joulun tunnelma löytyi kirkosta

Kaupungin uusin ylpeys (mun mielestä) Kuokkalan kirkko vihittiin käyttöön vasta tämän vuoden helmikuussa. Kaunis ja moderni. Ulkoasu on espanjalaista liuskekiveä, sisätila lähes kokonaan puuta ja alttariteos taiteilija Pasi Karjulan käsialaa. Uudenaikaisessa kellotornissa on peräti 23 erikokoista kelloa, joista pienimmät kukkaruukun - ja suurimmat ämpärin kokoisia.
Kirkon sijainti, keskellä levotonta ostaria, kukkakaupan ja kapakan vieressä on erinomaisesti paikallaan. Kirkkoon on helppo astua.
"Enkeli taivaan lausui näin..." helähti komeasti ihmetellessä erikoista, elämän leivista koostuvaa alttaritaulua ja miettiessä papin sanoja Tapaninpäivän merkityksestä.

Tuulimyllyjä ja sateenkaaria

- Mennään ihan minne vaan, tuumaa muori kun ehdotan äkkilähtöä lämpimään. Tuumasta toimeen ja kohta olemme koneessa matkalla paremmille rannoille pakkasia karkuun.

Paljon tuulimyllyjä pitkin rannikkoa, muutamin kappalein tai kymmeniä yhtä aikaa pyöriviä valtavia ropeleita.
Tämä on ensimmäinen huomioni Gran Canarialta, kun istumme bussissa matkalla Las Palmasin kentältä Playa del Inglesiin. Saari saa tuulivoimasta peräti 11% energian tarpeestaan. Se riittää kastelemaan useita tomaattipeltoja, joita näkyy riittävän silmän ulottumattomiin. Ei paha ollenkaan. Odotan saavani upottaa hampaani hehkuvin punaisiin kanarialaisiin tomaatteihin.

mamman kanssa matkalla

Playa del Ingles eli englantilainen ranta- nimestään huolimatta tapaan kaupungissa vain kaksi brittiä koko viikon aikana. Suomalaisia on sitäkin enemmän. Meitä saapuu tänne viisi koneellista joka viikko. Muori on innoissaan, koska saa asiansa hoidettua tutulla suomen kielellä.
- Eikä tarvii syödä mustekaloja! Hän muistelee Ranskan reissua kun ei saanutkaan kunnon kalaa, vaikka sentään tilasi listalta fishiä.
Käytännön naisena mamma varautuu tavallista paremmin kaikkeen ja ensimmäisen päivän jälkeen meillä on hotellihuoneen jääkaappi täynnä ruokaa, ettei kuolla nälkään senkään puolesta.
Hotelli on vaatimaton ja huoltomies kilisevine avainnippuineen tulee äkkiä tutuksi. Ensin menee sähköt leipää paahtaessa, sitten leviää jääkaappi. Lattia lainehtii märkänä ja sitten menee uudestaan sähköt, kun muori päättää keittää pastaa.
Eipä tuo lomaamme haittaa. Matka oli halpa ja meillä on tärkeämmät asiat mielessä kuten auringonotto ja shoppailu. Muori ei pienestä saikähdä. Matkatavaroista löytyy tietysti kynttilä, osuuhan itsenäisyyspäiväkin lomaviikolle.

- Huomenna myö lähdetään porsasjuhliin, muori hihkuu tohkeissaan. Mitäpä siihen voi sanoa. Olenkin aina miettinyt mitä moisissa juhlissa tapahtuu.
Pöperöä on monenlaista tarjolla äskettäin perustetussa suomalaisten omistamassa ravintola Amicossa. Olemme ajoissa paikalla koska mitään ei jätetä viime tippaan.
Paitsi hyvä ruoka ja halpa viini, tänne tuloomme on myös helyyttävän tärkeä syy: Amicossa esiintyy muorin nuoruuden idoli jo rippikouluiältä eli Jorma Kalevi. "Tähti" on vieläpä kotoisin Kauhajoelta niinkun muorikin. Uusin levy hankitaan ja kaiken kruunaa nimmari, poskisuudelmat ja pyörähdykset tanssilattialla. Täytyy sanoa että hauska suomalais-espanjalainen ilta, ja isännät ah niin hyväntuulisia amicoja. Hutikassa muori huokailee vielä unissaankin.




kulttuuria Kanarialla?

Vietämme päivän Las Palmasissa - palmujen kaupungissa. Ekaksi nimestä tulee mieleen syntinen Las Palmas ja Irving Goodman. Mutta pois sellainen meistä. Nykyään suurkaupungin sykkeestä löytyy syntien lisäksi (tai niiden sijaan) myös kunnollista kulttuuria.
Vierailu historiallisesti arvokkaassa vanhassa teatterissa (Teatro Pérez Gáldos), ja sen restaurointivaiheet ja kaunis arkkitehtuuri hivelevät kulttuurinnälkää. Teatteri nimettiin 1800-luvun suurimman espanjalaisen prosaistin mukaan. Pérez Gáldos kirjoitti mm.46-osaisen Espanjan historiaa käsittelevän sarjan. Nykyään teatteri on kaupungin ja koko saaren kulttuurin kehto. Siellä esitetään niin balettia, musikaaleja, espanjalaisia operetteja kuin jazztapahtumia ja koululaiskonserttejakin. Harmittaa ettei ole tällä reissulla aikaa moisiin huvituksiin.
Las Palmasin vanhassa kaupungissa Veguentassa pääsemme aitoon espanjalaiseen tunnelmaan hetkessä. Kujat vievät kulkijan suoraan 1500-luvulle. Levähdys Santa Anan katedraalissa hämmästyttää. Sitä rakennettiin peräti neljä vuosisataa ja on arkkitehtuurin iloinen sekamelska. Santa Ana oli muuten Jeesusmarian äiti. Tähän saakka tunsinkin nimen vain tuon nimisestä luomuviinistä.
Paljon nähneitä rakennuksia tekee mieli kosketella; ovatko ne todella niin vanhoja? Käynti ikääntyneessä mutta toimivassa kauppahallissa tekee sitten loputkin aistit kylläiseksi. Tuijotan eteeni ja seuraan kaupankäyntiä kuin parempaakin viihdettä.

Palaan nykyisyyteen pysähtyessämme Cañas y Tapas-kuppilaan, jossa tarjoilija tuo meille kaksi olutta ja lämpimiä tapasperunoita. Hän puhuu paljon muttei sanaakaan englantia. Koko satsi maksaa alle viisi euroa. Tämän jälkeen jaksaa jatkaa Kolumbus-museoon tutkimaan löytöretkeilijän merireittejä ja ainakin piipahtaa kilometrejä pitkällä kävelykadulla Mayor de Trianalla kuuntelemassa katusoittajia.
Tässä kaupungissa tosiaan viihtyisi pidempäänkin. Ja se syntisyys jää hieman kaivelemaan...

onni on...

Kulttuurin, biletyksen, shoppailun ja herkuttelun jälkeen voi tehdä vain yhtä. Maata lahnana aurinkorannalla, välillä varpaat meressä ja ottaa vaikkapa kokovartalohieronnan thaitytöltä eikä maksa paljon, tai jäisen bissen tai kokiksen aurinkovarjon alle kannettuna tummalta gigololta.
Inglesissä on hiekkarantoja ja -dyynejä peräti kuusi kilometriä! Rantaviiva on sen verran kosteaa kovaa hiekkaa, että siinä on helppo kävellä kipeilläkin nilkoilla mistä erityisesti tykkään. Meren rantaa voi kävellä ja ruskettua ja kävellä ja ruskettua lisää. Katsella rannassa onnellisena kirmaavia nappisilmiä, käsi kädessä kuhertelevia vanhuksia tai toistensa suihin sulautuneita nuoriapareja. Maailma on joka tapauksessa sittenkin nasta paikka.

Saarella näkee myös paljon sateenkaaria. Yhtenä päivänä näin jopa neljä ja monta samaan aikaa. Gran Canarialla sataa tähän aikaan usein, mutta sadepilvet tulevat harvoin vuorten yli Inglesiin asti, kertoo opas. Ilma on silti kosteaa. Viimeisenä päivänä sadepilvet kiipeävät yli vuorien. Paikalliset iloitsevat, koska maaperä on ruskea kuivuudesta. Siksi mekin iloitsemme. Ja lomaileehan sateenkaaren alla myös monia onnellisia turisteja.

LISÄÄ MATKAKUVIA LÖYTYY PAINAMALLA TÄSTÄ.

JK.
Ajamme Hesasta kotiin lumituiskussa liukkaalla tiellä. Kylmää vetää auton ovista ja ikkunoista. Herään seuraavina öinä painajaiseen. Joka paikkaan sattuu ja olo on kuin junan alle jääneellä: niskaa repii hartioista päälakeen asti, lonkkaa kolottaa viluisan automatkan jälkeen, selkä on tönkkö ja jalat ei tahdo kävellä. Sormet on paksut, kipeät pötköt, saaneet kylmää nekin. Kiroilen kun peikko.
Nappaan yöpöydän laatikosta kourallisen pillereitä ja päälle lasillisen vettä. Hetken päästä ei satu mihinkään.

elämä on! kristallia ja chippendalea

Pian kuukausi on vierähtänyt kuntoutuksesta. Liikuntapäiväkirjaan tipahtelee mukavasti merkintöjä paitsi viime viikon, kun sairastelin. Muistuu mieleen maksaläiskän hokema hänen valottaessaan meitä säännöllisen liikkumisen tärkeydestä: "Jos harjoitellaan neljä viikkoa ja tulee viikon tauko niin harjoitus menetetään. Kahden kuukauden harjoittelusta menetetään 50%." Joopa joo.

