksi askel töpöttävää."
Ärsyttää kun Seppo kirjoittaa "Oikean nilkan proteesi irtoamassa..." Mitä V****a, mistä se voi sitä tietää, kun en oo saanut edes kirurgin lausuntoa. Jos musta on kiinni niin sitä ei luuduteta IKINÄ. Ei pitäs mennä asioiden edelle. Hmph!

No meitsi ehkä kieltää todellisuuden mutta mitä sitte. Minä päätän minun nilkasta eikä Seppo. Ja tätä asiaa ehtii jahkuta myöhemminkin.
Joka tapauksessa tyttö on taas kerran tarkkaan arvioitu varpaita myöten. Tuo töpöttävä on ihan uusi ilmaus. Ihmettelinkin, kun askelmittariin kertyi niin ripeästi lukemia. (Kerran suutuin kun lekuri kirjoitti et mulla on sirottava olkapää, mut nykyään olen kuulemma positiivisempi).
Kuntoutumisen haasteellisin osuus on edessä: liikunnan, terveellisen ruoan ja säännöllisen elämän jatkaminen kotona. Eka päivänä heti tilasin pizzan. Toisena päivänä meinasin kuolla nälkään, kun ei meillä oo kotona puffettipöytää. Kiersin silti järveä pyörällä (9km) ja seuraavana päivänä vesijuoksin 45 minuuttia. Sain jumpparilta mukaan harjoituspäiväkirjan, johon merkitään liikuntasessiot. Viime kerralla intoa sen täyttämiseen taisi kestää pari viikkoa. Yrittänyttä ei voi moittia.
Muuten kuntoutuksen hyöty kiteytyy pariin asiaan. Kipu pysyi hallinnassa (silti liikuin), jopa vähensin kipulääkkeitä loppua kohti, verenpaine on tavislukemissa, innostuin taas vesijuoksusta ja tuli rautaisannos rappuaskellusta. Kyllä motivaatio tosiaan lisäätyi mikä oli yköstavoite. Sitäpaitsi tutustuin ihguihin immeisiin.

Viikon alku on ollut politiikkapainotteista. Kävin maanantai-iltana tilaisuudessa jossa kansanedustaja Tuula Peltonen laulatti karaokea ja puhui väliin terveisiä eduskunnasta.
Toinen tilaisuus oli eilen, kansanedustajaehdokas Tony Melville alusti aiheesta Mihin Jyväskylä on menossa. Hyvä kuulla ehdokkaiden mielipiteitä ja nähdä heitä livenä, koska ens keväänä täytys päättää ketä äänestää. Kyllä - yhteisten asioiden hoitaminen kiinnostaa, mutta älkää peljätkö, en ole lähdössä ite mukaan mihinkään. En sovi poliitikoksi, koska tulen niin pirun vihaiseksi epäoikeudenmukaisuuksista, etten pystyisi käsittelemään asioita neutraalisti. Aina ei auta etes positiivisuus, kun ihmisiä kohdellaan törkeästi.
Miun kutsumuksein on töpötellä muissa asioissa :)

PÄIVÄT NUMERO 20.- 21.

Kotiinlähtö käsillä. Viimeisten päivien aikana hiffaan, miksi ystäväni hehkuttaa Punkaharjun maisemia ja jatkuvaa kaipuutaan tänne. Viikon sisällä polut ja metsän reunat ovat muuttaneet väriä kelta-vihreän-oranssin-ruskean iloiseksi. Niiden takaa välkehtivät siniset aallot, katsoipa minne tahansa.

Rouva Sadatteleva Mamma tepastelee rollaattorinsa kanssa käytävällä vastaan määrätietoisen näköisenä, vaikka molemmat jalat näyttävät eri suuntiin.
- Kuinka olet voinut, kysäisen hältä. Ja hän annattaa taas tulla miten ei täällä yhtään osata hoitaa niin hyvin kun Heinolassa.
- Eivät meinanneet jääpakkauksia millään antaa, vaikka joka paikka on kipiä, mamma paasaa. Jos olisivat vaivautuneet lukemaan paperini...mutta ku ei, kaleterissa lukoo tunnin sauvakävelylenkki...ehän minä sellaseen pysty, hyvä jos kävelemään pääsen.
Istumme alas ja Mamma vuodattaa kiukkuisena pitkän tovin. Hetken päästä tulee hänen kämppiksensä toinen reumaatikko paikalle ja kritiikkiä tulee kahdesta suusta.
Vaikka olen hieman hurahtanut tähän seutuun, kuulen ei niin mairittelevaa palautetta Kruunupuiston sopivuudesta vaikeavammaisen kuntoutukseen. Asiat tuntuvat olevan kuten muorit pelkäsivät.

