Fat, female and forty?

Oon taas perehtynyt Mazzarellaan. Tällä kertaa teos on "Tähtien väliset viivat - esseitä identiteetistä". M pyysi ennen teoksen syntyä omia tuttaviaan kuvailemaan identiteettiään muutamalla sanalla.
Tämä tietysti innoitti itseänikin miettimään kuinka ensisijaisesti kuvailisin omaa identiteettiäni. Ensimmäisenä tuli mieleen nelikymppinen, koska tunnen itseni juuri nelikymppiseksi. Toiseksi mieleen tuli naimaton ja kolmanneksi kirjoittaja. Mieleen tuli lisäksi eläkeläinen (mutta se ei ole alkupäässä). Myös jokin ominaiuus voi liittyä identiteettiin. Kummitätiys on itselleni tärkeä ominaisuus, koska se on pysyvä asia ja lapset eivät kutsu minua Tarjaksi, vaan kummitädiksi tai kummitukseksi (ei saa nauraa).

Joka tapauksessa identiteetin voi Mazzarellan mukaan ajatella liittyvän jollain lailla kelpoisuuteen. Identiteetissä on kyse itsekunnioituksesta, ja se voi sisältää myös pyrkimyksiä (esim.pyrkimys tulla kirjailijaksi, perheenäidiksi ym.). Samaten se voi sisältää asioita joista ihminen sanoutuu irti (esim.juuri eläkeläisyys). Sairausidentiteetti on myös hirmu milenkiintoinen aihe. Siitä sanoutuu mieluummin irti, mutta siellä se silti on! Onko sairaus rooli vai identiteetti?

Joka tapauksessa identiteetti on ainutkertaisuutta ja se syntyy minän ja muiden välisessä vuorovaikutuksessa. Toisten odotuksen voivat myös muovata omaa identiteettiämme. Juuri suhteemme muihin tuo meissä esiin sen mikä on parasta, toteaa teoksen kirjoittaja.

Kehoitan lukijoita kokeilemaan oman identiteetin määrittelemistä (ja laittakaa ne kommenttiosastolle, vaikkapa anonyyminä jos ujostuttaa). Hauskaa puuhaa eikä itsetuntemuksen lisääminen ole pahasta kellekään. Muuten, Mazzarella kertoo erään naislääkärin paljastaneen hänelle, että lääkärit saattoivat vielä parikymmentä vuotta sitten pistää potilaskertomukseen merkinnän FTT. Se tarkoitti "fat, female and forty" ja sitä pidettiin ilmeisesti riittävänä selityksenä ainakin lievään masennukseen. Se oli ennen se :)

Hetket

Eilen tuli kolme viikkoa leikkauksesta. Kun on paljon paikallaan kotona tulee pienistä hetkistä arvokkaita. Vaikkapa se kun punaposkiystävä tulee ovesta ja tuo tuliaiseksi raparperimansikkakiisseliä! Tai joku ystävällinen vierailija tiskaa tiskit lähtiessään. Ihanaa saada kuulumisia ulkoa (varsinkin miten ulkona on kylmä viima - ei tekis mielikään lähteä sinne).
Olen ulkoillut muutaman kerran minäkin. Jyväsjärven rantaraitti on sula ja helppo työntää pyörätuolia. Järvellä suihkii hiihtäjiä ja luistelijoita, ilmassa tuoksuu kevät.
Kävin jopa kaupungilla seikkailemassa, ja oli kuin ulkomailla olis käynyt! Fysioterapiassa palautui arkeen tuttujen ihmisten parissa. Kuntosalilla onnistuu harjoitteleminen myös kipsin kanssa, tosin laitteesta toiseen siirtyminen on könyämistä kun on sauvat. Tein reisilihasharjoituksia, lähentäjiä ja loitontajia, selkä-ja vatsalihaksia, ja kaikki ylävartalon liikkeet tietty onnistui. Mieli oli virkeä pois tullessa. Ja lihakset kipeinä, vaikka toppuuttelin itseä liikaa innostumasta. Onhan taukoa tullut useampi viikko.