Onneksi elämässä on hauskempiakin asioita kun kuntoilu!
Kihlajaiskahveet on nyt juotu ja hipat pidetty. Ne siirtyivät jonkin verran varsinaisesta juhlapäivästä, joka oli 1.9, tuon kuntoutuksen takia. Juhlistimme pienin menoin suurta päätöstä ja istutimme molempien perheet ensimmäistä kertaa samaan kahvipöytään tutustumaan toisiinsa.
Kahvittelu tapahtui Siskon luona, koska heidän kotinsa on mulle kuin oma koti ja armas siukkuni vastasi myös pitopuolesta. Apuna olimme äiti ja minä. Vieraita kutsuttiin yhteensä vain parisenkymmentä.
Tarjolla oli kuohuviinin ja täytekakun lisäksi banaani-suklaakakkua, anopin tekemiä kehräpullia, keksejä ja muita noposteltavia, kalkkuna-, muna-anjovis- ja kasvisleipiä, juustoleipäsydämiä sekä tietysti luomukahvit ja illemmalla juhlaboolia. Ohjelmasta vastasi Aapo 3 vee, joka toimi reippaana seuramiehenä koko porukalle yhtään ujostelematta.
Loppuillasta nähtiin lattialla myös karaokemestareita, sing star- tähtiä ja tanssityttöjä, vai pitäiskö sanoa -tätejä ;) Juhlat vierähtivät aamuun eikä yhtään ollut huono olo seuraavana päivänä päinvastoin. Lahjaksi saimme astioita ja rahaa, lisäksi kaikenlaista muuta kivaa kuten tuplatyynynliinan, taulun, kukkia, viinejä ja lemmenkarkkeja.
Tuore kihlapari kiittää ja iloitsee saaneensa juhlistaa alkavaa tulevaisuuttaan rakkaimpien ja läheisten kanssa. Kiitos kaikille jotka olitte paikalla tai muuten vaan hengessä mukana. Ilman teitä ei elämämme olisi juhlaa.

Lisää valokuvia voi käydä tsekkaamassa TÄÄLLÄ.

Kotona jälleen!

Postiluukusta kilahti kuntoutuskertomus.
Status: "Mieleltään vireä, positiivinen. Liikehtiminen hieman jäykähköä. Sormissa....käsissä...Kyynärpäissä....polvissa...Lonkissa...nilkoissa...varvasväleissä...Jalkapohjat arat. Askelpituus lyhyt, nilkkojen jäykkyyden vuoksi askel töpöttävää."
Ärsyttää kun Seppo kirjoittaa "Oikean nilkan proteesi irtoamassa..." Mitä V****a, mistä se voi sitä tietää, kun en oo saanut edes kirurgin lausuntoa. Jos musta on kiinni niin sitä ei luuduteta IKINÄ. Ei pitäs mennä asioiden edelle. Hmph!

No meitsi ehkä kieltää todellisuuden mutta mitä sitte. Minä päätän minun nilkasta eikä Seppo. Ja tätä asiaa ehtii jahkuta myöhemminkin.
Joka tapauksessa tyttö on taas kerran tarkkaan arvioitu varpaita myöten. Tuo töpöttävä on ihan uusi ilmaus. Ihmettelinkin, kun askelmittariin kertyi niin ripeästi lukemia. (Kerran suutuin kun lekuri kirjoitti et mulla on sirottava olkapää, mut nykyään olen kuulemma positiivisempi).
Kuntoutumisen haasteellisin osuus on edessä: liikunnan, terveellisen ruoan ja säännöllisen elämän jatkaminen kotona. Eka päivänä heti tilasin pizzan. Toisena päivänä meinasin kuolla nälkään, kun ei meillä oo kotona puffettipöytää. Kiersin silti järveä pyörällä (9km) ja seuraavana päivänä vesijuoksin 45 minuuttia. Sain jumpparilta mukaan harjoituspäiväkirjan, johon merkitään liikuntasessiot. Viime kerralla intoa sen täyttämiseen taisi kestää pari viikkoa. Yrittänyttä ei voi moittia.
Muuten kuntoutuksen hyöty kiteytyy pariin asiaan. Kipu pysyi hallinnassa (silti liikuin), jopa vähensin kipulääkkeitä loppua kohti, verenpaine on tavislukemissa, innostuin taas vesijuoksusta ja tuli rautaisannos rappuaskellusta. Kyllä motivaatio tosiaan lisäätyi mikä oli yköstavoite. Sitäpaitsi tutustuin ihguihin immeisiin.

Viikon alku on ollut politiikkapainotteista. Kävin maanantai-iltana tilaisuudessa jossa kansanedustaja Tuula Peltonen laulatti karaokea ja puhui väliin terveisiä eduskunnasta.
Toinen tilaisuus oli eilen, kansanedustajaehdokas Tony Melville alusti aiheesta Mihin Jyväskylä on menossa. Hyvä kuulla ehdokkaiden mielipiteitä ja nähdä heitä livenä, koska ens keväänä täytys päättää ketä äänestää. Kyllä - yhteisten asioiden hoitaminen kiinnostaa, mutta älkää peljätkö, en ole lähdössä ite mukaan mihinkään. En sovi poliitikoksi, koska tulen niin pirun vihaiseksi epäoikeudenmukaisuuksista, etten pystyisi käsittelemään asioita neutraalisti. Aina ei auta etes positiivisuus, kun ihmisiä kohdellaan törkeästi.
Miun kutsumuksein on töpötellä muissa asioissa :)

PÄIVÄT NUMERO 20.- 21.

Kotiinlähtö käsillä. Viimeisten päivien aikana hiffaan, miksi ystäväni hehkuttaa Punkaharjun maisemia ja jatkuvaa kaipuutaan tänne. Viikon sisällä polut ja metsän reunat ovat muuttaneet väriä kelta-vihreän-oranssin-ruskean iloiseksi. Niiden takaa välkehtivät siniset aallot, katsoipa minne tahansa.

Rouva Sadatteleva Mamma tepastelee rollaattorinsa kanssa käytävällä vastaan määrätietoisen näköisenä, vaikka molemmat jalat näyttävät eri suuntiin.
- Kuinka olet voinut, kysäisen hältä. Ja hän annattaa taas tulla miten ei täällä yhtään osata hoitaa niin hyvin kun Heinolassa.
- Eivät meinanneet jääpakkauksia millään antaa, vaikka joka paikka on kipiä, mamma paasaa. Jos olisivat vaivautuneet lukemaan paperini...mutta ku ei, kaleterissa lukoo tunnin sauvakävelylenkki...ehän minä sellaseen pysty, hyvä jos kävelemään pääsen.
Istumme alas ja Mamma vuodattaa kiukkuisena pitkän tovin. Hetken päästä tulee hänen kämppiksensä toinen reumaatikko paikalle ja kritiikkiä tulee kahdesta suusta.
Vaikka olen hieman hurahtanut tähän seutuun, kuulen ei niin mairittelevaa palautetta Kruunupuiston sopivuudesta vaikeavammaisen kuntoutukseen. Asiat tuntuvat olevan kuten muorit pelkäsivät.

Vietän viimeiset jumpat, rentoutukset ja muut hoidot hyvin miettiväisenä. Kysyy aikaa sisäistää kaikki jutut joita on kolmen viikon aikana tullut eteen. Päätän myöhemmin kirjoittaa jonkinlaisen yhteenvedon kokemuksistani kuntoutuksesta Kruunupuistossa. Nimenomaan vaikeavammaisen reumaatikon kuntoutuksesta, koska siitä on julkisuudessakin keskusteltu.
Illalla menemme karaokeen kämppis Diabeetikon ja rouva Kipuryhmäläisen kanssa. On tosi kiinnostavaa tutustua erilaisiin ryhmiin omieni lisäksi.
Sydänryhmässä on seitsemän jo infarktin saanutta tai muuten pahoin oireilevaa. Kaikki ovat nuoria miehiä ja yksi heistä nainen. Aika karskeaa kuulla tarinoita siitä, miten elämä muuttuu yhdessä yössä.
- Tunteet on pinnassa ja heittelee koko ajan tapahtuman jälkeen. Aina tätä ei kotona ymmärretä, tuumaa Tapsa. - Onneksi täällä kuulee muilta et se on ihan yleistä, hän höröttää.
Toinen porukka taas on aikuisiän diabeetikkoja. Mukana on yksi nainen ja muut keski-ikäisiä ja sen ylittäneitä raavaita miehiä. Heidät tunnistaa isoista vatsoista. Käyn näiden kanssa myös salijumpalla. Kuuleman perusteella tällä porukalla saattaa tulla vaikeuksia muuttaa elintapojaan. Ryhmä on tiivis, he tapaavat jo kolmatta kertaa ja suunnittelevat tapaamista myös jatkossa. Mukavia kavereita muuten ja kertovat tuhmia vitsejä lupaa kysymättä, toisin kuin meidän ryhmän hienotunteinen Herra Puheenjohtaja.