Vietän viimeiset jumpat, rentoutukset ja muut hoidot hyvin miettiväisenä. Kysyy aikaa sisäistää kaikki jutut joita on kolmen viikon aikana tullut eteen. Päätän myöhemmin kirjoittaa jonkinlaisen yhteenvedon kokemuksistani kuntoutuksesta Kruunupuistossa. Nimenomaan vaikeavammaisen reumaatikon kuntoutuksesta, koska siitä on julkisuudessakin keskusteltu.
Illalla menemme karaokeen kämppis Diabeetikon ja rouva Kipuryhmäläisen kanssa. On tosi kiinnostavaa tutustua erilaisiin ryhmiin omieni lisäksi.
Sydänryhmässä on seitsemän jo infarktin saanutta tai muuten pahoin oireilevaa. Kaikki ovat nuoria miehiä ja yksi heistä nainen. Aika karskeaa kuulla tarinoita siitä, miten elämä muuttuu yhdessä yössä.
- Tunteet on pinnassa ja heittelee koko ajan tapahtuman jälkeen. Aina tätä ei kotona ymmärretä, tuumaa Tapsa. - Onneksi täällä kuulee muilta et se on ihan yleistä, hän höröttää.
Toinen porukka taas on aikuisiän diabeetikkoja. Mukana on yksi nainen ja muut keski-ikäisiä ja sen ylittäneitä raavaita miehiä. Heidät tunnistaa isoista vatsoista. Käyn näiden kanssa myös salijumpalla. Kuuleman perusteella tällä porukalla saattaa tulla vaikeuksia muuttaa elintapojaan. Ryhmä on tiivis, he tapaavat jo kolmatta kertaa ja suunnittelevat tapaamista myös jatkossa. Mukavia kavereita muuten ja kertovat tuhmia vitsejä lupaa kysymättä, toisin kuin meidän ryhmän hienotunteinen Herra Puheenjohtaja.

Karaokessa Vesku vapari laulaa illasta Saimaalla sellaisella ylpeydellä, jotta tajuan yhtäkkiä Saimaan kansan olevan jotain omalla tavallaan erityistä. Samalla tiedän sisimmässäni palaavani tänne minäkin. Joskus.
Karaoken päätteeksi yksi diabeetikoista muistaa jääkaappiin jääneen makkaraa yhteisestä illanvietosta. Niitä lähdetään sitten paistamaan keskellä yötä, kunhan ensin löydetään uuni jostain, ja jatkamaan turinoimista. Minäkin päätän herkutella viimeisen illan kunniaksi. Juustokabanossia, sinappia ja salskeita juttuja. Menee yömyöhään mutta maistuu ihan mielettömän hyvälle.
Viimeisenä aamuna loppupainon mittaus osoittaa 63,9kg. Kolmen viikon aikana on siis lähtenyt 2,7kg joten saavutin itselleni antaman tavoitteen. Olen makkarani ansainnut! Ostanpa vielä henkilökunnan myyjäisistä mukaan kotiin viemisiksi lanttutsupukoita. Mitä lie savolaisia herkkuja mutta hyviä ovat. Kotimatkalla vihreän kullan kultturitietä näyttää kehystävän oikeasti kullan keltaiset metsät.

PÄIVÄ NUMERO 19.

Pakkailen tavaroita.

Viimeinen tapaaminen Maksaläiskän kanssa on tänään. Hän halaa kun lähden huoneestaan.

PÄIVÄ NUMERO 18.

Aamun keppijumppa hipoo taas niskakivun rajoja ja paikalla on vain kaksi muuta naista mun lisäksi. Toinen kälättää koko ajan. Jumppari yrittää antaa ohjeita johonkin väliin, ja vierestä kuuluu korvaa raapivaa kimitystä : "Mihin tää vaikuttaa, monta näitä pitikään tehdä, saadaanko me näistä ohjeita, ai miten tuntuu jännältä, joko mää tein tarpeeksi, mihin tää taas vaikuttaakaan...misä mää taas oonkaan plaapplaap." Mietin ohkohan toi oikeesti väärässä laitoksessa.