Eilen illalla kävin Oriflame-seminaarissa. Tervetullutta vaihtelua ajtuksille. Kahvittelun jälkeen oli vuorossa tuotekoulutusta, uutuuksien esittelyä ja palkintoja hyvästä myynnistä. Sain skumppaa ja keltaisen ruusun! Mielenkiintoisia on myös tarinat Oriflamelaisista. Tuli mieleen oma tarinani: Sairaus minut vei harrastuksen äärelle. Viime vuosituhennella silloinen jumpparini houkutteli mukaan myymään kosmetiikkaa. Lähdin ja hurahdin, meillä oli oma ryhmä Joensuussa, aivan mahtava tiiminvetäjä Päivi, kerhoiltoja ja biletystä siinä sivussa. Pidin paljon kosmetiikkakutsuja, ja mua houkutteltiin itseänikin tiimin vetäjäksi. Silloin en asiaan lämmennyt, koska arvelin kipeiden käsien olevan este purkkien avaamiselle, kosmetiikkalaukkujen kantamiselle sun muulle. Jyväskylään muuttaessa tuli myyntityöhön katkos, koska ryhmä jäi Joensuuhun. Yleisön pyynnöstä aloin 2001 uudelleen, ja tän vuoden alussa kohosin ylemmälle tasolle business-classiin, tapahtui jonkinlainen uushurahdus :) Nyt siis jo toistakymmentä vuotta mukana Oriflamessa.
Seminaarista tullessa mietin miten tärkeitä ovat harrastukset ja että lähtee kämpästä ihmisten ilmoille vähän raihnaisenakin. Vaikka se joskus kehtuuttaa, niin kyllä se aina palkitsee.

kipsinvaihto

Tänään käynti Heinolassa. Kammoksun meluisaa sirkkeliä, jolla kipsi sahataan pois. Vihloo hampaita. Lääkäri hymyilee sympaattisesti ja sanoo hyvä siitä tulee ja antaa kädestä päivää ja näkemiin.

Ompeleet pois, ei turvotusta, siisti haava.

Kipsaaja suihkii kylmää desifiointiainetta. Valotaulua vasten tummassa taustassa näkyy iso naula, joka ulottui syvälle sääriluuhun ja siinä on poikittain kolme ruuvia luun leveydeltä. Kysyn kenen jalka tuo on?

Takaisin ajellessa väsyttää, vaikka vain istun autossa. Yritän nauttia maisemasta - valoisuudesta.

Kaveri soittaa.

Sulla on nyt rakkauden punainen kipsi.

joskus parantaa, usein lohduttaa, aina lievittää

Olen juonut kahvia ja syönyt viineriä ihmisten kanssa, keskustellut hyvyydestä ja pahuudesta, vaatteista ja huulipunista, ymmärtänyt miestä, nauranut keväälle ja ihaillut kummilasteni elämänvimmaa: yhdelle on vauva tulossa ja sitä odotetaan ilolla, toinen tekee omaa lehteä ja tekee sitä innolla, vaikka on vasta kymmenvuotias; hän lähettää sen minulle postitse Joensuusta asti. Olen hämmästellyt kirkkautta, sekä sisällä että ulkona, ja kauhistellut harmaita juovia ikkunoissa, sameaa kerrosta, jota kertyy kirjahyllyn päälle ja jota muina vuodenaikoina tuskin huomaa.