Karaokessa Vesku vapari laulaa illasta Saimaalla sellaisella ylpeydellä, jotta tajuan yhtäkkiä Saimaan kansan olevan jotain omalla tavallaan erityistä. Samalla tiedän sisimmässäni palaavani tänne minäkin. Joskus.
Karaoken päätteeksi yksi diabeetikoista muistaa jääkaappiin jääneen makkaraa yhteisestä illanvietosta. Niitä lähdetään sitten paistamaan keskellä yötä, kunhan ensin löydetään uuni jostain, ja jatkamaan turinoimista. Minäkin päätän herkutella viimeisen illan kunniaksi. Juustokabanossia, sinappia ja salskeita juttuja. Menee yömyöhään mutta maistuu ihan mielettömän hyvälle.
Viimeisenä aamuna loppupainon mittaus osoittaa 63,9kg. Kolmen viikon aikana on siis lähtenyt 2,7kg joten saavutin itselleni antaman tavoitteen. Olen makkarani ansainnut! Ostanpa vielä henkilökunnan myyjäisistä mukaan kotiin viemisiksi lanttutsupukoita. Mitä lie savolaisia herkkuja mutta hyviä ovat. Kotimatkalla vihreän kullan kultturitietä näyttää kehystävän oikeasti kullan keltaiset metsät.

PÄIVÄ NUMERO 19.

Pakkailen tavaroita.

Viimeinen tapaaminen Maksaläiskän kanssa on tänään. Hän halaa kun lähden huoneestaan.

PÄIVÄ NUMERO 18.

Aamun keppijumppa hipoo taas niskakivun rajoja ja paikalla on vain kaksi muuta naista mun lisäksi. Toinen kälättää koko ajan. Jumppari yrittää antaa ohjeita johonkin väliin, ja vierestä kuuluu korvaa raapivaa kimitystä : "Mihin tää vaikuttaa, monta näitä pitikään tehdä, saadaanko me näistä ohjeita, ai miten tuntuu jännältä, joko mää tein tarpeeksi, mihin tää taas vaikuttaakaan...misä mää taas oonkaan plaapplaap." Mietin ohkohan toi oikeesti väärässä laitoksessa.

Seppo sisätautilääkäri

Sit onkin lääkärin lopputarkastus! Vietän Sepon kaa kokonaiset 50 minuuttia. Lähtiessä oven takana jonottava Seuraava Potilas katsoo mua paheksuen, koska lekuri on myöhässä. Vilpittömästi voin sanoa, että Seppo on paras asia tällä kuntoutusjaksolla. Hän ei hötkyile tippaakaan, vastaa kaikkiin kysymyksiin kiirehtimättä; opastaa verenpaineasiassa, mitä rasva-arvot tarkoittaa, kertoo mielipiteensä reumalääkekyselyihin ja antaa vielä pari näytepurkkia mukaan, ettei tarvii heti juosta apteekkiin. Hän kuuntelee. Yksinkertainen mutta harvineinen piirre nykylekurilla. Luotan häneen, siksi kysynkin mielipidettään muutamista jutuista. Seppo ei oo muuten häjymmän näkönenkään. (Ai niin mä oon kihloissa). No anyway. Sepi on myös reumatologi ja hyvä sellainen.

Epäilyttäviä ergometrejä ja Randia

Myöhässä kiirehdin kuntopyörätestiin. Pia kiinnittää syke- ja verenpainemittarin paikalleen, ottaa alkulukemat ja sit mentiin. Kakstoista minuuttia niin et neljän minutin välein vastus nousee. Ei tunnu missään kunnes.... tuntuu.
Iltapäivällä Maksaläiskä antaa tulokset.
- Älä nyt masennu, hää aloittaa.
Haista huilu.
Tulos on vähän keskiarvon alle mutta edelleen rasituksessa verenpaine nousee liian korkealle. Eli ei saa rehkiä liikaa. Hmph. Voin siis keskittyä vastakin taivaanrannanmaalailuun ja runojen kirjottamiseen?
Ei Maksis päästä näin vähällä. Aanelospaperillinen tulee ohjeita kuinka kuntoa voi kohottaa tästä huolimatta. Höh.

"Kuntotasostasi päätellen liikuntamääräsi tai liikunnan kuormittavuus ovat riittämättömiä. Tämänhetkinen huono suoritustasosi on otettava huomioon liikuntaohjelmaa suunnitellessa. Sopiva harjoitussyketasosi on 122-141/min. Suorituksen kuormittavuuden on oltava sellainen että selvästi hengästyt ja myös hikoilet. Tällä kuormitustasolla sinun tulisi liikkua vähintään 30-40 min kerrallaan, mieluummin enemmän."

Mitä hittoa! Saako täs nyt liikkua vai ei?! Mistä mää tiedän mikä mun sykkeeni on? Täytyy kait hankkia sykemittari(kin). En haluu missään mettässä kupsahtaa. Lasketaanko kuntoiluksi hikikarpalot jotka nousevat näitä papruja lukiessa? Seuraavaksi Maksaläiskä nimittäin esittelee Elämänlaadun mittarin tulokset.

Rand 36 eli terveyteen liittyvän elämänlaadun mittari muodostuu 36 kysymyksestä, joihin vastailin hiki hatussa jo ennen tänne tuloa. Tulos on nyt valmistunut. Grafiikassa näkyy elämän eri osa-alueista muodostuva käppyrä, tai minulla se on käppyrä mut vieressä kulkee suoraviivainen viitearvo. Esim. koettu terveys on 55 kun paras pistearvo on 100. Muita osa-alueita ovat kivuttomuus, fyysinen toimintakyky, psyykkinen hyvinvointi, sosiaalinen toimintakyky, roolitoiminta psyykk./fyys. Ja tarmokkuus joka mulla on 65. Tällä samalla testillä mitataan myös työkykyindeksiä. Kas kun ei häjyyttä :)
Tää on nyt sitten tutkittu juttu.

PÄIVÄ NUMERO 17.

Sadatteleva mamma

Aamusta lähti viimeinen ryhmän jäsen kotiin. Onneksi on niin paljon ohjelmaa, ettei ehdi pitkästyä. Aamupalalle mennessä tapasin mamman, jonka kuulin yks päivä kovaäänisesti kehuvan Heinolan Reumaa jollekin henkilökuntaan kuuluvalle.
"Joo mää oon niitä Heinolan huutolaisia" tuumas rollaattorilla liikkuva mamma, kun kysyin, onko hän ollut Reumalla paljon.
"Kaks päivää ihan pilalla, kun yksin oon täällä ollut. Heinolassa meillä oli semmonen vaikiavammaisten ryhmä. Täällä ei saa minkäänmoista vertaistukea. Eres reumalääkärille ei ensin päässy, mutta mää en suostunu sille toiselle menemään niin pääsin sitte". Mamma sadatteli mennessään.
Musta hänellä oli just sellanen tietynlainen älkäätulkomulleryttyileen-katse, joka monella reumaatikolla on, kun ei asiat luista. Semmonen kehittyy ajan kuluessa ja liittyy taudin kuvaan.

Kuvassa Kruunupuiston Jugend-talo, valmistunut 1903.

Valssilla vauhtiin

Veli-Matti vetäisi hyvät pallojumpat ja tuolitanssit (ei sentään sylitanssia) valssin tahtiin. Koko ajan lihakset on pikkasen kipeenä aamuisin. Eikä ihme. Asun kolmannessa kerroksessa ja oon huono käyttään hissiä. Kapuan raput ylös vaikka viimeisillä voimilla, jalat kipeenä, sen verran onneksi jääräpäisyyttä jäljellä. Yks päivä laskin kiivenneeni seitsermän kertaa päivän aikana ylös. Vähän lisäpottia kuntoutukseen!
Nyt alkaa löytyä sopiva rytmi liikkumiseen. Niskat kestää yhden kunnon jumpan päivässä, kun vältää liikoja yläkropan liikkeitä. Lisäksi lyhyt tai pitkä sauvakävelylenkki joka päivä. Hienoa löytää omat (tänhetkiset) rajat vaikka vähän se kesti. Vielä viime talveen asti tein ihan liian rankkaa jumppaa kivuliaalla niskalla.
Sairauden hankaluus on, kun löydät hyvän setin omalle kropalle, tilanne muuttuu taas hetken päästä. Kyllon jännääkin kroonikon elämä: ei kahta samanlaista päivää, vaan ainaista taistelua, taiteilua ja kupperiskeikkoja.

Askartelussa

Nyt tekis mieli kerätä pussiin punaisia haavanlehtiä ja karahkoita metsästä. Pala Punkaharjua kotiin mukaan. Tai kokonainen metsä! Oon suunnitellut laittavani oksan kylppäriin roikkumaan ja siihen korut, kun ne on aina pirin pärin piilossa. Jahka nyt tulee just se oikea oksa vastaan. Toivottavasti se mahtuu Poloon.
Sain idea askartelussa, jossa oli kauniita sammaloituneita oksia ja niissä mallikoruja roikkumassa. Askartelu on osa ohjelmaa (yks kerta)ja toimintaryhmän nimellä. Ite saa sit käydä tekemässä lisää (maksusta) vaikka lahjoja ystävilleen tai itselleen, sikälimikäli ehtii.