Seppo sisätautilääkäri

Sit onkin lääkärin lopputarkastus! Vietän Sepon kaa kokonaiset 50 minuuttia. Lähtiessä oven takana jonottava Seuraava Potilas katsoo mua paheksuen, koska lekuri on myöhässä. Vilpittömästi voin sanoa, että Seppo on paras asia tällä kuntoutusjaksolla. Hän ei hötkyile tippaakaan, vastaa kaikkiin kysymyksiin kiirehtimättä; opastaa verenpaineasiassa, mitä rasva-arvot tarkoittaa, kertoo mielipiteensä reumalääkekyselyihin ja antaa vielä pari näytepurkkia mukaan, ettei tarvii heti juosta apteekkiin. Hän kuuntelee. Yksinkertainen mutta harvineinen piirre nykylekurilla. Luotan häneen, siksi kysynkin mielipidettään muutamista jutuista. Seppo ei oo muuten häjymmän näkönenkään. (Ai niin mä oon kihloissa). No anyway. Sepi on myös reumatologi ja hyvä sellainen.

Epäilyttäviä ergometrejä ja Randia

Myöhässä kiirehdin kuntopyörätestiin. Pia kiinnittää syke- ja verenpainemittarin paikalleen, ottaa alkulukemat ja sit mentiin. Kakstoista minuuttia niin et neljän minutin välein vastus nousee. Ei tunnu missään kunnes.... tuntuu.
Iltapäivällä Maksaläiskä antaa tulokset.
- Älä nyt masennu, hää aloittaa.
Haista huilu.
Tulos on vähän keskiarvon alle mutta edelleen rasituksessa verenpaine nousee liian korkealle. Eli ei saa rehkiä liikaa. Hmph. Voin siis keskittyä vastakin taivaanrannanmaalailuun ja runojen kirjottamiseen?
Ei Maksis päästä näin vähällä. Aanelospaperillinen tulee ohjeita kuinka kuntoa voi kohottaa tästä huolimatta. Höh.

"Kuntotasostasi päätellen liikuntamääräsi tai liikunnan kuormittavuus ovat riittämättömiä. Tämänhetkinen huono suoritustasosi on otettava huomioon liikuntaohjelmaa suunnitellessa. Sopiva harjoitussyketasosi on 122-141/min. Suorituksen kuormittavuuden on oltava sellainen että selvästi hengästyt ja myös hikoilet. Tällä kuormitustasolla sinun tulisi liikkua vähintään 30-40 min kerrallaan, mieluummin enemmän."

Mitä hittoa! Saako täs nyt liikkua vai ei?! Mistä mää tiedän mikä mun sykkeeni on? Täytyy kait hankkia sykemittari(kin). En haluu missään mettässä kupsahtaa. Lasketaanko kuntoiluksi hikikarpalot jotka nousevat näitä papruja lukiessa? Seuraavaksi Maksaläiskä nimittäin esittelee Elämänlaadun mittarin tulokset.

Rand 36 eli terveyteen liittyvän elämänlaadun mittari muodostuu 36 kysymyksestä, joihin vastailin hiki hatussa jo ennen tänne tuloa. Tulos on nyt valmistunut. Grafiikassa näkyy elämän eri osa-alueista muodostuva käppyrä, tai minulla se on käppyrä mut vieressä kulkee suoraviivainen viitearvo. Esim. koettu terveys on 55 kun paras pistearvo on 100. Muita osa-alueita ovat kivuttomuus, fyysinen toimintakyky, psyykkinen hyvinvointi, sosiaalinen toimintakyky, roolitoiminta psyykk./fyys. Ja tarmokkuus joka mulla on 65. Tällä samalla testillä mitataan myös työkykyindeksiä. Kas kun ei häjyyttä :)
Tää on nyt sitten tutkittu juttu.

PÄIVÄ NUMERO 17.

Sadatteleva mamma

Aamusta lähti viimeinen ryhmän jäsen kotiin. Onneksi on niin paljon ohjelmaa, ettei ehdi pitkästyä. Aamupalalle mennessä tapasin mamman, jonka kuulin yks päivä kovaäänisesti kehuvan Heinolan Reumaa jollekin henkilökuntaan kuuluvalle.
"Joo mää oon niitä Heinolan huutolaisia" tuumas rollaattorilla liikkuva mamma, kun kysyin, onko hän ollut Reumalla paljon.
"Kaks päivää ihan pilalla, kun yksin oon täällä ollut. Heinolassa meillä oli semmonen vaikiavammaisten ryhmä. Täällä ei saa minkäänmoista vertaistukea. Eres reumalääkärille ei ensin päässy, mutta mää en suostunu sille toiselle menemään niin pääsin sitte". Mamma sadatteli mennessään.
Musta hänellä oli just sellanen tietynlainen älkäätulkomulleryttyileen-katse, joka monella reumaatikolla on, kun ei asiat luista. Semmonen kehittyy ajan kuluessa ja liittyy taudin kuvaan.

