Hyvää ja rauhallista joulua...

...Eijan sydämen, Teuvon tonttujen ja Chrissen tunnelmaruusujen myötä kaikille lukijoille!!

Suomi Pariisissa

Vaikka on jo hyvin kotiutunut, täytyy palata vielä hetkeksi Pariisiin.
Pari kuukautta vieraassa maassa viipyessä sitä alkaa kummasti kaivata omiaan eli samaa kieltä puhuvia, tuttuja ruokia, suomalaisuutta. Me löysimme sitä suomalaisen Estelle Snellmanin pitämästä ravintolasta Pariisin 11. kaupungiosassa.
Estelle’s Cafen keltainen julkisivu erottuu jo kauas kadulle. Sisälle päästyä valloittava omistaja tervehtii tulijan kuin ennestään tutun. Sisustus on ihanan boheemia; pöydät ja tuolit eriparisia ja seinillä Estellen itsensä ja hänen isoäitinsä maalaamia tauluja.
Ruokalistalla on päivittäin muutama suomalainen vaihtoehto, vaikkapa karjalanpaistia tai lihapullia sekä tietysti ruokia maailmalta.
Saatavana on myös karjalanpiirakoita, lakkalikööriä ja Lapin kultaa.
Estellen apulainen Jio tuo meille kahvit ja suuret palat herkullista suklaakakkua, joka on just sellaista painavaa ja oikean makuista ja suussa sulavaa.
Estelle kertoo vähän lähellä sijaitsevan hautausmaan historiasta ja opastaa meille tien perille. Lähtiessä hän saattelee vieraansa ulos ja jää vilkuttamaan ovelle.
Täällä kannattaa ehdottomasti käydä. Jos ei sillä kertaa kaipaa suomalaista ruokaa, on listalla paljon muitakin vaihtoehtoja. Ja kaunista sisustusta katsellessa silmä lepää. Viehättävien teepurkkien vierellä huomaan ylpeänä seisovan pienen Suomen lipun.
Lupasin lähettää Estellelle blogini osoitteen.
Joten terveiset vaan sinne Pariisiin jouluisesta Suomesta! Kyllä on jo ikävä takaisin.

http://www.estellescafe.fr/

Joulupukin asioita

Jyväskylän Kolmikulmassa on jouluun asti auki verraton joulukauppa Päivien Kimallus. Taiteilija Päivi Soikkelin maalaamia tauluja, kortteja, kynttilöitä sekä käsitöitä; koruja, hattuja, mausteita ja astioita vaikkapa pukinkonttiin.
Täällä tulee hyvälle tuulelle jo pelkästä katselemisesta!
Kauppa on auki joka päivä 23.12 asti klo 11-19. Kauppakeskuksen maalaistorilla kannattaa myös piipahtaa.

enkeleitä ja arkitouhua

Lähtö Pariisista oli haikea ja hikinen.
Raahasimme jumalattoman määrän tavaraa lähikadun taksitolpalle. Kuski ojensi etupenkiltä paperia auton ikkunoiden huurtuessa hiestä ja kyynelistä. Aurinko paisteli katsellessani viimeisen kerran rakkaaksi tulleen kaupungin katuja.

Mutta olipas mukavaa ekat päivät Suomeen tulon jälkeen vain kotoilla. Sänky, sohva ja pöydät olivat hujan hajan pois paikoiltaan sokeritoukkien myrkyttäjien jäljiltä. Ja ohjeen mukaan siivoaminen kielletty heti myrkytyksen jälkeen. Tämä sopii loistavasti.

Kotiutumisen lomassa olen reilun viikon aikana
- syönyt siskon tekemää ihanaa suppilovahveropiirakkaa
- harrastanut extremeä liukkaalla kauppareissulla
- pessyt vuorellisen pyykkiä
- potenut vatsavaivoja liiasta ruisleivästä
- ihaillut partsille asennettuja jouluvaloja
- aseistautunut kaamosta vastaan hankkimalla kilokaupalla kynttilöitä
- saanut kotiin palauttavaksi lahjaksi pussin vaahtokarkkeja ja mustaherukkamehua
- viettänyt äidin kanssa Edith Piaf-iltaa kuuntelemalla musiikkia ja katsomalla elokuvan ranskalaisten sardiinivoileipien äärellä
- juonut torttukahvit ystävän vasta avatussa joulukaupassa
- pelannut lasten kanssa angry birds-peliä
- ihmetellyt miten päivällä voi olla pilkkopimeää
- halannut anoppia ja maistanut appiukon kanssa luumuviinaa
- tutkinut netistä oikean ranskalaisen patongin reseptejä
- suunnitellut joulusiivoa
- aloittanut kuntosalitreenit entistä innokkaammin, vaikka mittausten mukaan tulokset ovat parantuneet huimasti kahden kuukauden aikana, kun en oo kuntosalia nähnytkään
- hurahtanut Ifolorin kuvakirjan tekemiseen, koska mainoksen mukaan sen osaa tehdä mummokin.

Ja ajatellut että arki kotona on oikeastaan aika mukavaa. Just nyt ei ole suurempia vaivoja ja pienistä ei pidetä. Ja kun on tarpeeksi lämmin talvitakki.