Haastattelen Maksaläiskää

Seuraavaksi taas tuokio oman jumpparin kaa. Yritän keksiä jotain tekemistä hälle. Keskustelemme uudesta kuntoutussuunnitelmasta,joka tehdään vuoden alusta. Ihan hyvää pohdintaa ja onpahan ajatuksia järjestyksessä keskussairaalan lekurin vastaanotolle mennessä. Siellä on aina niin kiire, ettei ehdi pohtia mitään. Nimi alle vaan.
Haastattelen Maksaläiskää: Mikäs oot jumppareitas muuten? No ei. Täällä on kaksi reumajumpparia. Toinen Eija Kekäle, on tää joka muakin hiillostaa eli Maksis (hiillos olis parempi lempinimi). Maksaläiskä on reumasta vastaava ja kertoo käyneensä kuntouttavan reumahoidon koulutuksen Heinolan Reumalla. Kysyn uskooko hän reumapotilasmäärien nousevan hurjasti. Hän toteaa että viesti kunnista heillepäin kyllä on, että yhä enemmän yritetään reumaatikkoja kuntouttaa kunnissa. Että lykka till reumaatikot.
Sairaanhoitajat on käyneet myös jotakin reumakursseja. Apuvälinein tai vaikeasti liikkuvat asiakkaat majoittuvat ykkös-ja kakkoskerroksessa lähempänä "palveluita". Siellä on hoitajien kansliassa ympärivuorokautinen päivystys. Osassa huoneita on sähkösängyt ja säädettävät käsienpesualtaat. ym. Kysyin miksei sitä yhtä reumamummoa laitettu ryhmään? Ei Maksis siitä tiijä mittään. Ehkei hän tunnistanut reumaatikkoa ;) Mutta vastaili auliisti ja käski viedä viestiä eteenpäin vaan. Ihan hyvä istunto meillä, vaikka on näillä vielä paljon opittavaa.
Mutta kurssit on siis käyty.
Vielä on muutama veivaus edessäpäin, sitten painun kylille. Allasjumppa terapia-altaassa Maksaläiskän vetämänä. Ei yhtään huvittais muttei uskalla olla poiskaan, ettei tuu mustaa merkintää papereihin. Maksaläiskä on pelote.

Parikkalassa

Illalla käyn Parikkalassa (n.30km päässä) moikkaamassa kummityttöä, josta on kasvanut reipas nuori nainen ihan huomaamatta. Isäntäväen kanssa juttu jatkuu siitä mihin se jotain seitsemän vuotta sitten jäi eli turinaa riittää.
Kummun kylässä sijaitsi aikoinaan myös entinen anoppilani. Tulee nuoruus mieleen, kun ajelen ohi soiden josta anoppi keräsi karpaloita. Olin kerran hänen mukanaan ja taisin kerätä noin kourallisen. Yhtenä päivänä hän toi meille kotiin laatikollisen keräämiään karpaloita. "Sun taytyy syödä kourallinen joka päivä niin reuma lähtee", anoppi opasti. Mie sössäsin niitä sokerin kanssa ja söin mutta en parantunut. Lopuista teimme kotiviiniä, mutta sitä ei anopille kerrottu :)

Kuvaa huoneesta, jossa olen pian kolme viikkoa asustellut. Tosin ei miun sänky, kun se on liian sotkunen näytettäväksi. Mutta miun tietsikka. Huone on ns.uudella puolella joka on vastikään remontoitu. Toisen puolen huoneet on vähän ankeempia mutta niissä on järvinäköala ja paljon hyllyjä kylppärissä (naiset huom.)
Toinen kuva on näkymä huoneen ikkunasta. Vasemmalla on kuntoutuskeskuksen pääovi. Lasikäytävä yhdistää vanhan jugend-talon ja uudemman kuntotalon.

PÄIVÄ NUMERO 16

Päivä alkaa lintsaamisella. Aamusta lukukalenterissa on ulkolenkki , jonka jätin väliin (ja bloggaan :) Oikea nilkka teki viikonloppuna parikin kertaa tenät eikä antanut istumisen jäljeen hetkeen astua. En tarkkaan tiedä mikä sen tila on. Kävin tänne lähtiessä kuvauttamassa nilkan, enkä ehtinyt saada lausuntoa. Siinä on tekonivel - vielä. En oikeastaan uskalla asiaa ajatella, koska ei ole Heinolan Reumaa jossa se leikattais.
Mut ei tämä vielä mitään - mää söin eilen makkarakeittoa! Vois luulla ettei se ole kovin ihmeellistä mutta on se! En ole kahteen viikkoon täällä syönyt perunaa, vaan pistellyt kasviskeittoja; punajuuri, porkkana, kukkakaalikeittoa...Eilen sit oli taas omituisen (pussi)keiton näköstä juustokeittoa ja mää aattelin höllätä dieetiä sen verran. Kerrottakoon ettei ole aikomus kokonaan jättää pois hiilihydraatteja, NIIN EI SAA TEHDÄ, vaan vähentää, koska syön niin paljon leipää ja perunaa. Hiilariaterian jälkeen yleensä tulee vetämätön olo. Täällä erityisesti eron huomaa, kun nopeat hiilarit on jättänyt hetkellisesti pois. Toiseksi oon huomannut, että ruokien maku herkistyy, kun on välillä ilman. Jopa keitetty porkkana maistuu hyvältä. Ja makkarakeitto :)
Siitä tulikin mieleen et alkuviikon painonmittaus näytti tismalleen samaa kuin viikko sit. Eli toisella viikolla paino ei enää tippunutkaan. Nyt täytyy kiristää vyötä loppua kohti.

Vapaa-ajan ohjelmaa

Virallisen ohjelman lisäksi voi iltaisin harrastaa monenlaista jos jaksaa. Talossa on vapaa-ajanohjaaja Vesku, joka viihdyttää ja kiihdyttää kavereita ihan työkseen. Ohjelma jaetaan aina viikoksi kerrallaan. Veskun kyyditsemänä tehdään retkiä lähiympäristöön, mikä on ilahduttavaa niiden ihmisten kannalta, joilla ei omaa autoa ole ja seutu on vierasta. Punkaharjun kansallismaisemiin, Kerimäen puukirkkoon, Metsämuseoon, Parikkalan patsaspuistoon muutamin esimerkein. Hinnat eivät päätä huomaa esim. retki Savonlinnaan 6€. Tiistaisin on asiointikuljetus Punkaharjun keskustaan. Torstaisin on karaokeilta ja lauantaisin tanssit ravintola Kruunupuistossa. Kesällä on käytössä Kruunupuistoareena, jossa käy julkkisesiintyjiä ja koko kylä luultavasti. (Ihan vieressä 50 m.)
Lisäksi ohjelmassa on yhteislaulutuokioita, laserpistooliammuntaa, turvesaunaa (maksusta), luontovisaa, fresbee-golfia, mölkkyä, iltahartauksia, pc-pelejä...Talvisin voi Saimaan jäällä retkiluistella. Harva vaikeavammainen siihen tosin kykenee.
Lisäksi maksusta on iltaisin ylimääräsiä jumppa- ja allasryhmiä hinta 3€. Näihin voi kai osallistua myös hotellivieraat. Talossa on paljon ihmisiä, joten osallistujissa löytyy. Vapaa-ajanohjelma on täällä järjestetty minusta aika mukavasti. Tosin harvoin jaksan osallistua mut mää oonki niin vanha.
Kerron näitä juttuja talosta, koska reuma- ja kuntoutuskaverini lukevat ja kyselevät millasta täällä on, jotta tietävät kannattaako tänne tulla kuntoutukseen. Nämä toki ovat vaan mun kokemuksia, mutta toiv. ihmiset saa jonkinlaisen mielipiteen. Ja kysyä saa lisää!
Mutta koska paino ei tipu, eikä kunto kohene kirjoittamalla, painun ohjelman mukaisesti kuntosalille hikoilemaan.
Kuntohoitaja Veli-Matti ohjaa kuntosaliryhmän. Muut ovat ensikertalaisia mutta miepä pääsen hyppään suoraan alkuverytellen kuntopyörällä, sit selkälaitteeseen, vatsalihakset, reisipenkki, lähentäjät ja loitontajat jne. Joku on sössinyt ajanvaraukset ja varannut tilan kahdelle ryhmälle päällekkäin. Mä olen jossain näiden välissä. Joku ahdh-aikuinen hyppii tasapainolaudalla vaarallisen näköisesti. Onneksi on toinenkin ohjaaja - tiedä mitä hää seuraavaksi keksii. Tarrapainoja ei edelleenkään kuntosalilta löydy ja puntteja on näillä käsin paha nostella. Muuten tosi hyvä harjoitus, päälle venytykset pitkän kaavan mukaan ja sit onkin taas kiljuva nälkä.
Iltapäivällä vietän pitkästyttävän session sos.työntekijällä, jonka piti olla kiva tyyppi mut hää onkin sairaana. Päätän työllistää sijaisen ja pyytää soittamaan oman kaupunkini virastoon yhdestä asiasta. Täti on iloinen kun saa töitä. Päivän hyvä työ.

Teen iltapäivällä vielä kävelylenkin. Keli on uskomattoman lämmin ja otan kameran mukaan. Vastaan tulee vaahtopäitä ja tuulen suhinaa. Kuvaan auringon säteitä puiden takaan. Ja ampiaisia!
Käymme Maisan kanssa ekaa kertaa täällä ollessa iltauinnilla. Lillumme poreammeessa ja vilkutamme valvontakameralle kuin kersat. Maisa kotiutuu huomenna. Sen vuoksi pujahdamme vielä kokeilun vuoksi höyrysaunaan. Ei siellä muita ollutkaan. Kai.
Hyvää yötä, oon ihan puhki.