Kuvassa Kruunupuiston Jugend-talo, valmistunut 1903.

Valssilla vauhtiin

Veli-Matti vetäisi hyvät pallojumpat ja tuolitanssit (ei sentään sylitanssia) valssin tahtiin. Koko ajan lihakset on pikkasen kipeenä aamuisin. Eikä ihme. Asun kolmannessa kerroksessa ja oon huono käyttään hissiä. Kapuan raput ylös vaikka viimeisillä voimilla, jalat kipeenä, sen verran onneksi jääräpäisyyttä jäljellä. Yks päivä laskin kiivenneeni seitsermän kertaa päivän aikana ylös. Vähän lisäpottia kuntoutukseen!
Nyt alkaa löytyä sopiva rytmi liikkumiseen. Niskat kestää yhden kunnon jumpan päivässä, kun vältää liikoja yläkropan liikkeitä. Lisäksi lyhyt tai pitkä sauvakävelylenkki joka päivä. Hienoa löytää omat (tänhetkiset) rajat vaikka vähän se kesti. Vielä viime talveen asti tein ihan liian rankkaa jumppaa kivuliaalla niskalla.
Sairauden hankaluus on, kun löydät hyvän setin omalle kropalle, tilanne muuttuu taas hetken päästä. Kyllon jännääkin kroonikon elämä: ei kahta samanlaista päivää, vaan ainaista taistelua, taiteilua ja kupperiskeikkoja.

Askartelussa

Nyt tekis mieli kerätä pussiin punaisia haavanlehtiä ja karahkoita metsästä. Pala Punkaharjua kotiin mukaan. Tai kokonainen metsä! Oon suunnitellut laittavani oksan kylppäriin roikkumaan ja siihen korut, kun ne on aina pirin pärin piilossa. Jahka nyt tulee just se oikea oksa vastaan. Toivottavasti se mahtuu Poloon.
Sain idea askartelussa, jossa oli kauniita sammaloituneita oksia ja niissä mallikoruja roikkumassa. Askartelu on osa ohjelmaa (yks kerta)ja toimintaryhmän nimellä. Ite saa sit käydä tekemässä lisää (maksusta) vaikka lahjoja ystävilleen tai itselleen, sikälimikäli ehtii.

Haastattelen Maksaläiskää

Seuraavaksi taas tuokio oman jumpparin kaa. Yritän keksiä jotain tekemistä hälle. Keskustelemme uudesta kuntoutussuunnitelmasta,joka tehdään vuoden alusta. Ihan hyvää pohdintaa ja onpahan ajatuksia järjestyksessä keskussairaalan lekurin vastaanotolle mennessä. Siellä on aina niin kiire, ettei ehdi pohtia mitään. Nimi alle vaan.
Haastattelen Maksaläiskää: Mikäs oot jumppareitas muuten? No ei. Täällä on kaksi reumajumpparia. Toinen Eija Kekäle, on tää joka muakin hiillostaa eli Maksis (hiillos olis parempi lempinimi). Maksaläiskä on reumasta vastaava ja kertoo käyneensä kuntouttavan reumahoidon koulutuksen Heinolan Reumalla. Kysyn uskooko hän reumapotilasmäärien nousevan hurjasti. Hän toteaa että viesti kunnista heillepäin kyllä on, että yhä enemmän yritetään reumaatikkoja kuntouttaa kunnissa. Että lykka till reumaatikot.
Sairaanhoitajat on käyneet myös jotakin reumakursseja. Apuvälinein tai vaikeasti liikkuvat asiakkaat majoittuvat ykkös-ja kakkoskerroksessa lähempänä "palveluita". Siellä on hoitajien kansliassa ympärivuorokautinen päivystys. Osassa huoneita on sähkösängyt ja säädettävät käsienpesualtaat. ym. Kysyin miksei sitä yhtä reumamummoa laitettu ryhmään? Ei Maksis siitä tiijä mittään. Ehkei hän tunnistanut reumaatikkoa ;) Mutta vastaili auliisti ja käski viedä viestiä eteenpäin vaan. Ihan hyvä istunto meillä, vaikka on näillä vielä paljon opittavaa.
Mutta kurssit on siis käyty.
Vielä on muutama veivaus edessäpäin, sitten painun kylille. Allasjumppa terapia-altaassa Maksaläiskän vetämänä. Ei yhtään huvittais muttei uskalla olla poiskaan, ettei tuu mustaa merkintää papereihin. Maksaläiskä on pelote.