Viimeinen postaus Pariisissa

Niin paljon olisi vielä mielen päällä asioita, joista voisi kertoa. Olimme mielenilmauksessa. Teimme pubikierroksen. Ja tutustuimme suomalaiseen kahvilan pitäjään Estelleen.
Mutta on alettava siivoamaan ja pakkaamaan.
Jääkaappi pitää tyhjentää, roskat viedä ulos ja tuulettaa. Rapsiä kukista kuivat lehdet ja pyyhkiä pölyt seuraavia vieraita varten.
Ja yrittää mahduttaa puolella lisääntynyt tavaramäärä edelleen halki olevaan (ja ilmastointiteipillä korjattuun) matkalaukkuun.
Ikävä tulee.
Kohteliaisuutta ja auttavaisuutta, sitä että kerjäläisillekin sanotaan päivää. Ranskalaista radiomusiikkia. Vanhoja karuselleja. Metron soittoniekkoja.
Maubeageun patonkia.
Pöydällä lapussa lukee: Osta kaupasta kalaa, katkarapuja, sitruunaa, selleriä, sahramia.
Ei taida ehtiä enää.
Mutta olen kyllä innostunut tästä ranskaruokien kokkaamisesta ja aion ehdottomasti jatkaa sitä kotona.
Tuntuu että on oppinut lyhyessä ajassa uusia juttuja. Kuten maustamaan ja marinoimaan lihaa, koska sitä ei saa kaupasta valmiiksi maustettuna. Ja käyttämään fenkolin siemeniä!
Kokille tiedoksi: Vielä minä teen sitä bouillabaissea ja sitten kutsun teidät syömään.

Ihanaa kun blogin lukijat ovat eläneet reissussamme niin tiiviisti mukana. Jaettu ilo on paras iloista!
Rohkaisen kovasti ihmisiä toteuttamaan unelmiaan ja vaikkapa reissaamaan.
Vielä vuosi sitten ajattelin, että minä nyt en ainakaan osaisi vuokrata kämppää maailmalta ja miten sitä enkkuakin puhutaan oikein, eikä oo edes rahaa.
Ihan hirveästi jännitti kirjoittaa eka sähköposti meidän vuokranantajalle. Mitä jos se ei saa viestistä mitään selvää. Tai vielä pahempaa, jos jutusta tuleekin totta? Kuinka myö siellä Ranskassa pärjätään ja mitä jos sairastuu kesken matkan tai jo sitä ennen.
Kaikki asit järjestyivät.
Nyt jopa ranskankielen taito on parantunut! Ennen osasi kaksi sanaa bonsuu (päivää) ja mercii (kiitos). Nyt osaa tuplasti lisää: Pardon (anteeksi) ja ynbaget (patonki).
Hyvin on pärjätty. Eikä oo sairastuttu.
Kun kokeilee rohkeasti uutta, ei voi kuin mokata tai onnistua.
Ja sitähän tekee joka tapauksessa muutenkin.
Nyt lopetan tän vaahtoamisen ja siivouksen välttelyn.
Arvatkaa mitä. Ei voi olla totta.
Sinipukuiset sähkärit ovat taas oven takana. Nyt ne repii irti niitä kerran paikalleen laitettuja sähkölistan kansia uudestaan irti. Menikö ne väärinpäin?
Käyn huikkaamassa bonsuut ja kysymässä ovatko takaisin rappukäytävään siirretyt kukat taas tikapuiden tiellä.
Jos osaan.

Pariisin Top 10 näköalapaikat

1. No on se yli sata vuotias tornivanhus komein ja korkein. Eli Eiffel ja peräti 300 metriä. Näköalatasanteita kolmessa kerroksessa ja ekaan pääsee vaikka kävellen jos haluaa elämyksiä reisilihaksilleen. Toisesta kerroksesta jonotetaan huipulle menevään hissiin.

2. Hyvänä kakkosena Montparnassen torni. Korkeus reilut 200metrissä ja Euroopan nopein hissi. Ylhäällä kiva kahvila ja näyttely ja katon ”nurmella” voi vaikka loikoilla. Eikä tarvii jonottaa.

3. Montmarten kukkula. Hups ei näitä voikaan laittaa järjestykseen, koska niitä ei voi verrata. Ekalla kerralla täällä ollessa haukoin henkeä. Toisella kerralla pystyin jo hengittämään. Kesän lämpimällä piknikeväät mukaan ja menoksi! Viileällä ilmalla tai sateella siellä on kiva Irkkupubi...ja kirkko. Vaihtoehtona rappujen nousulle on kiskohissi, kaupunkijuna, bussi, taksi, reppuselkä..

4. Citröen- puiston heliumpallo. Nousee 150 metriin. Vinha ja erikoinen kokemus olla melkein tyhjän päällä. Ei kallis. Nätti on puistokin, entinen autotehtaan alue Seinen rannassa.

5. Notre Damen kirkon torni. Hyvä näkymä latinalaiskortteliin. Ensimmäisiä tornejamme ja hyvää harjoittelua reisille, koska rappuja on 422. Ramman kellonsoittajan ikivanha goottilainen kotitorni. Kannattaa jonottaa. Samaan hintaan historiaa.

6. Riemukaaren katto. Näkymä tähtiavenuelle ja Eiffelille. Ei juuri jonoa. Liikuntarajoitteiset (ja muutkin lusmut) pääsevät tänne hissillä, mutta eipäs innostuta. Kävelyä on silti pari kerrosta.

7. Tavaratalo Primtempsin katolla on leppoisa kahvila. Hissillä vain ylös 9.kerrokseen, sieltä se löytyy. Eikä maksa mitään. Ajoita käyntisi auringonlaskuun, tilaa kahvi ja croissantti ja nauti näkymästä.

8. Pompidoun katolle pääsee nousemaan julkisivua pitkin vieviä rullaportaita. Vie sinne hissikin. Ei paha. Siinä sivussa käy näyttelyssä tai ota nokoset Pompidoun sohvalla.