Kuntoutus: kolmas viikko

PÄIVÄ NUMERO 15

Viikko alkoi klo 8.15 allasjumpalla. Aika epäinhimillinen aika miulle. Mutta suoriuduin. Fysioterapiaopiskelija vetäsi jumpan musiikin tahtiin, olipa mukana muutama hevikappalekin. Into on nyt huipussaan, kun tietää pääsevänsä tällä viikolla KOTIIN.
Uimaan täällä pääsee kunnosta riippuen joko uimahalliin, jossa on iso allas, lasten allas ja pore- ja hierovia suihkualtaita. Tai sitten K-kerroksen terapia-altaaseen, jossa vesi on lämpimämpää (+32C) ja jumppaliikkeet rauhallisempia. Molemmissa on kippi joka nostaa tarviaatessa pyörätuolissa istuvan altaaseen.

Maksaläiskä

Taas yks mitäänsanomaton sessio Maksaläiskän kanssa. Hän tivaa multa tarviinko jotakin jumppaneuvoja tai ohjeita kotiharjoitteluun. " En tarvii, mulla on niitä kansiollinen kotona". Ja taas käymme läpi kotiohjelman ja kerron että liikunta-asiat on ihan bueno mun kohdalla. No ehkä määrää vois vähän lisätä. Ja säännöllisyyttä. Juu.
Sit jutellaan niitä näitä ja mietin eikä tää jo lopu. Nimestään huolimatta Maksis on ihan ok tyyppi. Pistävät ruskeat silmät on kylläkin vaateliaat ja hänestä huokuu kunnianhimo. Hän kuten jotkut jumppareista on asenteeltaan sellanen, että olettaa kaikkien liikkuvan itsestäänselvästi ja tavoitteellisesti. Hän on suorastaan hämmästynyt kun ei asiat ookaan niin yksoikoisia. Selitän hälle, että leikkausten jälkeen monta viikkoa saattaa tavoite olla päälle pukeminen, ruoan saaminen kitaansa, ettei kuole nälkään ja ulospääseminen voikin olla sitten seuraava päämäärä. Ei siinä tuu mieleen kestävyyskunto-ohjelmat minkäänmoiset. Kuntoilun kannalta kaikki alkaa tämän jälkeen aina nollatilanteesta, mikä vaatii jatkuvaa tsemppausta itseltä. Ja aina sitä ei vaan jaksa olla yhtä motivoitunut. Pitää olla itselle armollinen. muuten tulee ihan helvetillisen syntinen olo.
Hänestä saa kuvan että hän tietää mistä puhuu, perustelee argumenttinsa ja selittää asiat selkokielellä silmiin katsoen. Ja vaikkei tietäiskään, hän tuskin sitä tunnustaa vaan selittää vaan niinkuin tietäisi. Tästä seuraa se et hän selittää myös itsestäänselviä asioita koko ajan ja juurta jaksain. Toisaalta perusteellisuus ja kunnianhimo on mielestäni ihailtava piirre ihmisissä joilla sitä on. Raja kulkee siinä, etteivät he ala vaatimaan samaa kaikilta. Palautekeskustelussa yllätyin myönteisesti Maksaläiskästä. Hän todella kuunteli ihmisiä ja yrittää kovasti olla avuksi. Motivaation puutteesta ei häntä voi syyttää. Ja luottamus jumppariin on sitä että ite voi sanoa eriävän mielipiteen ilman pelkoa. Maksaläiskälle voi. Hän oppii meiltä siinä missä mekin häneltä. Vaikka nayttäkin siltä kuin tapaisi ekaa kertaa vaikeavammaisen.

Iltapäivällä kävin hieronnassa ja tää voice-massage-tyyppi hieroi hartioiden lisäksi mun leukaani, ohimoita ja otsaa. Ai että tuntui hyvältä tuo leukahieronta. Puren hampaita yöllä ja muutenkin kipeiden niskojen takia koko pääkoppa on ihan jännittynyt. Kyllä teki kutaa!! Ja eihän sitä tiedä vaikka se sittenkin auttaisi kuorsaukseen. Mulle tuli nimittäin uus kämppis. Rouva Diabeetikko, Korpilahdelta eli hän on nykyinen Jyväskyläläinen.

PÄIVÄ NUMERO 14.

Lepopäivä. Ruhtinaallista nukkua puoli yhdeksään ja sittenkään ei kiirettä mihinkään. Flunssa tuntuu olevan tipotiessä.
Päiväohjelmassa on syömisen lisäksi vain ulkolenkki Maisan kanssa. Viivymme 1,5, tuntia välillä istuen, rupatellen ja ihaillen kirkkaassa auringossa kimaltavaa Saimaata. Oon hirmu tyytyväinen rauhallisesta viikonlopusta. Ehtii palautua fyysisesti ja vähän sisäistää täällä eteen tulleita juttuja. Miettiä oikeasti muutoksia, pieniä juttuja joita tarttis tehdä. Potea koti-ikävää.

Lusto

Iltapäivällä tehdään vapaa-ajanohjaajan opastuksella retki metsämuseo Lustoon. Paikkaa on kehuttu moneltakin taholta, joten uteliaana menen minäkin. Tuskin kiinnostun konenäyttelystä (moottorisahoja, metsäkoneita). Eikä aikaakaan kun istun kuormaimen puikoissa siirtelemässä halkoja nippuun enkä malta lähteä pois. Ei joka likka ookaan ajanut metsätraktosilla! Ei myöskään montaa kertaa elämässä tule vierailtua karhunpesässä. Hiljaisuuden huone on ollut esillä jossain maailmannäyttelyssä. Kuin istuisi lammen rannalla kuuntelemassa ja katselemassa metsän eläinten touhuja. Tuli ikävä mökille.
Museon näyttelyt on rakennettu niin, että tällanen kyynisempikin tyyppi innostuu arvailemaan eri puulajeja ja tutkimaan Suomen paperiteollisuden historiaa tai hirsirakentamista. On paljon juttuja lapsille, oma satupuu, tehtäviä ja koneita, koneita. Isoja koneita pienille pojille. Niinkun mä.

Entistä appeani Ukko Erkkoa muistuttava mies asuu samalla käytävällä ihan naapurissa. Hää huasteloop aina vastaan tullessaan ja tykkää ko hänen kans keskustelloo. Hän jopa tunsi appeni tämän eläessä, koska on täältäpäin kotoisin. Ukko Erkko haasteli kans kaikkien vastaantulevian kanssa. Käydessään Italiassa tytärtä katsomassa , hän jutteli sielläkin ihmisille kaikenmailman asiat suomeksi, vaan kun ei muuta osannt. Ei häntä yhtään haitannut vaikkei kukaan ymmärtänyt, pääasia että saip huastella. "Terve!", täällä asuva huutaa jo kaukaa niinkun paremminkin tunnettais. Etelä-karjala murteena kuulostaa ihanan kotoisalta ja o iha erilaist ko pohjois-karjala.

PÄIVÄ NUMERO 13

Eilen häippäs melkein koko ryhmä kotiin. Viikonlopun jälkeen meitä on enää kaksi ryhmässä. Tulipa haikea olo, koko ryhmä oli aivan ihana, erilaisia persoonia ja jokaisella omanlaisensa tarina kerrottavanaan. Loppupalaverissa olin minäkin mukana. Palautetta sai antaa suoraa omalle jumpparille ja näin tehtiin. Ainakin sen kuvan sai, että palaute täällä otetaan oikeasti vastaan ja sitä kuunnellaan tarkalla korvalla. Maksaläiskä jopa kysyi mielipidettämme, miten kannattaisi ens viikolla tulevan uuden ryhmän kanssa toimia joissain asioissa. Herttainen herra puheenjohtaja kiitti ja kumarsi kaikille. Sitten hän näki ikkunasta vaimonsa saapuneen ja riensi tämän luo lähes kesken istunnon!
Haikein mielin vietin illan. Tosi väsy menneestä viikosta ja flussa painoi päälle.
Lauantai-aamuna herätessä olo oli ihan tukkonen, Näinköhän joudun keskeyttään koko kuntoutuksen. Ohjelmassa luki kuntopiiriä ja allasjumppaa. Kävin aamusta moikkaamassa Maksaläiskää, joka kehoitti vaan lepäämään. Päivän aikana olo kuitenkin parani, tein vaan pienen kävelylenkin ja huilailin, otin tupla-annokset c-citaa ja monivitaa. Illaksi nänä aukes ja pääkin toimi taas.

Tykkään kuunnella ihmisten tarinoita. Yksi niistä jää erityisesti mieleen:
Vuosien avioliiton jälkeen naisen elämä on rankkaa. Juoppo ukko ja pari pientä lasta, hän itse sairastuu ärhäkkään tautiin. Lopulta nainen, terapeutin kehoituksesta ottaa avioeron ja selviää siitä ja tapaa vuosien saatossa uuden ihanan miehen. Ajan mittaan rakkaus haalistuu uudessa ssuhteessa ja nainen alkaa, ehkä epävarmana kokemustensa takia, epäillä miehen rakkautta. Itseä suojellakseen ja koska pelkää taas pettyvänsä, nainen päättää lopettaa suhteen ja kertoo tämän miehelle. Mies järkyttyy.
Tämän jälkeen alkaa kuulkaa kukkia tulvia oven taakse, ruusuja, tulppaaneita, kymmeniä, satoja. Kunnes eräänä päivänä töistä kotiin tullessa naisen tytär tulee ovella vastaan "Kato äiti mitä sä sait!!"
Pöydällä on 100 postikorttia, jotka kaikki mies on kirjoittanut ja postittanut naiselle. Ja jokaisessa lukee

Rakastan sinua!

Mies on TODELLA tehnyt kaikkensa.
Nykyään pariskunta on ollut yhdessä jo 14 vuotta :)

päivä numero 12.