Parikkalassa

Illalla käyn Parikkalassa (n.30km päässä) moikkaamassa kummityttöä, josta on kasvanut reipas nuori nainen ihan huomaamatta. Isäntäväen kanssa juttu jatkuu siitä mihin se jotain seitsemän vuotta sitten jäi eli turinaa riittää.
Kummun kylässä sijaitsi aikoinaan myös entinen anoppilani. Tulee nuoruus mieleen, kun ajelen ohi soiden josta anoppi keräsi karpaloita. Olin kerran hänen mukanaan ja taisin kerätä noin kourallisen. Yhtenä päivänä hän toi meille kotiin laatikollisen keräämiään karpaloita. "Sun taytyy syödä kourallinen joka päivä niin reuma lähtee", anoppi opasti. Mie sössäsin niitä sokerin kanssa ja söin mutta en parantunut. Lopuista teimme kotiviiniä, mutta sitä ei anopille kerrottu :)

Kuvaa huoneesta, jossa olen pian kolme viikkoa asustellut. Tosin ei miun sänky, kun se on liian sotkunen näytettäväksi. Mutta miun tietsikka. Huone on ns.uudella puolella joka on vastikään remontoitu. Toisen puolen huoneet on vähän ankeempia mutta niissä on järvinäköala ja paljon hyllyjä kylppärissä (naiset huom.)
Toinen kuva on näkymä huoneen ikkunasta. Vasemmalla on kuntoutuskeskuksen pääovi. Lasikäytävä yhdistää vanhan jugend-talon ja uudemman kuntotalon.

PÄIVÄ NUMERO 16

Päivä alkaa lintsaamisella. Aamusta lukukalenterissa on ulkolenkki , jonka jätin väliin (ja bloggaan :) Oikea nilkka teki viikonloppuna parikin kertaa tenät eikä antanut istumisen jäljeen hetkeen astua. En tarkkaan tiedä mikä sen tila on. Kävin tänne lähtiessä kuvauttamassa nilkan, enkä ehtinyt saada lausuntoa. Siinä on tekonivel - vielä. En oikeastaan uskalla asiaa ajatella, koska ei ole Heinolan Reumaa jossa se leikattais.
Mut ei tämä vielä mitään - mää söin eilen makkarakeittoa! Vois luulla ettei se ole kovin ihmeellistä mutta on se! En ole kahteen viikkoon täällä syönyt perunaa, vaan pistellyt kasviskeittoja; punajuuri, porkkana, kukkakaalikeittoa...Eilen sit oli taas omituisen (pussi)keiton näköstä juustokeittoa ja mää aattelin höllätä dieetiä sen verran. Kerrottakoon ettei ole aikomus kokonaan jättää pois hiilihydraatteja, NIIN EI SAA TEHDÄ, vaan vähentää, koska syön niin paljon leipää ja perunaa. Hiilariaterian jälkeen yleensä tulee vetämätön olo. Täällä erityisesti eron huomaa, kun nopeat hiilarit on jättänyt hetkellisesti pois. Toiseksi oon huomannut, että ruokien maku herkistyy, kun on välillä ilman. Jopa keitetty porkkana maistuu hyvältä. Ja makkarakeitto :)
Siitä tulikin mieleen et alkuviikon painonmittaus näytti tismalleen samaa kuin viikko sit. Eli toisella viikolla paino ei enää tippunutkaan. Nyt täytyy kiristää vyötä loppua kohti.