Sain kirjastosta myös pinon kirjoja. Hurahdin taas vuosia ihannoimaani ruotsinsuomalaiseen esseistiin Merete Mazzarellaan. Luin eräänä iltana lähes yhdeltä istumalta hänen kirjansa "Hyvä kosketus".
Mazzarella pohtii kirjassaan mitä on hyvä elämä? Hän puhuu nykypäivän neuroottisesta terveysintoilusta sekä pelosta sairauksia kohtaan. Häntä huolestuttaa yhteiskunnallisen ilmaston kylmeneminen: ihmisen sisäisen elämän kaupallistuminen ja välineellistyminen sekä riippumattomuuden ihannointi.
Kirjailija kysyy kuinka potilasta tulisi kohdella, kuinka sairasta ihmistä lähestyä? Onko arvokas kohtelu nykypäivänä enää mahdollista, koska kaikilla on niin kova kiire. Tässä kohtaa tuli mieleen tapaus sairaalasta: tuttavani pyysi suihkuttamisessa apua hoitajalta. Tämä sipaisi shamppoolla hiuksia ja oli aikeissa alkaa huuhtelemaan, kun tuttavani pyysi pesemään hiukset kunnolla. Hoitajan ärtyisä tokaisu oli: minulla on sata muutakin potilasta hoidettavana!
Mazzarella kyseenalaistaa pelkän kliinisen diagnosoinnin ja puhuu siitä ihmisyydestä ja inhimillisyydestä joka on diagnoosien takana. Hän puhuu empatiasta ja sympatiasta sekä kunnioituksesta. Hän peräänkuuluttaa sitä ajatusta, jossa ihminen hyväksytään kokonaisvaltaisesti, myös hänen kehonsa - ei sitä jota ulkonäkökeskeisyys palvoo, vaan kehon joka on arvaamaton, hallitsematon ja muuttuva.
Paitsi hoitotyössä hyväksynnän tulisi mielestäni perustua kaikkeen ihmisten väliseen kohtaamiseen. Ei ole epätavallista, että sairastuessa osa tuttavapiiristä ei enää osaa suhtautua, ei tiedä mistä keskustella. Sairaus pelottaa.
Kirjailija toivoo hoivatyöhön nykyistä enemmän keskustelua ja kosketusta , potilaan kohtaamista. Sekä jatkuvuutta lääkärisuhteissa.
Toinen tuttavani kertoi saman lääkärin hoitaneen häntä 26 vuotta mikä on epätavallista nykyään. Huolestuneena hän mietti millaisen uuden lääkärin saa, kun oma lääkäri lähtee tänä vuonna eläkkeelle. Miten olisi hippokraattisen käskyn mukainen toive: "joskus parantaa, usein lohduttaa, aina lievittää. Eikä koskaan vahingoita."

Tämäkin toimii myös hyvissä ihmissuhteissa..

sisällä ulkoilua

Pelkään että joku kaunis pävä yrittäessäni nousta sohvalta ylös persukseni on kasvanut kiinni siihen.
Alaselkä on kipeytynyt, oikea tekonivellonkka on kovilla, kun se joutuu kannattelemaan koko kroppaa ja tuolilta, sängyltä, pöntöltä, sohvalta nouseminen kuormittaa sitä toispuoleisesti. Välillä tuntuu, ettei oikein missään saa oltua; ei jaksa maata, ei istua koska selkä väsyy, eikä varsinkaan seistä yhdellä jalalla.

Kaiken lisäksi täytyisi vältää liikaa nappien syöntiä.

Mitä kauemmin ihminen on paikallaan sitä sairaammaksi hän tulee ja koko kroppa jäykistyy, yksi asia vaikuttaa toiseen. Menkää ulos ihmiset, liikkukaa!! Tehkää se munkin puolesta! Ite en uskaltaudu liukastelemaan sauvojen kanssa. Leikatulla jalalla on ns.hipaisuvaraus, eli sille ei saa varata yhtään painoa pariin viikkoon. (ja parin viikon jälkeen vain jalan paino). Ulkona liikkuminen on liian riskaapelia, siinä horjahtaa helposti. On ensin totuteltava liikkumaan sisällä. Tasapaino kylläkin paranee joka päivä, hitaasti mutta kuitenkin. Lihakset vahvistuvat ja rohkeus lisääntyy sen myötä.

Lupaan viettää vähemmän aikaa telkkarin ja tietokoneen äärellä.

Sitten keksin tavan "ulkoilla" sisällä. Meen sängyn päälle makuulle. Avaan makkarin ikkunan ja hengittelen raikasta ilmaa hitaasti ja syvään. Ajattelen kivoja asioita: nään itseni kesällä kirmailemassa uudella kivuttomalla jalalla, uimassa ja tepastelemassa rantaviivaa meren maisemissa. Alan venytellä, takareisiä, yksi kerrallaan kinttu ylös. Vahvistan reisilihaksia, erityisesti leikatun jalan. Teen vartalon kiertoja painaen koulussa olevia polvia yhdessä ensin oikealle, sitten vasemmalle. Sit painan käsiä alustaa vasten jotta selkälihakset saavat harjoitusta. Enkä unohda syviä vatsalihaksia ja jokaista pientä niskaliikettä.

Teen kaikki jumpparin neuvomat harjoitukset.

Olo on sen jälkeen paljon vetreämpi! Keskittyminen jokaiseen liikkeeseen on kuin meditaatiota tai aivojumppaa. Kaupanpäälle tulee hyvä omatunto.
Odottelen jumpparia kotikäynnille, saa ainakin sanoa että olen harjoitellut :)

asiaa!