9. Pariisi-maailmanpyörä. Tämän löytää parhaiten joulun aikaan Concorde-aukiolta. Kallis mutta osta lippu, jos mielit nähdä suuren akselin parhaalta paikalta.

10. Kotikämppä. Kuudes kerros, näkymä Eiffeliin ja Ooperatalon katon patsaille. Rauhallinen. Lisätietoja saa minulta.

KUVA on Primtempsin katolta. Edessä iso lasikupolinen rakennus on Grand Palais.

Hautuumaalla

Cabaret-tunnelmista vähän toisenlaisiin eli ilotytöistä vainajiin.

Kun kansalliskirjailijat on haudattu Pantheoniin, valtion päämiehet Saint Denis´n kappeliin ja Napoleon invalidikirkkoon, on tavan julkkisten viimeinen leposija Pariisin suurilla hautausmailla.
Isoin niistä on Pere Lachaise; kuin kaupunki risteilevine katuineen. Siellä on käveltävä kartan kanssa jos aikoo jonkun tietyn haudan löytää.
Meillä tämä meni niin, että isäntä luki karttaa ja minä kuuntelin lintujen viserrystä ja ihastelin hautojen ruusukimppuja.
Ja hiljaisuutta. Aurinko vilkutteli puiden takaa.
Oikein mainio ulkoilupäivä.

Kunnes yks kaks tuli aivan hiljaista isännän hävitessä karttansa kanssa pois näkyvistä.
Vanhan avonaisen kivihaudan paikaltaan vierinyt kansi näytti jotenkin aavemaiselta.
Ja saman tien neljä isoa mustaa varista lehahtaa lähellä päätäni. Yksi istuu hautakiven päälle, pudottaa mustuneen kastanjan nokastaan ja alkaa tapittaa minua.
Vainajien henget!
Pistän vikkelästi jalkaa toisen eteen ja yritän olla kompastumatta muhkuraisella polulla.

Enimmäkseen kumminkin oli kaunista. Syksyiset puut punersivat ja osa haudoista on kuin pienikokoisia kirkkoja tai temppeleitä. Pariisilaiset pitävät tätä puistona.
Julkkisten hautojen löytyminen oli helpommin sanottu kun tehty. Ei ne missään hienossa rivissä olleet kuten suomalainen on tottunut näkemään, vaan sikin sokin järjestyksessä. Parhaiten toimi vanha konsti: mene sinne missä on eniten ihmisiä.
Jim Morrisonin hauta oli pienempi kuin kuvittelin. Oli siellä tuoreita ja kuihtuneita kukkia sekä puoliksi juotu Jack Daniels-pullo. Aikoinaan hauta aiheutti vartijoille päänvaivaa fanien kerääntyessä haudalle muistelemaan idoliaan ja juomaan viiniä. Tällä kertaa löytyi vain muutama harras ilme.

Edith Piafin halusin ehdottomasti nähdä.
Loput kuuluisuudet, muusikot, filosofit ja tiedemiehet mun puolestani levätköön rauhassa tai pelotelkoon turisteja lentelemällä päidensä yli.

Edith Piaf eli Madame Lamboukas lepää perhehaudassa isänsä ja viimeisimmän miehensä kanssa.

Tuhmaa iltaa viettämässä

Katsoimme Theâtre Marignyssä Cabaret-musikaalin.
Pariisin 144 teatterista valinta osui tähän, koska siitä oli paikallisuutisissa. Kun ei kielestä mitään ymmärrä niin helpottaa seuraamista edes tuttu tarina.
Näin samaisen näytelmän muutama vuosi sitten Jyväskylän kaupunginteatterissa, mutta tämä oli kyllä tuhmempi versio.
Pieniä mustia pitsipöksyjä ja lähes alastomia naisia lavalla tanssimassa "sen" tahtiin ja nähtiin välillä paljas persuskin. Tupakin tumppeja, heleää laulua ja tiiliskivi, joka vieri aina katsomoon asti.
Näytelmän lisäksi kiinnostava oli koko ilta; ei sitä kovin usein eläissään käy pariisilaisteatterissa.
Jännitin onkohan ihmiset pukeutuneet hirveän hienosti, koska teatteri on Champs-Elyseen varrella ihan presidentinpalatsin vieressä. Jospa paikalla onkin créme de la crémee ja me tavikset siellä sitten yritetään sulautua joukkoon.
Vielä mitä.
Suomessa pynttäydytään teatteriin mennessä paljon hienommin kun Pariisissa. Tavallinen teatteriasu taisi olla poolopaita ja farkut. Mutta muuten näki, että paikalliset rakastavat teatteria.
Yleisö eli mukana näytöksessä, huuteli ja osoitti suosiotaan kabareejohtajan heittoihin. Pari ihmistä yleisöstäkin pääsi lavalle näyttelijöiden ”puristeltaviksi”. Homouteen tai kaksimieliin juttuihin suhtaudutaan hyväntahtoisen humoristisesti.
En enää ihmettele kun puolet Pariisin teattereista on komediateattereita: Comedie de Paris, Comedie Bastille, Comedie Caumartin, Comedie Republique, Le Comedy club, Alambic Comedie….