Vapaa-ajan ohjelmaa

Virallisen ohjelman lisäksi voi iltaisin harrastaa monenlaista jos jaksaa. Talossa on vapaa-ajanohjaaja Vesku, joka viihdyttää ja kiihdyttää kavereita ihan työkseen. Ohjelma jaetaan aina viikoksi kerrallaan. Veskun kyyditsemänä tehdään retkiä lähiympäristöön, mikä on ilahduttavaa niiden ihmisten kannalta, joilla ei omaa autoa ole ja seutu on vierasta. Punkaharjun kansallismaisemiin, Kerimäen puukirkkoon, Metsämuseoon, Parikkalan patsaspuistoon muutamin esimerkein. Hinnat eivät päätä huomaa esim. retki Savonlinnaan 6€. Tiistaisin on asiointikuljetus Punkaharjun keskustaan. Torstaisin on karaokeilta ja lauantaisin tanssit ravintola Kruunupuistossa. Kesällä on käytössä Kruunupuistoareena, jossa käy julkkisesiintyjiä ja koko kylä luultavasti. (Ihan vieressä 50 m.)
Lisäksi ohjelmassa on yhteislaulutuokioita, laserpistooliammuntaa, turvesaunaa (maksusta), luontovisaa, fresbee-golfia, mölkkyä, iltahartauksia, pc-pelejä...Talvisin voi Saimaan jäällä retkiluistella. Harva vaikeavammainen siihen tosin kykenee.
Lisäksi maksusta on iltaisin ylimääräsiä jumppa- ja allasryhmiä hinta 3€. Näihin voi kai osallistua myös hotellivieraat. Talossa on paljon ihmisiä, joten osallistujissa löytyy. Vapaa-ajanohjelma on täällä järjestetty minusta aika mukavasti. Tosin harvoin jaksan osallistua mut mää oonki niin vanha.
Kerron näitä juttuja talosta, koska reuma- ja kuntoutuskaverini lukevat ja kyselevät millasta täällä on, jotta tietävät kannattaako tänne tulla kuntoutukseen. Nämä toki ovat vaan mun kokemuksia, mutta toiv. ihmiset saa jonkinlaisen mielipiteen. Ja kysyä saa lisää!
Mutta koska paino ei tipu, eikä kunto kohene kirjoittamalla, painun ohjelman mukaisesti kuntosalille hikoilemaan.
Kuntohoitaja Veli-Matti ohjaa kuntosaliryhmän. Muut ovat ensikertalaisia mutta miepä pääsen hyppään suoraan alkuverytellen kuntopyörällä, sit selkälaitteeseen, vatsalihakset, reisipenkki, lähentäjät ja loitontajat jne. Joku on sössinyt ajanvaraukset ja varannut tilan kahdelle ryhmälle päällekkäin. Mä olen jossain näiden välissä. Joku ahdh-aikuinen hyppii tasapainolaudalla vaarallisen näköisesti. Onneksi on toinenkin ohjaaja - tiedä mitä hää seuraavaksi keksii. Tarrapainoja ei edelleenkään kuntosalilta löydy ja puntteja on näillä käsin paha nostella. Muuten tosi hyvä harjoitus, päälle venytykset pitkän kaavan mukaan ja sit onkin taas kiljuva nälkä.
Iltapäivällä vietän pitkästyttävän session sos.työntekijällä, jonka piti olla kiva tyyppi mut hää onkin sairaana. Päätän työllistää sijaisen ja pyytää soittamaan oman kaupunkini virastoon yhdestä asiasta. Täti on iloinen kun saa töitä. Päivän hyvä työ.

Teen iltapäivällä vielä kävelylenkin. Keli on uskomattoman lämmin ja otan kameran mukaan. Vastaan tulee vaahtopäitä ja tuulen suhinaa. Kuvaan auringon säteitä puiden takaan. Ja ampiaisia!
Käymme Maisan kanssa ekaa kertaa täällä ollessa iltauinnilla. Lillumme poreammeessa ja vilkutamme valvontakameralle kuin kersat. Maisa kotiutuu huomenna. Sen vuoksi pujahdamme vielä kokeilun vuoksi höyrysaunaan. Ei siellä muita ollutkaan. Kai.
Hyvää yötä, oon ihan puhki.

Kuntoutus: kolmas viikko

PÄIVÄ NUMERO 15

Viikko alkoi klo 8.15 allasjumpalla. Aika epäinhimillinen aika miulle. Mutta suoriuduin. Fysioterapiaopiskelija vetäsi jumpan musiikin tahtiin, olipa mukana muutama hevikappalekin. Into on nyt huipussaan, kun tietää pääsevänsä tällä viikolla KOTIIN.
Uimaan täällä pääsee kunnosta riippuen joko uimahalliin, jossa on iso allas, lasten allas ja pore- ja hierovia suihkualtaita. Tai sitten K-kerroksen terapia-altaaseen, jossa vesi on lämpimämpää (+32C) ja jumppaliikkeet rauhallisempia. Molemmissa on kippi joka nostaa tarviaatessa pyörätuolissa istuvan altaaseen.

