Harjumaisemiin tultuani silmiin osui mainos Johanna Oraksen 20-vuotisjuhlanäyttelystä Retretin vieressä olevalla taidekartanolla. Näyttelyn nimi C´est La Vie! sai meikeläisen tossuihin vipinää.
Ryntäsimme erään joensuulaisen rouvan kanssa näyttelyyn viime hetkellä ennekuin se sulki ovensa tältä kesältä. Sisimmässäni toivoin tietysti törmäävääni itseensä taiteilijaan ja pääseväni keskustelemaan aiheesta Nizza, jossa hän viettää talvensa. (kyllä, minulla on valtava Nizza-kuume).
Oras itse oli painunut jo lämpimimmille rannoille, mutta sympaattinen miehensä Reijo Oras osui paikalle ja puhelias tapaus olikin. Tauluja meille esitteli taiteilijan äiti. Kyselin heiltä tietysti kaikkea mahdollista Nizzasta (ja ihan vähän tauluistakin), millainen talvi siellä on, koska alkaa kevät sun muuta. Ja hyö avoimesti ja iloisena kertoivat elämästä siellä. Sain vielä Oraksen Ranskan ateljeen osoitteen ja yhteystiedot ja tervetulotoivotuksen käymään (se ei siis ole avoinna yleisölle, vaan taiteilijan työtila).
Voi waude.
Näyttely sinänsä oli myös hieno. Uutena teemana oli orkideoita ja nallet seikkailivat tällä kertaa Savonlinnan ympäristössä; oopperajuhlilla ja höyrylaivallakin heitä nähtiin.
Kolmatta kesää Punkaharjulla viettänyt Oras tuo ilmiselvästi energisen tuulahduksen tänne luonnon keskelle. Pariskunta osti seudulta 1910-luvulta peräisin olevan vanhan Tuunaankartanon. Nyt kolmatta kertaa kartanonäyttelyssään käyneenä joka kerta nautin teoksistaan aina enemmän. Yleensä maalauksesta löytyy pieni tarina, vaikka ensi näkemältä se saattaakin esittää vain viinirypälelajitelmaa.
Ja kyllä täytyy arvostaa tätä Suomessa julkkistaiteilijana pidettyä uurastajaa kun kurakkaa CV:tään. En yhtään ihmettele ulkomailla, enimmäkseen Ranskassa, saamaansa arvostusta. Sentään harva suomalainen on päässyt tauluineen Louvreen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!