Teatterilipun hinta vaihteli paikasta riippuen alkaen 25 eurosta. Keskihintaisella lipulla pääsi toisen kerroksen parvekkeelle.
Paikalliset ovat nuukia. Kukaan ei vienyt ulkovaatteita parin euron narikkaan, vaan raahasi niitä mukanaan kuumaan saliin. Ja näytöksen väliajalla nämä juovat baarissa vettä. Ehkä he tuhlasivat kaikki rahansa kalleimpaan lippuun.
Näytöksen jälkeen söimme hienosti eli joulukojun lettupannulta isot juusto-kanacrepit ja vin chaudia, etäisesti glögiä muistuttavaa kuumaa viiniä.
Samalla katsellen mustaa taivasta vasten pyörivää Roue de Parisia ihan läksiäistunnelmissa.

Joku on sanonut, että kerran Pariisin löydettyään ei voi enää kääntyä takaisin. Mulle taitaa olla käymässä juuri näin..

Käy katsomassa pätkä kabareeta klikkaamalla tästä.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Alkumatkasta elin ihan menneessä. Vähän kuin Woody Allenin elokuvassa Midnight in Paris, 1920-luvulla.
Matkalukemiseksi osui Hemingwayn Nuoruuteni Pariisi, koska se maksoi nettikaupassa vain 3,90, ja oli kevyt (kantaa) ja pokkari.
Toiseksi sain sattumoisin kirjakauppa Shakespeary and Companyn vuonna 1919 perustaman Sylvia Beachin elämäkerran (iso kiitos H!).
Molemmat hyviä ja suositeltavia
Mieleen jäi päällimmäiseksi kirjailijoiden avuliaisuus toisilleen. Monissa maissa kirjallisuutta sensuroitiin siihen aikaan ja kirjailijat tulivat Pariisiin, jotta saivat kirjansa painetuksi. James Joycen Odysseijaa, jonka Sylvia Beach kustansi, poltettiin monta rekkalastillista, kun sitä yritettiin viedä Amerikan mantereelle – kuvitelkaa.
Ja jos joku oli taloudellisessa- tai muussa pulassa, häntä autettiin yhteisvoimin.

Paras lukukokemus tuli kuitenkin vasta näiden jälkeen.
Sain vierailta Suomen tuliaisina kirjan joka oli valittu siksi, että sen nimessä ovat sanat ’kirjallinen’ ja ’peruna’. Vieraani tietävät, että näitä kahta en voi vastustaa.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville.
(Mary Ann Shaffer ja Anne Barrows)

Vihdoinkin oikeaa tarinaa eikä pelkkiä muistelmia.
Eletään vuotta 1946.
Kirjailija Juliet Ashton saa kirjeen tuntemattomalta mieheltä Guernseyn saarelta (nyk. Englannin kanaalisaaret).
Alkaa kirjeenvaihto, mikä johtaa siihen että kirjailija haluaa julkaista artikkelin saaren kirjallisesta piiristä, joka perustettiin sodan aikana puolivahingossa.
Kirja koostuu kirjeistä joita saaren kirjaseuran ihmiset kirjoittavat Julietille Lontooseen. He kertovat ryhmän synnystä, saaren elämästä ja ajasta sodan jälkeen sekä sen aikana.
Kirjailija rakastuu saareen, vaikkei ole koskaan siellä edes käynyt.

Sattumalta ja onneksi vieraani valitsivat Ranskan historia-aiheisen kirjan.
Guernsey kuului tuohon aikaan ranskalaisille, kunnes Saksa miehitti sen ja lopulta se luovutettiin briteille.
Kaikenlainen kokoontuminen oli ankarasti kiellettyä. Tässä tapauksessa se sallittiin, kun syynä oli perunankuoripaistoksen ystävät.

Nautiskelen kirjaa niin hitaasti kun pystyn, ettei se loppuisi. Luen vain pieniä pätkiä iltaisin, vaikka tekisi mieli hotkaista se kerralla.

Juliet on nyt ihastunut erääseen mieheen Lontoossa. Silti enemmän hän ajattelee saaren valloittavia asukkaita. Kirjeitä tulvii ja yhä vain enemmän paljastuu myös kirjaryhmästä.
Saksalaisia haukutaan, mutta ei pelkästään haukuta. Yksi meni ja rakastui saksalaiseen sotilaaseen.

Kiitos vieraat hyvästä tuliaisesta. Mun piti tämän kirjan takia surffata nettiin etsimään mikä tämä tällainen saari oikein on!
Intuitionne näytti osuvan jälleen kerran nappiin kirjavalinnan suhteen!

yksinkertaisesti hyvää

Viikonlopun ruokalistalla meillä oli potage parisien eli pariisilainen purjo-perunakeitto. Yllättävän hyvää. Alkuperäinen ohje on Miksi pariisittaret eivät liho- kirjasta. Melkein kaikkeen ruokaan tunnutaan laittavan joko voita tai ranskankermaa. Tähän jälkimmäistä. On se kumma jos en ala kohta laihtumaan.

Potage parisien

3 purjoa
60g voita
11/2 l vettä
400g perunoita
suolaa, vasta jauhettua pippuria

Käytin yhden kokonaisen purjon ja 5 isohkoa perunaa.
Purjo huuhdellaan hyvin, leikataan suikaleiksi ja freesataan puolessa voimäärässä.
Lisätään keitetty vesi ja kuoritut pilkotut perunat.
Keitetään 20 minuuttia miedolla lämmöllä.
Kaadetaan keitto kulhoon, lisätään loppu voi ja maustetaan suolalla ja pippurilla.
Käytin voita vähän vähemmän. Ja heitin sekaan yhden lihaliemikuution, koska niitä uhkaa jäädä kaappiin.
Ihan sairaan hyvää!
Kotikriitikon kommentti:
- Yllättävän hyvää ja täyttävää, vaikkonkin vihannessoppaa. Vois tätä toisenkin kerran syödä.
Ja muuten syödään.