Maksaläiskä

Taas yks mitäänsanomaton sessio Maksaläiskän kanssa. Hän tivaa multa tarviinko jotakin jumppaneuvoja tai ohjeita kotiharjoitteluun. " En tarvii, mulla on niitä kansiollinen kotona". Ja taas käymme läpi kotiohjelman ja kerron että liikunta-asiat on ihan bueno mun kohdalla. No ehkä määrää vois vähän lisätä. Ja säännöllisyyttä. Juu.
Sit jutellaan niitä näitä ja mietin eikä tää jo lopu. Nimestään huolimatta Maksis on ihan ok tyyppi. Pistävät ruskeat silmät on kylläkin vaateliaat ja hänestä huokuu kunnianhimo. Hän kuten jotkut jumppareista on asenteeltaan sellanen, että olettaa kaikkien liikkuvan itsestäänselvästi ja tavoitteellisesti. Hän on suorastaan hämmästynyt kun ei asiat ookaan niin yksoikoisia. Selitän hälle, että leikkausten jälkeen monta viikkoa saattaa tavoite olla päälle pukeminen, ruoan saaminen kitaansa, ettei kuole nälkään ja ulospääseminen voikin olla sitten seuraava päämäärä. Ei siinä tuu mieleen kestävyyskunto-ohjelmat minkäänmoiset. Kuntoilun kannalta kaikki alkaa tämän jälkeen aina nollatilanteesta, mikä vaatii jatkuvaa tsemppausta itseltä. Ja aina sitä ei vaan jaksa olla yhtä motivoitunut. Pitää olla itselle armollinen. muuten tulee ihan helvetillisen syntinen olo.
Hänestä saa kuvan että hän tietää mistä puhuu, perustelee argumenttinsa ja selittää asiat selkokielellä silmiin katsoen. Ja vaikkei tietäiskään, hän tuskin sitä tunnustaa vaan selittää vaan niinkuin tietäisi. Tästä seuraa se et hän selittää myös itsestäänselviä asioita koko ajan ja juurta jaksain. Toisaalta perusteellisuus ja kunnianhimo on mielestäni ihailtava piirre ihmisissä joilla sitä on. Raja kulkee siinä, etteivät he ala vaatimaan samaa kaikilta. Palautekeskustelussa yllätyin myönteisesti Maksaläiskästä. Hän todella kuunteli ihmisiä ja yrittää kovasti olla avuksi. Motivaation puutteesta ei häntä voi syyttää. Ja luottamus jumppariin on sitä että ite voi sanoa eriävän mielipiteen ilman pelkoa. Maksaläiskälle voi. Hän oppii meiltä siinä missä mekin häneltä. Vaikka nayttäkin siltä kuin tapaisi ekaa kertaa vaikeavammaisen.

Iltapäivällä kävin hieronnassa ja tää voice-massage-tyyppi hieroi hartioiden lisäksi mun leukaani, ohimoita ja otsaa. Ai että tuntui hyvältä tuo leukahieronta. Puren hampaita yöllä ja muutenkin kipeiden niskojen takia koko pääkoppa on ihan jännittynyt. Kyllä teki kutaa!! Ja eihän sitä tiedä vaikka se sittenkin auttaisi kuorsaukseen. Mulle tuli nimittäin uus kämppis. Rouva Diabeetikko, Korpilahdelta eli hän on nykyinen Jyväskyläläinen.

PÄIVÄ NUMERO 14.

Lepopäivä. Ruhtinaallista nukkua puoli yhdeksään ja sittenkään ei kiirettä mihinkään. Flunssa tuntuu olevan tipotiessä.
Päiväohjelmassa on syömisen lisäksi vain ulkolenkki Maisan kanssa. Viivymme 1,5, tuntia välillä istuen, rupatellen ja ihaillen kirkkaassa auringossa kimaltavaa Saimaata. Oon hirmu tyytyväinen rauhallisesta viikonlopusta. Ehtii palautua fyysisesti ja vähän sisäistää täällä eteen tulleita juttuja. Miettiä oikeasti muutoksia, pieniä juttuja joita tarttis tehdä. Potea koti-ikävää.