Löysin hyvän menovinkin seurakunnan lehdestä:

Paastonajan paras menovinkki on: mene itseesi! Hiljenny hetkeksi ja tutkaile omaa elämääsi. Mieti mitkä asiat kaipaisivat muutosta, mille asioille tulisi sanoa ei ja mitä voisi tulla sen tilalle?
Voisiko se olla hiljaista hyvän tekemistä. Voisiko se olla asenne, jossa hetkeksi jätän omat tarpeeni toiselle sijalle ja laitan lähimmäisen tarpeen etusijalle. Voisiko se olla hyvän puhumista selän takana?

Aarrekartat

Aamulla herätessä mieleen tupsahti yhtäkkiä ajatus: viikko leikkauksesta on mennyt ja yhdeksän viikkoa jäljellä kipsin poistoon. Huomasin pientä kärsimättömyyttä ilmassa. Viikko sisällä, kinttu pystyssä tai vaakassa suurimman osan ajasta. Avasin makuuhuoneen ikkunan ja hengitin syvään.

Iltapäivällä ovesta tulla humpsahti kaksi enkeliä. Repussa heillä oli kartonkia, liimaa, vanhoja lehtiä ja pizzaa. Yhtäkkiä huoneen täytti kilpapuhe, suunnittelu, unelmien maalailu, saksien naksutus.
Aloimme tehdä aarrekarttoja. Aarrekartta on mielen matka omiin unelmiin. Sen voi tehdä vaikkapa näin vuoden alussa. Kuvia etsitään intuitiivisesti vanhoista lehdistä tms. Omaa karttaansa ei tarvitse muille selittä eikä muiden tarvitse sitä ymmärtää. Se koskee omia haaveita ja tavoitteita ja on jokaiselle sisäinen juttu. Unelmilla on myös taipumus toteutua, koska kartta perustuu alitajuntaan.
Puhe lakkasi taikaiskusta, kun jokainen alkoi tehdä keskittyneesti omaa aarrekarttaansa. Katselin sivusilmällä miten yhdeksänvuotias uppoutui touhuunsa ja kartoista tuli upeita!

Tässä netistä löytyneitä ohjeita aarrekartan tekoon, jos joku haluaa kokeilla (by Terhi Hollo)

Näin teet oman aarrekartan

1. Varaa itsellesi kunnon työtila sekä kuvalehtiä, esitteitä, muistilappuja, kyniä, liimaa, sakset ja iso paperiarkki. Karttapohjan on hyvä olla sen kokoinen, että voit luontevasti sijoittaa aarrekartan näkyvälle paikalle arkiympäristössäsi. Halutessasi voit tehdä vaikka lompakkokokoisen aarrekartan.
2. Valitse kuvia, jotka kuvaavat unelmiasi. Kuvat voivat olla konkreettisia (kesämekko kokoa M, tunturivaellus), viitteellisiä (kauniit kukat, auringon kajastus pilvien lomasta) tai täysin abstrakteja (sinua miellyttävä väri tms.). Voit myös piirtää tai maalata unelmia ja kirjoittaa karttaan tärkeitä sanoja. Jos haluat tehdä kokonaan sanallisen aarrekartan, kirjoita itsellesi kirje.
3. Asettele kuvat karttaan itsellesi sopivalla tavalla. Kuvat voivat lomittua toinen toisiinsa tai vaikka muodostaa tiettyjä ryhmiä. Samaan aarrekarttaan voit sommitella useampiakin unelmia. Muista kuitenkin, että kerralla työstettäviä asioita on hyvä olla rajallinen määrä. Valitse siis työn alle 1–5 unelmaa kerrallaan.
4. Laita valmis aarrekartta paikkaan, josta voit kohdata sen päivittäin. Mielen on saatava kokea monta kertaa millaista elämä on sitten, kun unelma on totta. Onnistunutta aarrekarttaa on mukava tutkiskella kerta toisensa jälkeen: se innoittaa joka päivä. Aarrekartan kohtaaminen päivittää myös tietoisen mielen siitä, mitä todella haluat.
5. Määrittele tarkistushetki. Kirjoita aarrekarttaan toteutusajankohdan lisäksi päivämäärä, jolloin tarkistat, onko unelma jo totta. Unelmien työstöön on helpompi keskittyä lyhyehköissä ajanjaksoissa, joten älä määrittele tarkistuspäivää liian kauas. Pari kuukautta on hyvä aikaväli elämän ensimmäisen aarrekartan prosessoimiselle. Silloin voi jo hyvin arvioida, onko unelma toteutunut tai ainakin suunta oikea.
6. Jos mitään ei ole tapahtunut, mieti voiko mielessäsi/alitajunnassasi olla muutosprosessia jarruttavia esteitä. Jos on, mieti, miten työstät niitä päästäksesi niistä eroon. Voi olla myös syytä pohtia, onko unelma edelleen paras mahdollinen vai haluaisitko korjata sitä.