Jouluhumun keskellä valtaa Suomikaipuu..

Metroasemalla maan alta päivänvaloon astuessa ei aina tiedä, mikä siellä odottaa.
Eilen tupsahdimme keskelle joulumarkkinoita; Champs –Elyseen varressa pieni luistinrata, jossa jää uhkaa sulaa, ja pienet joulupukinpajannäköiset kojut jatkuvat silmänkantamattomiin avenuen molemmin puolin. Paljon rahanmenon lisäksi riittää näkemistä.
Keskellä kuuden kilometrin pituista ns. suurta akselia (Louvre-Tuileries-Concorde-ChampsElysee-Riemukaari) on entiselle giljotiiniaukiolle raahattu jättimäinen maailmanpyörä kieputtamaan ajatukset pois raadollisesta historiasta joulun riemuun.
Siinä se onnistuu ainakin meitsin kohdalla.
Aika herttaista nähdä joulupukki hiihtämässä, kun ei yhtään lunta ja sauvatkin väärinpäin käsissä (ei nää pariisilaispukkiparat tiedä miten päin niitä suksisauvoja pidetään).
Valkoisia kuusia, kuumaa viiniä, hattuja ja lapasia, lapsille tivolilaitteita. Ei ainummaistakaan kiliseekiliseekulkusta mutta jouluvaloja senkin edestä.
Yritän innoissani kertoa jouluaiheisten kristallipallojen myyjälle tulevani Suomesta, sieltä joupukin oikeasta kotimaasta! Myyjä katsoo silmät pyöreänä eikä taida ymmärtää mutta hymyilee.
Aikuisten silmistä paistaa hyväntuulinen joulun odotus ja lapset säntäilevät karusellista toiseen.
Kuinka lie käy luistinradan, kun aurinkoinen paistaa entistäkin lämpimämmin?
Ettei vain menis piruetiksi.

Pää pyörällä palatseista

Siis mehän asutaan turvallisella porvarialueella, tai sen reunalla. Meiltä jo reilun puolen kilometrin päässä kortteli muuttuu ihan toisenlaiseksi.
Saman verran ydinkeskustaan päin vastaan astelee pukumiehiä ja -naisia Louis Vuittonin isot paperikassit käsissään.
Tämä 9. kaupunginosa (arrondissement) on Oopperan aluetta ja sen maamerkkinä on mikäs muu kuin Opéra palais Carnier. Rakennus veistoksineen valmistui 1875 se teki kerralla tunnetuksi Charles Carnierin, joka sen suunnitteli.
Kävimme tsekkaamassa Oopperan hienot rappuset, jotka arkkitehti perusteli sillä, että niitä kävellessä on yhtä tärkeää näyttäytyä muille kun katsoa näytös. Voi kultaa, marmoria ja kimallusta.
Pariisin Ooppera on tuttu suomalaisillekin taiteilijoille.
Aino Ackté oli kiinnitettynä oopperaan vuosina 1897-99 ja loisti laulaessaan Wagneria ja Verdiniä. Samoin Karita Mattila on tuttu Pariisissa. Ja Oopperan seinän mainoksessa vilisee suomalaisnimiä, yhtenä Soile Isokoski.
Hyvä suomalaiset!
Mut ei mitään hinkua oopperaan, liput alkaen 150 euroa.

Pienen metromatkan päässä löytyy lisää palatseja. Grand Palais suunniteltiin vuonna 1900 Pariisin maailmannäyttelyyn ja on siis ihan älyttömän iso! Sen katon kruunaa iso lasikupoli ja suurten näyttelyiden vetonaulana oli vuorossa Picasso, Matisse ja Cezanne. Suuret oli jonotkin.
Palatsin takana on kaupungin tieteen puuhamaa Palais de la Découverte ja planetaario, joka tietysti meitä avaruusihmisiä kiinnostaa. Useita esityksiä päivässä ja paikka täpötäynnä pieniä koululaisia. Tien toisella puolella seisoo Petit Palais, pikkupalatsi, joka sekään ei ole ihan pieni. Jälkimmäiseen ilmainen sisäänpääsy, jos hyvin sattuu.

Ihan edellisten lähellä onkin sitten vallan ylin symboli Palais de l’Elysée, jota ei siis pääse lähellekään. Sitä voi yrittää kurkistella korkean pensasaidan ja kullatun portin takaa, mutta voin kertoa että ei näy mitään. Rahvaalle palatsi on auki peräti yhtenä päivänä vuodessa.
Elyseen edustalla äimistellessä kadun toisen puolen vartija puhaltaa äkkiä pilliin. Käännyn katsomaan ja yksi heistä näyttää valkoinen hansikas kädessään stopmerkkiä. Koko liikenne pysähtyy tien risteykseen.
Suuri portti aukeaa ja mustia autoja tummennetuin lasein, kaartaa rivakasti tien mutkaan moottoripyöräsaattue perässään. Ne häviävät yhtä nopeasti kun ilmestyvätkin.
Ihan varmaan siinä ajeli Nicolas Sarcozy tai Carla Bruni pikkuvauvansa kanssa.
Enkä kerenny ees moikata!