Lusto

Iltapäivällä tehdään vapaa-ajanohjaajan opastuksella retki metsämuseo Lustoon. Paikkaa on kehuttu moneltakin taholta, joten uteliaana menen minäkin. Tuskin kiinnostun konenäyttelystä (moottorisahoja, metsäkoneita). Eikä aikaakaan kun istun kuormaimen puikoissa siirtelemässä halkoja nippuun enkä malta lähteä pois. Ei joka likka ookaan ajanut metsätraktosilla! Ei myöskään montaa kertaa elämässä tule vierailtua karhunpesässä. Hiljaisuuden huone on ollut esillä jossain maailmannäyttelyssä. Kuin istuisi lammen rannalla kuuntelemassa ja katselemassa metsän eläinten touhuja. Tuli ikävä mökille.
Museon näyttelyt on rakennettu niin, että tällanen kyynisempikin tyyppi innostuu arvailemaan eri puulajeja ja tutkimaan Suomen paperiteollisuden historiaa tai hirsirakentamista. On paljon juttuja lapsille, oma satupuu, tehtäviä ja koneita, koneita. Isoja koneita pienille pojille. Niinkun mä.

Entistä appeani Ukko Erkkoa muistuttava mies asuu samalla käytävällä ihan naapurissa. Hää huasteloop aina vastaan tullessaan ja tykkää ko hänen kans keskustelloo. Hän jopa tunsi appeni tämän eläessä, koska on täältäpäin kotoisin. Ukko Erkko haasteli kans kaikkien vastaantulevian kanssa. Käydessään Italiassa tytärtä katsomassa , hän jutteli sielläkin ihmisille kaikenmailman asiat suomeksi, vaan kun ei muuta osannt. Ei häntä yhtään haitannut vaikkei kukaan ymmärtänyt, pääasia että saip huastella. "Terve!", täällä asuva huutaa jo kaukaa niinkun paremminkin tunnettais. Etelä-karjala murteena kuulostaa ihanan kotoisalta ja o iha erilaist ko pohjois-karjala.

PÄIVÄ NUMERO 13

Eilen häippäs melkein koko ryhmä kotiin. Viikonlopun jälkeen meitä on enää kaksi ryhmässä. Tulipa haikea olo, koko ryhmä oli aivan ihana, erilaisia persoonia ja jokaisella omanlaisensa tarina kerrottavanaan. Loppupalaverissa olin minäkin mukana. Palautetta sai antaa suoraa omalle jumpparille ja näin tehtiin. Ainakin sen kuvan sai, että palaute täällä otetaan oikeasti vastaan ja sitä kuunnellaan tarkalla korvalla. Maksaläiskä jopa kysyi mielipidettämme, miten kannattaisi ens viikolla tulevan uuden ryhmän kanssa toimia joissain asioissa. Herttainen herra puheenjohtaja kiitti ja kumarsi kaikille. Sitten hän näki ikkunasta vaimonsa saapuneen ja riensi tämän luo lähes kesken istunnon!
Haikein mielin vietin illan. Tosi väsy menneestä viikosta ja flussa painoi päälle.
Lauantai-aamuna herätessä olo oli ihan tukkonen, Näinköhän joudun keskeyttään koko kuntoutuksen. Ohjelmassa luki kuntopiiriä ja allasjumppaa. Kävin aamusta moikkaamassa Maksaläiskää, joka kehoitti vaan lepäämään. Päivän aikana olo kuitenkin parani, tein vaan pienen kävelylenkin ja huilailin, otin tupla-annokset c-citaa ja monivitaa. Illaksi nänä aukes ja pääkin toimi taas.

Tykkään kuunnella ihmisten tarinoita. Yksi niistä jää erityisesti mieleen:
Vuosien avioliiton jälkeen naisen elämä on rankkaa. Juoppo ukko ja pari pientä lasta, hän itse sairastuu ärhäkkään tautiin. Lopulta nainen, terapeutin kehoituksesta ottaa avioeron ja selviää siitä ja tapaa vuosien saatossa uuden ihanan miehen. Ajan mittaan rakkaus haalistuu uudessa ssuhteessa ja nainen alkaa, ehkä epävarmana kokemustensa takia, epäillä miehen rakkautta. Itseä suojellakseen ja koska pelkää taas pettyvänsä, nainen päättää lopettaa suhteen ja kertoo tämän miehelle. Mies järkyttyy.
Tämän jälkeen alkaa kuulkaa kukkia tulvia oven taakse, ruusuja, tulppaaneita, kymmeniä, satoja. Kunnes eräänä päivänä töistä kotiin tullessa naisen tytär tulee ovella vastaan "Kato äiti mitä sä sait!!"
Pöydällä on 100 postikorttia, jotka kaikki mies on kirjoittanut ja postittanut naiselle. Ja jokaisessa lukee

Rakastan sinua!

Mies on TODELLA tehnyt kaikkensa.
Nykyään pariskunta on ollut yhdessä jo 14 vuotta :)

päivä numero 12.