PÄIVÄ NUMERO 17.

Sadatteleva mamma

Aamusta lähti viimeinen ryhmän jäsen kotiin. Onneksi on niin paljon ohjelmaa, ettei ehdi pitkästyä. Aamupalalle mennessä tapasin mamman, jonka kuulin yks päivä kovaäänisesti kehuvan Heinolan Reumaa jollekin henkilökuntaan kuuluvalle.
"Joo mää oon niitä Heinolan huutolaisia" tuumas rollaattorilla liikkuva mamma, kun kysyin, onko hän ollut Reumalla paljon.
"Kaks päivää ihan pilalla, kun yksin oon täällä ollut. Heinolassa meillä oli semmonen vaikiavammaisten ryhmä. Täällä ei saa minkäänmoista vertaistukea. Eres reumalääkärille ei ensin päässy, mutta mää en suostunu sille toiselle menemään niin pääsin sitte". Mamma sadatteli mennessään.
Musta hänellä oli just sellanen tietynlainen älkäätulkomulleryttyileen-katse, joka monella reumaatikolla on, kun ei asiat luista. Semmonen kehittyy ajan kuluessa ja liittyy taudin kuvaan.

Kuvassa Kruunupuiston Jugend-talo, valmistunut 1903.

Valssilla vauhtiin

Veli-Matti vetäisi hyvät pallojumpat ja tuolitanssit (ei sentään sylitanssia) valssin tahtiin. Koko ajan lihakset on pikkasen kipeenä aamuisin. Eikä ihme. Asun kolmannessa kerroksessa ja oon huono käyttään hissiä. Kapuan raput ylös vaikka viimeisillä voimilla, jalat kipeenä, sen verran onneksi jääräpäisyyttä jäljellä. Yks päivä laskin kiivenneeni seitsermän kertaa päivän aikana ylös. Vähän lisäpottia kuntoutukseen!
Nyt alkaa löytyä sopiva rytmi liikkumiseen. Niskat kestää yhden kunnon jumpan päivässä, kun vältää liikoja yläkropan liikkeitä. Lisäksi lyhyt tai pitkä sauvakävelylenkki joka päivä. Hienoa löytää omat (tänhetkiset) rajat vaikka vähän se kesti. Vielä viime talveen asti tein ihan liian rankkaa jumppaa kivuliaalla niskalla.
Sairauden hankaluus on, kun löydät hyvän setin omalle kropalle, tilanne muuttuu taas hetken päästä. Kyllon jännääkin kroonikon elämä: ei kahta samanlaista päivää, vaan ainaista taistelua, taiteilua ja kupperiskeikkoja.

Askartelussa

Nyt tekis mieli kerätä pussiin punaisia haavanlehtiä ja karahkoita metsästä. Pala Punkaharjua kotiin mukaan. Tai kokonainen metsä! Oon suunnitellut laittavani oksan kylppäriin roikkumaan ja siihen korut, kun ne on aina pirin pärin piilossa. Jahka nyt tulee just se oikea oksa vastaan. Toivottavasti se mahtuu Poloon.
Sain idea askartelussa, jossa oli kauniita sammaloituneita oksia ja niissä mallikoruja roikkumassa. Askartelu on osa ohjelmaa (yks kerta)ja toimintaryhmän nimellä. Ite saa sit käydä tekemässä lisää (maksusta) vaikka lahjoja ystävilleen tai itselleen, sikälimikäli ehtii.

Haastattelen Maksaläiskää

Seuraavaksi taas tuokio oman jumpparin kaa. Yritän keksiä jotain tekemistä hälle. Keskustelemme uudesta kuntoutussuunnitelmasta,joka tehdään vuoden alusta. Ihan hyvää pohdintaa ja onpahan ajatuksia järjestyksessä keskussairaalan lekurin vastaanotolle mennessä. Siellä on aina niin kiire, ettei ehdi pohtia mitään. Nimi alle vaan.
Haastattelen Maksaläiskää: Mikäs oot jumppareitas muuten? No ei. Täällä on kaksi reumajumpparia. Toinen Eija Kekäle, on tää joka muakin hiillostaa eli Maksis (hiillos olis parempi lempinimi). Maksaläiskä on reumasta vastaava ja kertoo käyneensä kuntouttavan reumahoidon koulutuksen Heinolan Reumalla. Kysyn uskooko hän reumapotilasmäärien nousevan hurjasti. Hän toteaa että viesti kunnista heillepäin kyllä on, että yhä enemmän yritetään reumaatikkoja kuntouttaa kunnissa. Että lykka till reumaatikot.
Sairaanhoitajat on käyneet myös jotakin reumakursseja. Apuvälinein tai vaikeasti liikkuvat asiakkaat majoittuvat ykkös-ja kakkoskerroksessa lähempänä "palveluita". Siellä on hoitajien kansliassa ympärivuorokautinen päivystys. Osassa huoneita on sähkösängyt ja säädettävät käsienpesualtaat. ym. Kysyin miksei sitä yhtä reumamummoa laitettu ryhmään? Ei Maksis siitä tiijä mittään. Ehkei hän tunnistanut reumaatikkoa ;) Mutta vastaili auliisti ja käski viedä viestiä eteenpäin vaan. Ihan hyvä istunto meillä, vaikka on näillä vielä paljon opittavaa.
Mutta kurssit on siis käyty.
Vielä on muutama veivaus edessäpäin, sitten painun kylille. Allasjumppa terapia-altaassa Maksaläiskän vetämänä. Ei yhtään huvittais muttei uskalla olla poiskaan, ettei tuu mustaa merkintää papereihin. Maksaläiskä on pelote.

Parikkalassa

Illalla käyn Parikkalassa (n.30km päässä) moikkaamassa kummityttöä, josta on kasvanut reipas nuori nainen ihan huomaamatta. Isäntäväen kanssa juttu jatkuu siitä mihin se jotain seitsemän vuotta sitten jäi eli turinaa riittää.
Kummun kylässä sijaitsi aikoinaan myös entinen anoppilani. Tulee nuoruus mieleen, kun ajelen ohi soiden josta anoppi keräsi karpaloita. Olin kerran hänen mukanaan ja taisin kerätä noin kourallisen. Yhtenä päivänä hän toi meille kotiin laatikollisen keräämiään karpaloita. "Sun taytyy syödä kourallinen joka päivä niin reuma lähtee", anoppi opasti. Mie sössäsin niitä sokerin kanssa ja söin mutta en parantunut. Lopuista teimme kotiviiniä, mutta sitä ei anopille kerrottu :)