hei ystävät..

..lisäsin valokuva-arkistoon kuvia nelikymppisiltä viime vuonna ja Italian kuvia 2005. Käykää tsekkaamas! Italian kuvat on skannattu, joten eivät mitään hyvälaatuisia ole. Mutta hauskoja muistoja.

ihmettelyä

Leikkauskertomus voi kuulostaa hurjalta. Se on kuitenkin näissä piireissä normaalia. Kaikkiaan operaatio oli helpoimpia joita olen kokenut. Jalassa on nyt siis 10cm:n ydinnaula jolla nilkka on jäykistetty. Yllätyksenä tuli, että naula kiinnitetään erillisillä ruuveilla joita piti tulla yhteensä neljä. Aika monta erillistä haavaa siis. Mutta pieniä. Kirurgin mukaan useita kipuhermoja on jo menetetty joten ei tunnu missään...
Helpoksi leikkauksen teki myös se, että nukuin sitä edeltävän yön hyvin, en juuri jännittänyt asiaa. Olin ekan illan yksin sairaalahuoneessa ja illalla nukkumaan mennessä mietin kaikenlaista. Olen niin pitkään käynyt Heinolassa, että sairaala tuntuu oikeastaan turvalliselta paikalta (onko tämä jotenkin surullista?). Tuttuuden tekee se rakennus, tuttu henkilökunta, tutut korkeat maisemat ja useat kokemukset. Ehkei ne niin hirveitä ole olleet, koska ei tämän pahempia traumoja ole jäänyt.
En lakkaa ihmettelemästä ihmisen luontoa; sitä vaan selviytyy asioista joiden suhteen ei ole vaihtoehtoa. Ei tuskaile loputtomiin, vaan menee niitä vastaan. Riskejä ei voi tietää etukäteen, ei voi elää varman päälle. Luottaa ammattilaisiin, lääkäreihin ja kirurgeihin. Luottaa elämään.
Silti toivon totisesti (ja uskon, )että pystyn ilmaisemaan tarvittaessa myös toisenlaisia tunteita. Jos jurppii niin saa perkeles tulla ulos eikä jäädä sisälle vellomaan.

Kivunhoito onnistui nappiin. Liikkeelle lähtö sujui hyvin jo seuraavana päivänä, ensin toilettiin, sitten vähän pidemmälle. Lempihoitajani, hän joka aina jaksaa pysähtyä, kuunnella, selittää kärsivällisesti asioita - toi turvallisuutta.
Leikkaussalista tullessa vastassa oli hullunkurinen ystäväni Kaarina (hän joka tapaa laskea mäkeä pyörätuolilla, oon kertonut hänestä täällä aiemmin). Kaarina tuli samaan leikkaukseen. Loppu sujuikin kuin tanssi. Pienessä kipulääkepöllyssä tosin olimme ehkä vähän rauhallisempia kuin normaalisti.
Lauantaina kävi lähistöllä asuva kummityttöni Melinda äitinsä kanssa vierailulla. Laps kuunteli silmät pyöreinä, kun kerroin pikkutyttönä käyneeni sairaalassa koulua. Ja kuinka osastolta aina soitettiin perään, muistimmeko tulla kouluun vai lorvimmeko kahviossa karkkia rouskutellen, vaikkei ollut karkkipäivä.
Lauantaina sellainen oli, juhlistimme Kaarinan kanssa synttäreitä; pistimme pöydän koreaksi (suklaata ja sipsejä) ja hoitsu toi meille kahvit ja konjakit!

tässä muutama kuva...

