Mustanpörssin kauppias myi meille liput antiikkimessuille

Istun kadun penkille lepuuttamaan jalkojani torikierrosten päätteeksi.
Paikalle pyyhältää resuisen näköinen tyyppi yrittäen myydä meille jotain. Puistan riuskasti päätäni (multa se käy) jo valmiiksi. Tällä pekallapa on myynnissä lippuja viereisille antiikkimessuille.
- Viisi euroa lippu kahdelle, intoilee resupekka.
Ei kiitos, ei jaksa kiertää enempää.
- Okei four euros, tyyppi näyttää neljää sormea..
No no no nou.
- Three euros! Kolme likaista sormea nousee pystyyn.
Katson isäntää.
- Se näköjään haluaa välttämättä myydä meille liput.
No ei siinä iso häviö tule, tuumaamme, jos ne onkin väärennettyjä. Maksamme resupekalle kaksi euroa kahden hengen lipusta, jossa lukee että kutsu…
Lipulla tosiaan pääsee sisään.
- Saakohan näillä ilmaisia drinkkejäkin, isännällä silmät loistavat kun astumme lipuntarkastajan ohi sisään.
Saint Martinin aurinkoisen kanavan äärellä on kojua kojun vieressä.
Antiikkikauppias syö lounastaan pienellä pöydällä, jonka päällä on pitsiliina ja puoliksi juotu viinipullo. Siinä sivussa tehdään kauppaa.
Piskuinen koira kulkee mukana takin sisällä tai vahtii omistajansa esineistöä tyynenä makuupaikallaan.
Välillä piipahdetaan viereiseen kojuun juttua iskemään ja nauraa höröttämään. Kristallit, taulut, huonekalut, patsaat ja muut taide-esineet seisovat arvokkaasti lasikaapeissa, penkeillä tai kanavan muurilla vaihtaakseen omistajaa.
Jos en mie lähtis sittenkään hipiksi tai äititeresaksi vaan antiikkikauppiaaksi. Myisin rikkaille pariisilaisille kaikenmailman hilpetööriä ja käärisin hyvät voitot.
Kauppiaiden elämä näyttää olevan jotenkin niin makoisaa, että on pakko istahtaa yhteen pöydistä maistelemaan hienostuneesti vuoden 2009 pinot noiria, seuraamaan kaupantekoa ja katselemaan välkkyvässä kanavassa lipuvia paatteja.
Voisi melkein luulla että ymmärrämme itsekin antiikista jotain.