21. lokakuuta 2009

baram baram baram


Lauantai-illan teatteriesitys Pakko saada laulaa (Susanna Haavisto- Piaf lauluja) oli huippu. Harvoin nykyään on sellasissa fiiliksissä, että kulkee jatkuvasti väreet pitkin kroppaa. Tässä oli. Haavisto kertoi laulujen välissä omansa ja Edith Piafin traagisen tarinan: laulamisen- sekä rakkauden- ja hyväksynnän pakonomaisesta janosta. Laulut oli suomennettu ja ihan pikkusen odotin edes yhtä laulua ranskaksi. Silti hauraan Piafin rooliin eläytyminen vei luontevasti vanhaan Pariisiin. Jopa Haaviston ulkonäkö muistutti hätkähdyttävästi Pikkuvarpusta - molemmat pieniä naisia. Ihmiset taputtivat seisaallaan ja huulilla soi pitkän aikaa Pariisin taivaan alla, Milord ja baram...

"Kaikki lähti tästä lauseesta, jonka Edith sanoo kirjassaan: Mun on pakko saada laulaa, mä kuolen jos mä en saa laulaa", Haavisto kertoo. "Se on asia, joka yhdistää meitä."
Haavisto menetti äänensä äänihuulileikkauksen jälkeen puoleksi vuodeksi, jopa kahdeksaksi kuukaudeksi ja joutui käymään asian perin pohjin läpi: miettimään mikä on ääni, mikä on laulaminen, nimenomaan mitä ihmisen ääni on. Mitä merkitsee, kun menettää työkalunsa, itse asiassa oman itsensä ja sielunsa.

(Sanomalehti Kalevan nettisivut)


(Olafur Eliasson, Inverted Panorama House)

Eikä Tampereviikonloppua ilman taidenäyttelyä. Verkarannassa oli liettualaisten taiteilijoiden näyttely "Unohdettu Kuurin meri" purjelaiva-aiheineen. Ensimmäistä kertaa tuli käytyä myös Sara Hildenin taidemuseossa, mikä toi riemua syksyyn. 30-juhlavuoden kunniaksi siellä on esillä FLASH-näyttely liike- ja valoteoksineen. Sattumalta kohdalle osui opaskierros ja pääsi tutustumaan yleisemminkin kinesteettisen taiteen historiaan. Sitä innostui kuin lapsi leikkimään valo- ja värikuvioiden maailmassa.


(Nicolas Schöffer, Suuri Prisma 1968)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

50 VUOTTA ELÄMÄÄ

Maaliskuun ensimmäisenä viikonloppuna pidettiin huippusalaiset synttäribileet, jotka huippusalainen synttärikomitea suunnitteli huippusalais...