Vähän vahvemmalla lääkityksellä mennään..

PÄIVÄ NUMERO 11.

...mutta mennään kuitenkin.
Heräsin kukonlaulun aikaan ennen herätyskelloa. Kerrankin aamulla aikaa suoriutua. 300 askelta ruokasaliin, salaattia. leikkeleitä, maustamatonta jogurttia, mysliä, yksi muna ja kaksi kuppia kahvia. Siis ei leipää eikä levitettä. Ihanat ryhmäläiset kysyvät kuinka tänään voin.
Venyttelyjumpan nimellä kulkeva tapaaminen oman jumpparin kanssa osoittautuu kuntopiiriksi, jossa riittää liikkeitä mistä valita. Jätän osan väliin, silti tunnin jälkeen on hyvä hiki.
Suurin osa omasta ryhmästäni lähtee huomenna, joten alkaa olla tapaamiset lopun edellä.

Lääkärin luennolla aiheena on alaselän vaivat, joka ei koske varsinaisesti itseäni mutta kiinnostaa. Alkuun saadaan tylsiä kalvoja nikamista latinankielisine nimineen. M. erecton trunci on sitten selän ojentajalihas, jos joku ei sitä aikasemin tiennyt. Monotonisella äänellä puhuvan lekurin kalvot kertovat myös, että manipulaatiosta on tutkimusten mukaan yhtä paljon apua selän hoidossa kuin harjoittelusta. Tupakointi lisää selkävaivoja, koska se huonontaa verenkiertoa nikamiin.
Ja seuraavaan tietoon minä ainakin uskon kympillä: tutkimusnäytön mukaan HIERONTA vähentää alaselkäkipuja ja lisää toimintakykyä yhdistettynä terapiaharjoitteluun. Nyt on jumpparin turha enää tulla sanoon, ettei voi hiaroo kun ei siitä oo mitään hyötyä. Nih.
Iltapäivällä vedetään ulkolenkki ah niin raikkaassa Punkaharjun ilmassa. Kävelykaverini kokeilee ens kertaa sauvoja ja riemastuu. Löytämisen iloa on kiva seurata. Ihan samalla lailla löysin itekin sauvat pari vuotta sit.

Loppupäivästä on vuorossa voice massage-hierontaa. Luulin sen olevan jotain ihanaa hihhulihommaa mutta ei. Voicea käytetään laulajille ja puhetyöläisille ja kait siinä avataan ääntä tai jotain sellasta. Mua hierotaan ihan normisti. Ilmanko ei paljoa laulata illalla karaokessa. Kysäsen hierojalta kuitenkin varuksi, saisko siitä apua myös kuorsaukseen. Ei kuulemma voi luvata mitään. Voi itku.

kuntoutuksessa: toinen viikko

PÄIVÄ NUMERO 10.

Paska päivä mutta tulipahan lusittua.
Juttelen yhden ryhmäläisen kanssa. Hän ihmettelee miksi meille kerrotaan perusasioita, vaikka hän on sopeutumiskurssin jo käynyt. Sitä minäkin ihmettelen. Mutta ei vitutukseni johdu siitä, vaan kipu hankaloittaa jo olemista. Illalla pelastaja tulee ja raahaa mut kämpästä alas baariin punaviinilasille.
- Mä tarjoon, se sanoo.
No menköön. Sitten puhumme asiat halki.

PÄIVÄ NUMERO 9.

Vihdoin jotain tiedonjanoon. Aamusta on Seppo sisätautilääkärin luento ja tämä toimii pienessä ryhmässä. Mieleen jää tieto että tulehduksellista reumaa sairastavilla on kaksinkertainen riski sairastua sydän- ja verisuonitauteihin normaaliin väestöön verrattuna. Pistää miettimään. Pysyn hyvin hereillä koko luennon. Seppo selittää asiat solutasolla asti (niin että miekii ymmärrän). Lisäkysymyksiä esitetään paljon ja Seppo vastaa kärsivällisesti.

Lukujärjestyksessä lukee kuntosali. Vaihdan kevyempään asuun. Vihdoin pääsee irroittelemaan, koska verenpaine on laskenut. Tämä on kuntosaliohjauksen jälkeinen kontrolliryhmä, että kaikki osaavat käyttää laitteita. Kysyn Urheilijalta saiko hän uutta tietoa lekurin luennolla: " Eipä paljonkaan, oli aika nivelreumapainotteinen". Niinpä - meitä on useita eri (reuma)sairauksia ryhmässä.
Saliharjoittelun jälkeen alkaa päänsärky välittömästi. Kiirehdin syömään ja seuraavaan hoitoon. Melkein pääsin innostumaan kuntoilusta. Kämpillä mietin et on aika masentavaa olla porukan huonokuntoisemmasta päästä ja saada siitä jatkuvasti muistutusta rajoihinsa törmäilyllä. Jollain tasolla on helpompaa olla omantasoistensa joukossa varsinkin näin tiiviitä jaksoja, koska silloin ei koko ajan erottu joukosta. Ärsyttää kun maksaläiskä kysyy kuntosalilla muiden aikana, että pääsetkö sää omin avuin uima-altaalle. No v...ttu pääsen. Oonko liian herkkänahkainen. No sitte oon.
Toisaalta niskakipu tai lääkkeet tekevät viksummankin ihmisen hömeliksi (eli minut). Ryhmän pojat on alkaneet pilke silmässä kyselemään että tiedätkö nyt varmasti missä oot ja monelta on seuraava aika. En mää vaan tiijä.

Todella harvoin kehun Kelaa (yleensä päinvastoin) ja nyt teen poikkeuksen. Kelan monimutkainen tavoitelomake on nasta juttu ja pistää todella miettimään tarkemmin omia kuntoutuspyrkimyksiä. Täällä tavoitteita mietitään ensin itekseen ja täytetään sit yhteisessä palaverissa lääkärin kanssa. Mukana on myös jumppari. Ykkostavoitteeni on motivaation parannus, kakkonen fyysinen kunto ja kolmas uuden tiedon saaminen. Tarkennus onkin sitten vaikeampaa. Pohdin näitä ennen palaveria oikeasti. Jotenkin täytyisi saada tää sairastamisen ja muun elämän tasapaino kohdilleen.
Ja selvyyden vuoksi - yks lomake ei tee Kelasta yhtään vähemmän paskaa putiikkia.

Aikaa tavoitepalaveriin on varattu 15 minuuttia (mitä hölmöyttä!), lekuri on myöhässä, jumppari joutuu lähteä kesken pois ja ite myöhästyn seuraavasta hoidosta. Eli se siitä. Ajatus kaunis.
Oon iltapäivällä niin poikki ja niskat jumissa, että vaihtoehdoiksi jää maate makuulleen tai kipulääke. Ai niin yks tavoite on kipulääkkeen vähennys. Sihteeri....SIHTEERI! Kirjaatko nää ylös ja muistutat mua sitten kaikesta kotona.

Illalla paistamme makkaraa rannan grillikodalla. Herra puheenjohtaja (hän on saanut uuden nimen) lukee meistä kirjoittamansa runon. Osa laulaa lurauttaa ja makkara maistuu julmetun hyvälle, kun on puoltoista viikkoa rouskuttanut leukansa kipeäksi kasviksista.
Kämppikseni kotiutuu tänään, byäääää. Lupaan mennä Turkuun häntä moikkaan, kun ohi ajelen.
- Jos oon hengissä, huikkaa sydäristä ilmeisen hyvin toipunut.

PÄIVÄ NUMERO 8

Aamun painonmittaus osoittaa, että viikon aikana on pudonnut 1,5 kg mikä tekee hillittömän iloiseksi. Vaikka joutuu rajoittamaan liikkumista, voi näköjään ruoalla vaikuttaa painoonsa. Tästä tulee kummasti lisätsemppiä.
Aamiaisen jälkeen nautimme liikuntapiirakkaa, jos sitä nautinnoksi voi sanoa. Maksaläiskä kertoilee toimintakykyyn vaikuttavista tekijöistä, mitä eri reumasairauksia on ja siitä mitkä liikuntamuodot sopivat meille reumaatikoille: pyöräily, uinti, kävely. Laitan käden suun eteen ja tukahdutan haukotuksen. Mitähän muut tuumais, jos nousisin ja häippäsisin kesken kaiken. Oon kuullut nää jutut jo ala-asteikäisenä.
Sitten on vuorossa liikuntapiirakkapapereita eli UKK-instituutin viikottaiset terveysliikunnan suositukset. Ei helkatti. Kestävyyskuntoa (marjastus, pyöräily, sauvakävely, vauhdikkaat liikuntaleikit) pitäisi harrastaa 2,5 tuntia viikossa. Tämän lisäksi reipasta lihaskuntoa eli kuntopiiriä, pallopelejä, tasapainoharjoittelua tms 2krt viikkossa. Ja vielä rasittavaa porras- tai ylämäkikävelyä, juoksua tai hiihtoa 1t35min viikossa. Kaikkiaan noin tunti siis liikuntaa per päivä olis suositusten mukaista. Alan herätä tähän keskusteluun vasta kun kiukkusuoni pullistuu. Joku kysyy mitä ajatuksia piirakka herättää. Kerron pyyhkiväni takapuoleni tällä piirakkapaperilla. No ei sentään. Hillitsen itseni.