keikareita, kissoja ja keisareita

Järjestyksessä jo kymmenes museo tällä reissulla oli Musée de Montmartre.
Kukkulan vanhimpiin kuuluvassa talossa työskenteli Pierre Auguste Renoir vuosina 1875-1876 maalatessaan taulua Moulin de la Galettesta, suositusta huvittelupaikasta. Renoirin kerrotaan kukoistaneen parhaiten naisten seurassa, etenkin kissamaisten naisten ja täältä heitä löytyi.
Samaisessa kortteerissa asusteli aikojen saatossa 13 muutakin taiteilijapersoonaa, joiden elämää ja seudun historiaa museo kertoo.
Innostuin näistä taidejulisteista. Kohta kiepun minäkin ’postermanian’ hurmoksessa, joka valtasi Pariisin 1880-1900-luvulla, kun painamisen tekniikat kehittyivät ja mahdollistivat aina suurempien ja hienompien julisteiden teon.
Kabareita, parfyymia, suklaata, konjakkia tai autoja mainostettiin räikeästi. Taiteilijat saivat niiden tekemisestä kipeästi tarvitsemaansa leipärahaa ja väreineen ja tanssijattarineen ne olivat iloisen elämän ilmentymä.
Myöhemmin 1968 mielenilmausten aikaan taiteilijat suolsivat propagandajulisteita, joiden alkuperäispainokset ovat nykyään arvotavaraa.
Museoon kannattaa mennä kesällä sen kauniin puutarhan vuoksi.
Juuri kun on tutustunut Mustan kissan kabareehen, puiden siimeksestä käyskentelee paikalle pikimusta kissa laiskasti muikistellen.

Vähemmän romantisoitua tunnelmaa löytyy Musée de Arméessa Invalidikirkon kupeessa.
Rakennus on valtava entinen sotasairaala ja näyttelyitä paljon: kaksi maailmansotaa, vanhoja aseita ja haarniskoja, tykkihistoriaa, 1600-1800 sotahistoriaa sun muuta, ja tällä kertaa erikoisnäyttelyssä Napoleon Italiassa.
Vähän ärsytti kun paljon jäi taas näkemättä museon sulkiessa ovensa jo klo 17. Tosi mielenkiintoista silti.
Kellarikerroksessa näyttely Charles de Gaullen elämästä ja 25 min kestävä elokuva, jonka aikana saa istua! Koko esittely on audiovisuaalinen ja hyvin pysyy hereillä, kun joutuu miettimään mistä nappulasta painaa että saa jotain näkymään. Mieskin innostuu, kun on tekniikasta kyse.

Minä taas sekosin lopullisesti Napoleonin kanssa. Ei siksi että hän olis ihana, vaan koska niitä olikin kolme! Kuka enää pysyy perässä niiden tekemisistä? Oli ukossa kuitenkin munaa kun nimitti itse itsensä keisariksi ja valloitti ihan pokkana puoli maailma, kunnes vangittiin.
Invalidikirkon kultakupolin alla katsastimme Hänen viimeisen leposijansa (tai jonkun hiistä). Haudan sarkofagi on sentään karjalan kalliosta yhtenä palana työllä ja vaivalla lohkottua graniittia.

Ei Napoleon silti ainut suuruudenhullu ranskalainen ollut.
Ludvig XIV ylensi itsensä aurinkokuninkaaksi ja jumalan kaltaiseksi.
Ja näitä Ludviggejahan oli siis jotain kahdeksantoista - luoja paratkoon.
Kuten Ludvig Hurskas (Louis le Pieux) ja Lundvig Änkyttäjä (Ludvig le Bégue) joita lempinimiä kansa heille antoi.

Mustanpörssin kauppias myi meille liput antiikkimessuille

Istun kadun penkille lepuuttamaan jalkojani torikierrosten päätteeksi.
Paikalle pyyhältää resuisen näköinen tyyppi yrittäen myydä meille jotain. Puistan riuskasti päätäni (multa se käy) jo valmiiksi. Tällä pekallapa on myynnissä lippuja viereisille antiikkimessuille.
- Viisi euroa lippu kahdelle, intoilee resupekka.
Ei kiitos, ei jaksa kiertää enempää.
- Okei four euros, tyyppi näyttää neljää sormea..
No no no nou.
- Three euros! Kolme likaista sormea nousee pystyyn.
Katson isäntää.
- Se näköjään haluaa välttämättä myydä meille liput.
No ei siinä iso häviö tule, tuumaamme, jos ne onkin väärennettyjä. Maksamme resupekalle kaksi euroa kahden hengen lipusta, jossa lukee että kutsu…
Lipulla tosiaan pääsee sisään.
- Saakohan näillä ilmaisia drinkkejäkin, isännällä silmät loistavat kun astumme lipuntarkastajan ohi sisään.
Saint Martinin aurinkoisen kanavan äärellä on kojua kojun vieressä.
Antiikkikauppias syö lounastaan pienellä pöydällä, jonka päällä on pitsiliina ja puoliksi juotu viinipullo. Siinä sivussa tehdään kauppaa.
Piskuinen koira kulkee mukana takin sisällä tai vahtii omistajansa esineistöä tyynenä makuupaikallaan.
Välillä piipahdetaan viereiseen kojuun juttua iskemään ja nauraa höröttämään. Kristallit, taulut, huonekalut, patsaat ja muut taide-esineet seisovat arvokkaasti lasikaapeissa, penkeillä tai kanavan muurilla vaihtaakseen omistajaa.
Jos en mie lähtis sittenkään hipiksi tai äititeresaksi vaan antiikkikauppiaaksi. Myisin rikkaille pariisilaisille kaikenmailman hilpetööriä ja käärisin hyvät voitot.
Kauppiaiden elämä näyttää olevan jotenkin niin makoisaa, että on pakko istahtaa yhteen pöydistä maistelemaan hienostuneesti vuoden 2009 pinot noiria, seuraamaan kaupantekoa ja katselemaan välkkyvässä kanavassa lipuvia paatteja.
Voisi melkein luulla että ymmärrämme itsekin antiikista jotain.

