PÄIVÄT NUMERO 20.- 21.

Kotiinlähtö käsillä. Viimeisten päivien aikana hiffaan, miksi ystäväni hehkuttaa Punkaharjun maisemia ja jatkuvaa kaipuutaan tänne. Viikon sisällä polut ja metsän reunat ovat muuttaneet väriä kelta-vihreän-oranssin-ruskean iloiseksi. Niiden takaa välkehtivät siniset aallot, katsoipa minne tahansa.

Rouva Sadatteleva Mamma tepastelee rollaattorinsa kanssa käytävällä vastaan määrätietoisen näköisenä, vaikka molemmat jalat näyttävät eri suuntiin.
- Kuinka olet voinut, kysäisen hältä. Ja hän annattaa taas tulla miten ei täällä yhtään osata hoitaa niin hyvin kun Heinolassa.
- Eivät meinanneet jääpakkauksia millään antaa, vaikka joka paikka on kipiä, mamma paasaa. Jos olisivat vaivautuneet lukemaan paperini...mutta ku ei, kaleterissa lukoo tunnin sauvakävelylenkki...ehän minä sellaseen pysty, hyvä jos kävelemään pääsen.
Istumme alas ja Mamma vuodattaa kiukkuisena pitkän tovin. Hetken päästä tulee hänen kämppiksensä toinen reumaatikko paikalle ja kritiikkiä tulee kahdesta suusta.
Vaikka olen hieman hurahtanut tähän seutuun, kuulen ei niin mairittelevaa palautetta Kruunupuiston sopivuudesta vaikeavammaisen kuntoutukseen. Asiat tuntuvat olevan kuten muorit pelkäsivät.

Vietän viimeiset jumpat, rentoutukset ja muut hoidot hyvin miettiväisenä. Kysyy aikaa sisäistää kaikki jutut joita on kolmen viikon aikana tullut eteen. Päätän myöhemmin kirjoittaa jonkinlaisen yhteenvedon kokemuksistani kuntoutuksesta Kruunupuistossa. Nimenomaan vaikeavammaisen reumaatikon kuntoutuksesta, koska siitä on julkisuudessakin keskusteltu.
Illalla menemme karaokeen kämppis Diabeetikon ja rouva Kipuryhmäläisen kanssa. On tosi kiinnostavaa tutustua erilaisiin ryhmiin omieni lisäksi.
Sydänryhmässä on seitsemän jo infarktin saanutta tai muuten pahoin oireilevaa. Kaikki ovat nuoria miehiä ja yksi heistä nainen. Aika karskeaa kuulla tarinoita siitä, miten elämä muuttuu yhdessä yössä.
- Tunteet on pinnassa ja heittelee koko ajan tapahtuman jälkeen. Aina tätä ei kotona ymmärretä, tuumaa Tapsa. - Onneksi täällä kuulee muilta et se on ihan yleistä, hän höröttää.
Toinen porukka taas on aikuisiän diabeetikkoja. Mukana on yksi nainen ja muut keski-ikäisiä ja sen ylittäneitä raavaita miehiä. Heidät tunnistaa isoista vatsoista. Käyn näiden kanssa myös salijumpalla. Kuuleman perusteella tällä porukalla saattaa tulla vaikeuksia muuttaa elintapojaan. Ryhmä on tiivis, he tapaavat jo kolmatta kertaa ja suunnittelevat tapaamista myös jatkossa. Mukavia kavereita muuten ja kertovat tuhmia vitsejä lupaa kysymättä, toisin kuin meidän ryhmän hienotunteinen Herra Puheenjohtaja.

Karaokessa Vesku vapari laulaa illasta Saimaalla sellaisella ylpeydellä, jotta tajuan yhtäkkiä Saimaan kansan olevan jotain omalla tavallaan erityistä. Samalla tiedän sisimmässäni palaavani tänne minäkin. Joskus.
Karaoken päätteeksi yksi diabeetikoista muistaa jääkaappiin jääneen makkaraa yhteisestä illanvietosta. Niitä lähdetään sitten paistamaan keskellä yötä, kunhan ensin löydetään uuni jostain, ja jatkamaan turinoimista. Minäkin päätän herkutella viimeisen illan kunniaksi. Juustokabanossia, sinappia ja salskeita juttuja. Menee yömyöhään mutta maistuu ihan mielettömän hyvälle.
Viimeisenä aamuna loppupainon mittaus osoittaa 63,9kg. Kolmen viikon aikana on siis lähtenyt 2,7kg joten saavutin itselleni antaman tavoitteen. Olen makkarani ansainnut! Ostanpa vielä henkilökunnan myyjäisistä mukaan kotiin viemisiksi lanttutsupukoita. Mitä lie savolaisia herkkuja mutta hyviä ovat. Kotimatkalla vihreän kullan kultturitietä näyttää kehystävän oikeasti kullan keltaiset metsät.