...kulkuvälineistä (kipsi ja sauvat) ja synttärikukista, jotka odottivat kotiutuessa. Kämpässä leijailee, tulppaanien, ruusujen, tuoksuköynnosten ihana sekoitus. Joten hyvin täällä toipuu.

melkein naulan kantaan

Leikkauskertomus

"Toimenpide: poistetaan nilkan tekonivel, Star-aes-yhdistelmä, Strykerin ydinnaula, pankkiluusiirteitä. Toimenpidepäivä 4.3.2009

Tehdään ensin anterioorinen avaus vanhaan arpeen. Otetaan nivelnesteestä bakteeriviljelynäyte. Silmämääräisesti arvioiden infektioon viittaavaa ei ollut. Tekonivel osat olivat hyvin kiinni. Luun laatu on kuitenkin pehmeä ja painuminen virheasentoon on tapahtunut vähitellen. Osien poistaminen ei ollut vaikeaa pehmeän luunlaadun takia. Luuta ei juurikaan menetetty. Talus on kuitenkin aikaisemmin syöpynyt miltei kokonaan pois, joten luudutusta ajatellen defekti on melkoinen. Fibulaan tehtiin katkaisu....asento tuettiin alustavasti väliaikaisilla K-piikeillä. Jalkapohjaan tuli erillinen avaus ja tämän kautta johtopiikki ja riimaus 10mm:iin asti. Valittiin ydinnaula 10/200mm. Taluksen puuttumisen takia naula pyrittiin asettamaan mahdollisimman alas, jotta talusruuveille saataisiin edes hiukan pitoa. Ruuvi meni jäljellä olevan taluksen pintaa hipoen. Tämän jälkeen tuli tibian yläruuvit mediaalipuolelta... Posterioorista talusruuvia laitettaessa paikalleen poranterä katkesi noin 5cm:n matkalta luun sisään. Tämä Jouduttiin hakemaan avausta laajentaen kantapäästä ja kortikaaliluuta jouduttiin poistamaan sen verran, että posterioosin ruuvin mahdollisuudet menetettiin. Defekti täytettiin pankkiluusiirteellä, reunoihin muruja ja keskelle kaksi suurempaa palkkia. Dreeni tuli erillisen pistoaukon kautta. Pistohaavat suljettiin 3-0 iholangoilla...
Jatkohoito, Poliklinikka
M.I
LT, osastonylilääkäri"