Torielämää

Oon edelleen eniten viehättynyt näistä pariilaistoreista.
Nyt löytyi tähän mennessä paras, Marché d’Aligre - Bastiljen aukiolta vähän Nationiin päin.
Kokonainen katu ja parikin herjuuksia huutavia vihanneskauppiaita. Hinnat paikoin tosi halpoja ja täällä paikalliset rynnivät suurten vedettävien ostoslaukkujen kanssa ostoksille. He hokevat pardonia töniessään tietä kojujen äärelle. Pois lähtiessä laukut ovat täpötäynnä perunaa, porkkanaa, omenaa, kurpitsaa.
Olen yleensä havaitsevinani, että pariisilaiset ovat leppoista väkeä jopa perjantaina marketin kassajonossa.
Henkilökunta hymyilee asiakkaille eikä kukaan irvistele, kun edellä oleva lähtee kesken maksamisen punnitsemaan purjoaan. Tällä välin jonossa edessä olevalla vanhalla herrasmiehellä on aikaa flirttailla kassaneidin kanssa.
Mutta on yksi paikka, jossa pariisilaiset muuttuvat jotenkin aggresiisiviksi (liikenteen lisäksi).
Halvoilla toreilla ja kauppojen ruuhkaisilla vihannestiskeillä naiset kiilaavat armotta ohitsesi punnitusvaakalle, ja saat pitää varasi että edes pääset havittelemiesi päärynöiden luo.
Tätä elämää on huvittavaa seurata d’Aligren torilla.
Aligren aukio taas vilisee kirpputorimyyjiä. Samoja euron huiveja, joita löytyy isoilta kirppareilta myydään nyt kahdella. Ja kirjoja ja astioita ja vaikka mitä. Vieressä olevassa katetussa ”kauppahallissa” kannattaa ehdottomasti poiketa, jos suunnittelee viikonloppuruoaksi kania.

Bastiljen aukion viereltä löytyi toinen iso eläväinen tori Marché de la création Bastille. Tori on Saint Martinin kanavan päälle rakennetulla puistotiellä ja niin pitkä, että käännyimme kesken kiertämisen takaisin. Iloinen meininki ja kiihkeä kaupanteko täyttää ilman: posetiivari soittaa musiikkia toriostosten lomassa ja iso karuselli pyörittää kiljuvia lapsia.
Mitä ei tältä torilta löydy, sitä ei tarvita.
Portugalilaista, libanonilaista, turkkilaista, kiinalaista ruokaa - ja pehmiskioski! Etanoita, eläviä rapuja, jos jonkinlaisia kottaraista. Ja vaatteita.
Ihmiset syövät piknikeväitään puiston kivellä ja nauttivat tunnelmasta.
Ja niin teen minäkin.

Puolituristina Pariisissa

Kurkkaan aamuseitsemältä ikkunasta ja Eiffeltorni näkyy taas kahden sumuisen päivän jälkeen. Aamun sinistä hetkeä valaisee ihanasti viereisen kirkontornin yllä roikkuva kuu.
Toisessa ikkunassa ristiin rastiin lennelleet suihkarit piirtelevät vaalenapunaisia raitoja sinitaivaaseen.
Tunnemme itsemme melkein kaupunkilaiseksi, kun pyykkäämme kolikkopesulassa muiden pariisilaisten kanssa.
Näitä pesuloita on joka nurkalla, lähin 50 metrin päässä. Koneellinen pyykkiä maksaa 4 euroa ja kuivausrumpu 1€/ 8minuuttia. Sunnuntaisin pesulat ovat täynnä lehteä lukevia tai muuten pyykkiänsä odottelevia ihmisiä.
Myös palvelupesuloita on paljon. Pariisilaiset pesettävät pyykkejään, pukujaan ja lakanoitaan. Muutenkin taitavat käyttää palveluita ja vaatia niitä enemmän kun me suomalaiset.
Ei oo vielä tullut vastaan kuppilaa, jossa ei tarjoilija tulisi pöytään kysymään mitä saisi olla, kun istahtaa alas.
Täällä ei mitään itsepalvelumeininkiä tunneta.
(Eniten Suomessa ärsyttää kun ei edes puhelimessa ei enää saa mitään asiakaspalvelua)

Remonttia jossain päin taloa on tehty koko täällä olomme ajan. Kaksi sähkäriä puuskuttaa arkiaamuisin, jos ei meidän niin alakerran oven taakse tikapuidensa kanssa. Vaihtavat rappukäytävään liiketunnistimella toimivaa valoa ja rupattelevat kovasti keskenään.
Työt alkavat noin 8-8.30 ja päättyvät reilut puoli tuntia myöhemmin.
Meidän isäntä ihmettelee kuinka kauan kestää kahdelta ranskalaiselta sähkäriltä saada pistorasian kannet paikoilleen? Ovat ilmeisesti jotain osatyöläisiä.
Kahdesti oveen on koputtanut sinipukuinen mies, molemmilla kerralla eri, kyselemässä jotain gasista tai electrisitystä. Sanoin että meillä on sähkö ja toinen miehistä, jonka henki haisi pahalle pyysi päästä katsomaan. En päästänyt kummallakaan kerralla sisälle. Mainitsin tästä kyllä vuokraisännälle. No problem.

Imemme viimeisiä viikkoja tätä ihanuutta. Ilma on taas aurinkoinen ja lämpö nousee päivällä +15c:een. Illalla yritin katsoa Tanssii tähtien kanssa netistä. Tähän asti se on näkynyt täällä, mutta ei enää.
Se siitäkin palvelusta. Ehkä kestän tämän.