Mietin oonko jotenkin vaikea asiakas? Miten UKK-instituutin terveille tekemät suositukset koskevat vaikeavammaista yksilökuntoutujaa, jolla on välillä hankaluuksia suoriutua ulos lähtemisestä saati sitten rankoista urheilulajeista. Ei helvetti. Taidan olla pikkasen väärässä paikassa. Vai mikä on oikeasti ongelmani? Alan jo epäillä onko asenteessani sittenkin vikaa. Mitäs läksin, kikkelis kokkelis.

Ulkona paistaa arska. Ruska punoittaa kun yöt kylmenee. Kämpässä vuotaa vessanpönttö. Pissat lattialla. Lähden etsimään huoltomiestä.

Turhauttavan liikuntaluennon jälkeen mielialaa piristää maksaläiskän vetämä kevyt keppijumppa. Veri kiertää ja paineetkin on pudonneet jonkin verran verenpainelääkkeen oton jälkeen.
Olen aina tuumannut että minen mitään mittareita tarvii, osaan kyllä liikkua ilmankin. Nyt kuitenkin on niin, että vyötäröllä kiikkuu askelmittari. Joka päivä pitäisi kertyä noin 10 000 askelta. Vilkuilen sitä koko ajan: ruokalasta kämpille on noin 300 askelta. Pakko kiivetä raput että tulee lukemia.
Teen Kaarinan kanssa ulkolenkin majavapolkua pitkin, pikkasen hengästynkin ja lukemat juoksevat iloisesti.
Iltapäivällä on sos.työntekijän luento omassa ryhmässä. Tai ei se mikään luento ole vaan ryhmäkeskustelu. Saan kuulla että meille kuntouttavan hoidon porukalle kuuluu sekä sos.työn ryhmä- että yksilöajat. Jaahas - nyt tiedän mitä porukkaa oon. Mitä tarkoittaa kuntouttava hoito? No viis termeistä. Muutama henkilö porukasta saa vinkkejä Kelan hakemusten täyttöön. Istunnon paras anti on vitsi jonka herra Herra lohkaisee:
"Nunnaluostarissa oli ruokailun aika ja yksi nunna kysyi pappismieheltä että mitä on ruokana?
- Porkkanoita, tämä vastasi
- Jee, hihkaisi nunna.
- Siis soseena, tarkensi pappi.
- Buuuuuu, tuumasi nunna."

Kello on puoli viisi ja meitsillä kasassa jo 5000 askelta :)

Illalla vielä klo 21 on makkarapalaveri. Suunnittelemme huomista grilli-iltaa koska osa porukasta kotiutuu muutaman päivän päästä. Samalla jokainen vie itsestään pienen tarinan Herralle, joka kirjoittaa meistä kronikan.

PÄIVÄT NUMERO 6.-7.

Savonlinna

Viikonloppuna visiitti saarikaupunkiin. En tullut koskaan ajatelleeksi, että Savonlinna muodostuu saarista. Joka puolella ympärillä on vettä ja koko ajan järvellä tapahtuu. Sireenisaaren takaa loihtii esiin kymmenkunta purjevenettä auringon kimalteen saattelemana. Kirkkoveneitä, risteilylaivoja, moottoriveneitä. Mikäpä muu paikka voisi houkutella meitsiä yhtä paljon kuin suuret vesistöt, taiteet ja tori. Ostan savolaismummelilta käsitöitä ja perunapiirakoita. Pitkään mamma miettii suostuuko tiputtamaan hintaa, mutta antaa periksi kun niin kauniisti tingin.
Teatterissa esitys Viimeinen juna länteen kertoo vuodesta 1944, kun armeija saa käskyn vetäytyä Itä-Karjalasta. Äänislinnan hotellin johtajatar ystävineen joutuu sekasortoon ja aikaa viimeisen junan lähtöön on enää vuorokausi.
Historiallinen näytös liikuttaa kovasti tällaista, jonka ei tule sodan tapahtumia aina ajatelleeksi.
Kaupungissa huokuu Oopperan tunnelma vaikka juhlat on tältä vuodelta jo juhlittu. Kaduilla ja rakennusten seinillä, jopa apteekin seinässä törmää ooppera-aiheisiin kuviin ja julistuksiin. Aino Acte, juhlien alullepanija, on saanut oman puistotien. Ravintolassa syödessä taustalla kuuluu klassista musiikkia. Vanha kasino, puukaupunki, satama ja puutarhaterassit. Ja tottakai Olavinlinnan suuri sisäpiha, konserttien näyttämö. Tykästyn kertakaikkiaan kaupungin ilmapiiriin. Kerran elämässä on kyllä päästävä Oopperajuhlille!
Jostain syystä petyn kun opas kertoo ettei Olavinlinnassa ole koskaan ollut kuningasta eikä siis hovia ja prinsessoita Höh. Kuvittelin sen saleihin ja pihoille jo ties millaista glamouria ja tarinoita. Mutta se onkin toiminut vain sotalinnanna. No menköön. On ainakin vaikuttava ilmestys kolmine tykkitorneineen.

PÄIVÄ NUMERO 5.

Remppamiehillä oli tänä aamuna vasarointipäivä joka alkoi klo 7. Kyllä ketutti kun olis saanut nukkua vähän pidempään. Eka ohjelmassa tapaaminen maksaläiskän kanssa. Venyteltiin ja sain kuulla et reuma aiheuttaa muutoksia nivelissä. Toki hän selosti myös niskan pikkulihasten (rangan ja kallon välissä) aineenvaihduntaa.
Sain ekan pillerin uuteen verenpaineeseen. En edes lukenut sivuoiresivuja, ans katsoo tuleeko mitään.
Aamujumpan piti humoristinen miesjumppari ja hyvin pysyin rauhallisessa tahdissa mukana.

meidän ryhmä

Nyt viiden päivän aikana antoisimpia asioita uudessa paikassa on ollut ihka uusi reumaporukka. Meitä on ryhmässä neljä miestä ja neljä naista.
Naapurissa asustavat Maisa ja Kaarina (kaikki nimet on muutettu :), joiden kanssa olimme illalla karaokessa. Maisa on musta kymmenisen vuotta vanhempi pitkään reumaa sairastanut nainen. Kova puhumaan ja nauramaan. Maisa on niitä jokka vatvoo koko aijan mikä mua vaivaa, miks taas oon kipee, ja onkohan mulla ihan oikia lääkitys. "Miten se ny sillai", kuuluu leveällä tampereen murteella ja päälle kikatusta punaisten silmälaisen takaa.
Kaarina taas on reuhallisempi, laulaa karaokea ja sairastunut nivelreumaan vasta äskettäin. Hän potee myös sjögrenin syndroomaa. En oo ehkä koskaan nähnyt niin nauravia ja lämpimiä silmiä kellään kun Kaarinalla on. Niistä tulee iloiseksi itekin ja niitä jää tuijottamaan kun tyyppi hymyilee.
Kolmas nainen mun lisäkseni on Ritu, meistä pisimpään sairastanut ja ehkä huonokuntoisin, koska on jo ikääkin. Ritu puhuu avoimesti kaikki asiansa ja hukkaa ohjaajalta saadut paperit. Entinen opettaja. Tauti on pitkään kestoon nähden kohdellut Ritua hyvin, puhdistusleikkauksia vain tehty. Lucky her.

Miehissä löytyy moneen ikään. Persoonallisin on herra Herra kuulemma aikas vaikutusvaltaisessa asemassa ollut hyväntahtoinen mies. Sittemmin Parkinsonin tautiin ja äskettäin reumaan sairastunut Herra on saanut elämänsä takaisin aivoveritulpan jälkeen. Hän korostaa kaikille myönteisyyttä ja on itse hyvänä esimerkkinä. Siinä missä muut valittavat vaivojaan, Herra lohkaisee tilanteeseen sopivan vitsin ja pitää muut hyvällä tuulella. Ihan sydäntä lämmittää kun hän kehuu paljon vaimoaan.
Urheilija taas on meistä hyväkuntoisin ja symppis kaveri muutenkin. Hän sairastui selkärankareumaan saatuaan ulkomaanmatkalla bakteerin juomavedestä. Varmasti kova keikka kipuineen nuorelle Urheilijalle, mutta hyvin tuntuu sopeutuneen. Tällä miehellä on pilkettä silmässä, jos kellä.
Toinen nuorimies on hiljainen Puuhapete joka lähtee mieluummin lenkille kun istuu huilautumaan. Myös selkärankareumaatikkoja ja mun lisäkseni ainoa meidän ryhmästä jolla on vaikeavammaisen "status".
Vielä on Hoitsu joka sairastaa nivelpsoriasista ja on kohtelias naisille. Kun humpsahdin maanantaina tuulispäänä ryhmään kamoineni ja myöhässä, hän aukoi ovet ja katsoi etten enää eksy porukasta kun muut meni jo edellä. Vanhempi mieshenkilö.
Meitä on monta tarinaa ja ompas tosiaan ihgua toimia pitkästä aikaa ryhmässä.

Perjantaipäivän päätteeksi kokeilen täysin uutta hoitoa fysioakustista tuolia, joka on tarkoitettu rentoutukseen, verenkierron parantamiseen ja ehkäisemään nesteen kertymistä kehoon. Istutaan suureen laiskanlinnanmoiseen nahkatuoliin ja kahdella eri kaukosäätimennä säädellään tuolin toimia. Värinää tärinää ja aaltoja, jalkoihin niskaan selkään takapuoleen, tai joka paikkaan yhtäaikaa. Täst' mie tykkään.

Himmennetään valot, pistetään musiikki soimaan ja hyvää viikonloppua!

