Kun kansalliskirjailijat on haudattu Pantheoniin, valtion päämiehet Saint Denis´n kappeliin ja Napoleon invalidikirkkoon, on tavan julkkisten viimeinen leposija Pariisin suurilla hautausmailla.
Isoin niistä on Pere Lachaise; kuin kaupunki risteilevine katuineen. Siellä on käveltävä kartan kanssa jos aikoo jonkun tietyn haudan löytää.
Meillä tämä meni niin, että isäntä luki karttaa ja minä kuuntelin lintujen viserrystä ja ihastelin hautojen ruusukimppuja.
Ja hiljaisuutta. Aurinko vilkutteli puiden takaa.
Oikein mainio ulkoilupäivä.
Kunnes yks kaks tuli aivan hiljaista isännän hävitessä karttansa kanssa pois näkyvistä.
Vanhan avonaisen kivihaudan paikaltaan vierinyt kansi näytti jotenkin aavemaiselta.
Ja saman tien neljä isoa mustaa varista lehahtaa lähellä päätäni. Yksi istuu hautakiven päälle, pudottaa mustuneen kastanjan nokastaan ja alkaa tapittaa minua.
Vainajien henget!
Pistän vikkelästi jalkaa toisen eteen ja yritän olla kompastumatta muhkuraisella polulla.
Enimmäkseen kumminkin oli kaunista. Syksyiset puut punersivat ja osa haudoista on kuin pienikokoisia kirkkoja tai temppeleitä. Pariisilaiset pitävät tätä puistona.
Julkkisten hautojen löytyminen oli helpommin sanottu kun tehty. Ei ne missään hienossa rivissä olleet kuten suomalainen on tottunut näkemään, vaan sikin sokin järjestyksessä. Parhaiten toimi vanha konsti: mene sinne missä on eniten ihmisiä.
Jim Morrisonin hauta oli pienempi kuin kuvittelin. Oli siellä tuoreita ja kuihtuneita kukkia sekä puoliksi juotu Jack Daniels-pullo. Aikoinaan hauta aiheutti vartijoille päänvaivaa fanien kerääntyessä haudalle muistelemaan idoliaan ja juomaan viiniä. Tällä kertaa löytyi vain muutama harras ilme.
Edith Piafin halusin ehdottomasti nähdä.
Loput kuuluisuudet, muusikot, filosofit ja tiedemiehet mun puolestani levätköön rauhassa tai pelotelkoon turisteja lentelemällä päidensä yli.
Edith Piaf eli Madame Lamboukas lepää perhehaudassa isänsä ja viimeisimmän miehensä kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!