Viikonloppuna innostuin paistamaan Crepes Suzetteja eli ranskalaisia appelsiiniräiskäleitä.
Usein kun kysyn näitä jossain kuppilassa ne ovat loppu(ja vain suklaatäytettä on jäljellä). Taitavat olla suosittuja. Joten tehdään sitten itse.

Creppitaikina
2 dl vehnäjauhoja
1,5 dl vettä
3 munaa
1rkl sokeria
1,5 dl maitoa
50g voita (laitoin vähän vähemmän)
voita paistamiseen
(sitruunaa)
täyte
75g voita (laitoin paljon vähemmän)
1dl tomusokeria (hunajakin käy)
1 appelsiinin mehu ja raastettu kuori
konjakkia liekittämiseen

Eli paistetaan normisti lettuja. Sen jälkeen tehdään appelsiinivoi: voita pannulle ja kun se on sulanut niin sokeri ja appelsiinin mehu ja raaste sekaan. Meillä ei ollut tomusokeria eikä kaikkea viitsi ostaa niin jätin kokonaan pois ja lisäsin syödessä vähän hunajaa.
Levitetään voita lettujen päälle ja taitellaan ne neljään osaan. Laitetaan taitetut letut pannulle loppuun voihin lämpiämään ja käännellään heitä.
Tässä vaiheessa kuuluisi lisätä konjakki esim. Marnier ja lopuksi liekittää koko komeus. En alkanut tällä kertaa tulella leikkimään.
Jonkun legendan mukaan nimi Suzettes crepes syntyi aikoinaan siitä, kun samanniminen tarjoilija sytytti crepit vahingossa tuleen tarjoillessaan niitä korkea-arvoiselle vieraalle.
Joten kokeilkaa tätä omassa kotona.

Lisäsin parisataa kuvaa Pariisi2011 kansioon muun muassa Disneylandista ja Louvresta... :)

pyhätöstä pyhättöön

Mikä on se paikka jossa ihmiset istuskelevat laadukkailla ruskeilla nahkasohvilla lukemassa päivän lehteään, tai naisten kesken vaihtamassa kuulumisiaan sillä aikaa kun vauvanrattaat vieressä hetkeksi hiljenevät?
Ympärillä katossa roikkuu satoja ellei tuhansia tuikkivia valoketjuja ja lamppuhelmiä luomassa tyylikästä tunnelmaa. Joutessaan voi kuluttaa aikaansa myös alakerran valokuvanäyttelyssä.
Se on tietysti Pariisin vanhin tavaratalo Le Bon Marché!
Valmistuessaan vuonna 1852 sen suunnitteli Gustave Eiffel ja tämä on syy miksi itse läksin sitä katsomaan. Eivät niinkään huivit (alk 90€), baskerit (235€), hanskat (150€), parfyymit ja muut ihoa hivelevät luomukset.
Eiffel suunnitteli niittijättiläisen lisäksi myös kaunista jälkeä lasista ja raudasta. Koristeellisen arkkitehtuurin alla täällä on myynnissä hämmästyttävästi oikeaa muistuttavia joulukuusia. Oksille on ripustettu - á la francaise - pöllöjä ja jääkarhuja ja liuta erinäisiä hauskoja koristeita ainakin punaisin, sinisin, valkoisin ja vaaleanpunaisin väritettynä.
Tuli ihan jouluinen fiilis ja sain hyviä kuusenkoristeluideoita! Kuka sanoo että vuodesta toiseen on aina ripustettava ne samat hopeanauhat ja suomenliput tai piparit. Minä haluan kuusen oksalle höyheniä ja leivoksia!
Yhtä tyyristä kuin edellisessä ei ole 10. kaupunginosan Passage Bradyssä.
Se muistuttaa pientä intialaiskorttelia; mausteiden tuoksua, värikkäitä kangaskauppoja, pieniä mustasilmäisiä sisäänheittäjiä ravintoloiden edustalla.
Ei se nyt mikään siisteyden perikuva ole, mutta täällä voi syödä edullisesti. Plat jour eli päivän annos 5-6 euroa. Aperitiivi 2,00€, olut 2,50€, kahvi 1,80€ ja kokis 3,00€. Ihan vieressä on St Martinin eläväinen katettu tori.
Shoppailijoiden pyhätöistä kirkkoihin.
Eglise St Sulpicen valtasi yleisöryntäys vuonna 2003 Da Vinci-koodin ilmestyttyä. Opus Dein munkki seurasi ruusulinjaa löytääkseen Siionin salaseuran piilottaman lakikirjan ja paljastaakseen Magdalan Marian salaisuuden.
Kuten hän, emme mekään sitä löytäneet. Mutta kirkko oli komea ja vasta Pariisin toiseksi suurempana siellä ei ollut liikaa turisteja.

Seuraavaksi kuitenkin siihen suurimpaan eli Notre Dameen. Hieno kirkko, valtavan kokoinen ja hurjasti turisteja.
Yritimme kryptaan mutta päädyimme parkkihalliin.
Enkä edelleenkään onnistunut ottamaan kunnollista kuvaa kuuluisasta ruusuikkunasta.
Nyt riitti. Pakko saada uusi kamera. Hankin sen heti kotiin päästyä. Ai niin kaikki rahat on tuhlattu. No pakko kirjoittaa juttuja että saa rahaa! Siinä riittää motiivia.

Illalla iski vatsatauti. Yöks ja ptruuuuu.