Järjestyksessä jo kymmenes museo tällä reissulla oli Musée de Montmartre.
Kukkulan vanhimpiin kuuluvassa talossa työskenteli Pierre Auguste Renoir vuosina 1875-1876 maalatessaan taulua Moulin de la Galettesta, suositusta huvittelupaikasta. Renoirin kerrotaan kukoistaneen parhaiten naisten seurassa, etenkin kissamaisten naisten ja täältä heitä löytyi.
Samaisessa kortteerissa asusteli aikojen saatossa 13 muutakin taiteilijapersoonaa, joiden elämää ja seudun historiaa museo kertoo.
Innostuin näistä taidejulisteista. Kohta kiepun minäkin ’postermanian’ hurmoksessa, joka valtasi Pariisin 1880-1900-luvulla, kun painamisen tekniikat kehittyivät ja mahdollistivat aina suurempien ja hienompien julisteiden teon.
Kabareita, parfyymia, suklaata, konjakkia tai autoja mainostettiin räikeästi. Taiteilijat saivat niiden tekemisestä kipeästi tarvitsemaansa leipärahaa ja väreineen ja tanssijattarineen ne olivat iloisen elämän ilmentymä.
Myöhemmin 1968 mielenilmausten aikaan taiteilijat suolsivat propagandajulisteita, joiden alkuperäispainokset ovat nykyään arvotavaraa.
Museoon kannattaa mennä kesällä sen kauniin puutarhan vuoksi.
Juuri kun on tutustunut Mustan kissan kabareehen, puiden siimeksestä käyskentelee paikalle pikimusta kissa laiskasti muikistellen.
Vähemmän romantisoitua tunnelmaa löytyy Musée de Arméessa Invalidikirkon kupeessa.
Rakennus on valtava entinen sotasairaala ja näyttelyitä paljon: kaksi maailmansotaa, vanhoja aseita ja haarniskoja, tykkihistoriaa, 1600-1800 sotahistoriaa sun muuta, ja tällä kertaa erikoisnäyttelyssä Napoleon Italiassa.
Vähän ärsytti kun paljon jäi taas näkemättä museon sulkiessa ovensa jo klo 17. Tosi mielenkiintoista silti.
Kellarikerroksessa näyttely Charles de Gaullen elämästä ja 25 min kestävä elokuva, jonka aikana saa istua! Koko esittely on audiovisuaalinen ja hyvin pysyy hereillä, kun joutuu miettimään mistä nappulasta painaa että saa jotain näkymään. Mieskin innostuu, kun on tekniikasta kyse.
Minä taas sekosin lopullisesti Napoleonin kanssa. Ei siksi että hän olis ihana, vaan koska niitä olikin kolme! Kuka enää pysyy perässä niiden tekemisistä? Oli ukossa kuitenkin munaa kun nimitti itse itsensä keisariksi ja valloitti ihan pokkana puoli maailma, kunnes vangittiin.
Invalidikirkon kultakupolin alla katsastimme Hänen viimeisen leposijansa (tai jonkun hiistä). Haudan sarkofagi on sentään karjalan kalliosta yhtenä palana työllä ja vaivalla lohkottua graniittia.
Ei Napoleon silti ainut suuruudenhullu ranskalainen ollut.
Ludvig XIV ylensi itsensä aurinkokuninkaaksi ja jumalan kaltaiseksi.
Ja näitä Ludviggejahan oli siis jotain kahdeksantoista - luoja paratkoon.
Kuten Ludvig Hurskas (Louis le Pieux) ja Lundvig Änkyttäjä (Ludvig le Bégue) joita lempinimiä kansa heille antoi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!