vihreitä miehiä ja naisia

Huomenna olis sit lähtö Heinolaan nilkkaleikkaukseen. Mieliala on jo alistunut ja tää toivoo, että operaatio olis äkkiä ohi. Ei sitä oikein jännitäkään. Vaikkei siellä pääse helpolla, niin tietää tunnin tarkkuudella tulevan.
Osastolle päästyä hoitaja tulee vastaan, saattaa huoneeseen, näyttää sängyn ja kaapin johon purat tavarasi. Sitä toivoo ikkunapaikkaa, jotta voisi katsella ulkomaailmaan. Hoitaja hakee aamutossut, yöpaidan, pyyhkeen ja aamutakin sekä leikkaussalipaidan. Hetken päästä menet tulohaastatteluun, kerrot ne asiat, jotka on ylhäällä kymmenissä heidän papereissaan: vointi, lääkitys, onko iho kunnossa, hampaat tarkastettu, mitään muita ongelmia sitten viimeisen niin ja onko erikoistoivomuksia ruoan suhteen. Hän mittaa verenpaineen. Käyt syömässä, verikokeessa ja röntgenissä, kävelet robottina sairaalan käytäviä.
Menet huoneeseen, tapaat kirurgin ja ehkä anestesialääkärin. Kirurgi osoittaa röntgenkuvaa, puhuu asiallisesti ja katse veistettynä. Hän kertoo sen minkä jo tiedät, luudutetaan vasen nilkka, kipsiaika on 10-12 viikkoa ja plaap plaap. Alkuillasta hoitaja tuo teetä ja ilmoittaa, että pääset ensimmäisenä tai toisena aamulla leikkaussaliin ja että yökkö kyllä sitten herättää hyvissä ajoin ottamaan esilääkkeen. Odotat että pääset nukkumaan, käyt suihkussa, pistät yöpaidan päälle ja pyydät unilääkkeen yöksi. Et jaksa katsoa telkkua etkä puhua kellekään. Nukut hyvin tai huonosti sairaalan steriiliin tuoksuun ja aamuyöstä yökkö luvatusti tulee. Otat unenpöpperössä pikasuihkun, puet päälle puhtaat housut, liian ison leikkaussalipaidan, kampaat tukan, pistät huulipunaa salaa hoitajalta ja otat esilääkkeen. Mieli tekee helvetisti kahvia koska sitä ei saa. Vedät peittoa korviin ja odotat kutsua saliin.
Hoitaja saapuu mutta ei paljon paina, kun esilääke turruttaa kivasti ja haluat vaan nukkua. Hoipertelet silti toilettiin hoitaja käsipuolessas ja vaaput takaisin sänkyyn. No niin nyt päästään lähtemään, hoitsu toteaa reippaalla äänellä. Jarru pois päältä ja sänky alkaa liikkua, käytävä liikkua, hissin nappeja painellaan, ihmisiä leijailee pääsi ohi. Viileä käytävä ja leikkaussalin ovet. Vieläkin steriilimpi haju, joka lakkasi itkettämästä viime vuosituhennella. Vihreätakkisia. Jokainen heistä esittelee itsensä ja hyörii ja sanoo hei ja katsot heitä oudosti. Sinut siirretään useiden käsivarsien avulla sängystä leikkauspöydälle. Alkaa valmistelut. Laitetaan lämmin peitto päälle. Joku jonka nimeä et muista kysyy haluatko kuunnella musiikkia. "Tahdon nukkua leikkausen ajan...". Toinen nimetön alkaa läpytellä rannettasi, juttelee mukavia houkutellessaan suonta esiin. Nyt nipistää ja ohut neula liukuu suoneen tai sitten ohi. Seuraavaksi pistää siihen ravintoliuospussin kiinni, kiertää sivunupin auki ja painaa ruutalla lisää rentoutusta, koska huomaa että alat panikoida ja silmäkulmasta valuu kirkasta nestettä. Vihreän jengin johtaja kuuluu saapuvan paikalle teroittelemaan veitsiään, huikkaa hengityssuojansa takaa heivaanheit ja hän heittää kevennystä hoitajille, jotka nauravat. Sitten pyydetään kääntymään kyljelleen, ääni selkäsi takana painelee ranganviertä aikansa sormillaan, pyyhkii keskiselkää kylmällä puhdistusaineella, ja puhuu kai itselleen "laitetaan puudutus nyt nipistää ihan vähän, rouvan täytyy pysyä hereillä, että saadaan aine menemään oikeaan osoitteeseen..."
Puudutuksen laitto onnistuu ekalla, tokalla, tai kolmennella kerralla ehkä. Ei haittaa. On rento olo ja shanat tulevat shuusta jännäshti..."laittakaa sit tarpeeksihi sitä puudutusta ja unilääkehttä kans, en haluu khuunnella niithä ääniä (poraamista, sahaamista ja paukuttelua), jookhos?. Shitäpaitsi kirurgikaan ei näytä yhtään hasshummalta, shillon rintakarvoja kivasti tosha...
Pian pitäisi alkaa puutumaan, tuntuuko jo jotain? Ei tunnu, Tuntuuko nipistelyä varpaissa. En mhinä thiijä...Tuntuuko tämä entäs tämä? Anestesialekuri kokeilee kylmää esinettä eri kohtaan jalkaa, puristelee kintusta. Lopuksi ei tunnu enää missään mitään, jalka tuntuu olevan siinä paikassa johon se aamulla jäi, ja jonkun toisen jalka roikkuu tossa telineessä.
Nyt laitetaan unettavaa lääkettä, toteaa yliveto vihreä olento. Silmät painuvat raskaana kiinni ja vaivut kesäiseen uneen kukkaniityllä. Herätessä olet parhaassa tapauksessa heräämössä. Vihreitä miehiä on vähän vähemmän, mutta yksi on varmaa: On kauhea pissahätä ja nälkä! Pyydettäessä ja jos ei ole pahoinvointia, voit saada puoli kupillista kahvia ja konjakin. Jahka ensin käyt astialla (mikä voi vielä tunnin). Joskus tulevaisuudessa alkaa elämä valjeta, ja kuulosttelet hoitajanapin kanssa koska puudutus lakkaa. Oot krapulassa mutta homma etenee.