PÄIVÄ NUMERO 4.

Heräsin aamulla kukonlaulun aikaan, syy verikokeet ja kolesterolin mittaus klo 7.15. Kolmannessa kerroksessa rakennustelineillä roikkuvat ukkelit aloittavat poraamisen ikkunan takana näemmä samoihin aikoihin, joten automaattinen herätys on tiedossa vinttikammariin. Vääntäydyin unisena alakertaan, samalla mitattiin verenpaine mikä huiteli taas taivaissa.
Päivän ensimmäinen ohjelma on kuntosaliohjaus joka tehdään ryhmässä ja aikaa puolitoista tutia. Itelle suurin osa laitteista on tuttuja ennestään, enkä saa mitään oikein tehdäkään verenpaineen takia, joten toimin kuunteluoppilaana. Suunnittelin mielessäni et sitkun pystyn taas tekeen eli verenpaineet on kohdillaan niin teen vaikka mitä! Just joo. Jumppari neuvoi laitteiden käytössä meitä yhdessä ja erikseen.
Tänään huomasin maksaläiskän käyttävän paljon latinankielisiä nimiä esim selkälihaksesta puhuessaan sanoo ensin latinan kielisen nimen ja sitten...eli pitkä selkälihas. No kullakin tapansa. Maksaläiskän hyvä puoli on et hän kyllä selostaa asiat hirmu selkeästi muuten. Kertoo syyt ja seuraukset. Tein sivussa venytyksiä, istuin jumppapallon päällä ja vähän kepin kanssa liikkuvuusharjoituksia. Yläkropan liikkeille olis kolme hyvää laitetta, mutta en pysty niitä kipeiden niskojenkaan takia hyödyntään. Harmi.
Moni muu joukossa kertoi myös kipeytyneensä eilisistä testeistä. Jopa se entinen urheilija. Osa muista ryhmän jäsenistä kysyi multa kuinka laitteita käytetään. Neuvoin mutta maksaläiskä tuli samantien viereen hoitamaan homman, ettei tarvinnut alkaa ohjaajaksi kellekään.
Kaveri kysyi eilen illalla puhelimessa, onko täällä paljon autettavia ja pyörätuolipotilaita. Kyllä heitä on paljon, majoittuvat alakerrassa ja luulen et suurin osa on aivohalvaus tai neurokirurgian potilaita (en tiedä ees mitä eroa noilla on). Tosin aamulla tuli tässä meidän käytävällä vastaan kahdella kyynärsauvalla melko vaikeasti liikkuva nuorehko nainen. En suostuisi näin kauas majoittumaan, jos liikkuisin apuvälineillä. Tosin hissillä pääsee suoraa alakertaan mutta silti on vielä pitkää käytävää joka paikkaan. Apuvälineitä on myös tuolla käytävillä, mopoja, pyörätuoleja, rollaattoreita irrallaan. Ehkä niitä vois lainata. Ottaa joku päivä mopo alle ja baanalle! Seuraavaksi kuiteskin ravintoluennolle.

Ravintoluento oli hyvä sellaiselle joka ei ennetään tiedä, että reumaatikko tarvitsee monipuolista ravintoa. Paljon kalkkia ja D-vitamiinia, maitohappobakteereita ja kalaölyä. Aika mitäänsanomaton.
Luennon jälkeen oli vuorossa rentoutus paikassa nimeltä Huilaus ja oli kyllä nimensä veroinen. Säädettävät lepotuolit hämärässä luonnonvalossa, taustalla metsäisiä ääniä ja kauniita maisematapetteja. Rentotus olisi ollut täydellinen ilman maksaläiskän narisevaa ääntä rentoutusohjeineen.
Päivän päätteeksi lähdin urheilijan kanssa lenkille ja tulipa aika rankka keikka. Kiersimme läheisen metsäpolun joka olikin aikas mäkinen ja vaikka matkaa oli pari-kolme kilometriä niin olin hiestä märkä takasin tullessa. Kaveri jo pelkäsi et saa alkaa mua elvyttään kun saan sydärin matkalla. Upeat maisemat ja hyvä keli päällänsä.
Illalla käynti Kruunupuiston karaokeravintolassa, lasi punaviiniä ja unta palloon. Ei laulamista sentään.

Terkut kuntoutuksesta

PÄIVÄ NUMERO 3.

En nukkunut yöllä kovinkaan hyvin ja torkahtelin pitkin yötä. Kovapintaisen oloinen äskettäin sydärin saanut kämppikseni huusi yöllä unissaan äitiä. En kertonut sitä hälle. Oliskohan pitänyt?

Aamun ohjelma alkoi lomakkeiden täyttöllä. Sille on merkattu kalenteriin oma aikansa ja tehdään ryhmässä oman jumpparin (joka on samalla ryhmän omahoitaja) kanssa. Sen seitsemän lomakkeen täyttö todella vie aikaa ja vanhemmille ihmisille varmaan hankalaa, koska itelläkin paperit on sotkussa. Eka kymmenensivuinen esitietolmake jossa kysytään margariinin käytöstä lähtien kaikkea mahdollista (epäolennaista). Sitten deps-mittari joka mittaa depiksen määrää (jota ei onneksi ole, ainakaan vielä), toimintakyvyn oma-arviointia, kipukyselyä ja tarkat tavoitteet eka, toka ja kolmas tavoite ja sekä alatavoitteet, ja arviointi asteikolla -2,-1,0,1 ja 2 kuinka hyvin tavoitteet on saavutettu. Tietojenluovutuslomake ja lopuksi palautelomake johon voi antaa kritiikkiä liioista lonmakkeista. Tätä kaikkea tietoa meistä tarvitsee yhtenä tahona Kela. Ai niin sain jumpparilta uuden viksatun ohjelman. Ja harjoituspäiväkirjan, se tulee sit kotiläksyksi.

Lomakkeet täytin vielä kiltisti. Seuraavaksi oli vuorossa toimintakykytesti, joka myös tehdään ryhmässä. Tässä kohtaa pikkusen pyörrän kehuttuani ryhmässä toimimisen autuutta. Kahdeksan todella eri tasoista ihmistä pistetään tekeen toimintoja, joita kaikkia ei saa jokaista edes tehtyä. Sit kerrotaan ettei tää ole kilpailu. Muut seisoo vieressä kun yritän tasapainokävellä takaperin viivaa pitkin mahd.nopeasti. Selkärankareumaa sairastava urheilijanuorukainen vieressä tekee tulosta ja itellä ketutus kasvaa. Puristusvoima edelleen nolla (kuten viimeiset 10 vuotta), yhdellä jalalla en pysty edelleenkään seisoon (kuten en tähänkään asti). En tiedä ottaako enemmän pattiin huonot tulokset, vai se et näitä samoja haistapaska-mittauksia tehdään vuodesta toiseen. Eikö helekatti Kelalla (tai missä lie) ole niitä tuloksia jo tarpeeksi ja lukeeko niitä edes kukaan. Sitäpaitsi meistä jokainen ryhmässä ollaan ihan eri lähtökohdissa. Eikö meille vaikeavammasille vois tehdä pikkasen erilaiset testit kuin vasta sairastuneille, joilla on kaikki nivelet ja lihasvoima vielä tallella. Toisaalta tässähän se nähdään, ettei meikeläistä turhaan ole luokiteltu (kamala ilmaus) vaikeavammaiseksi. Kaikki vammat ei vaan näy päällepäin eikä naamasta. Kun ei oo naama kipee.
Mutta jos tämä on YKSILÖkuntoutusta niin mitä se ryhmäkuntoutus sit on???? Lähdin helekattiin sieltä typerästä kykytestistä kesken keiken. En ala jo entisestään kipeillä niskoilla mitään selkä- ja vatsatestejä tekeen. Heippa.

Ruokalevon jälkeen singahdin puolipökerryksissä painonhallintaluennolle, jossa puhuttiin energiansaannin rutiinien muuttamisesta. Yhtenä asiana tätä oli ruoan laimentaminen ja eri ruokien kylläisyysasteet. Esim omenalla on korkea kylläisyysaste, se täyttää paljon vatsaa ja tekee siksi kylläiseksi, mutta taas rasvalla on matala kylläisyys. Esim.aurajuustossa on roimasti energiaa mutta se ei pidä kauan kylläisenä.
Sit selvisi, että päivässä enintään tunnin laihduttava liikunta riittää laihdutustarkoituksessa, koska painonpudotuksessa kaikkein suurin merkitys arkiliikunnalla joka koskee suurinta osaa päivää. Kuitenkin luennoitsijan (työterveyshoitaja) mukaan liikuntaa paljon suurempi merkitys painonpudotuksessa on ruokavalion koostamisella. Ehkä hän sanoi sen siksi, että näille asiakkaille liikkuminen on niin vaikeaa...
Oma päiväni ei oikein lähtenyt tänään putkeen. Lukukalenterin viimeisenä ohjelmana oli tapaaminen jumpparin kans. Myöhästyin kun luennolla venyi ja jumppari totesi aamun toimintakykytestistä, että ei tainnut sopia mulle. Juu ei. Kaiken lisäksi hän kehtas vielä kritisoida Heinolan Reumaa siitä, ettei siellä ole tehty vaikeavammaisille omia testejä, joita vois käyttä. Voi vee. Vielä tämä maksaläiskä selitti keväällä neurokirgilta saamani niskalausunnon, niinkun en olisi koskaan kuullutkaan siitä. Toin lausunnon hälle tiedoksi.
Lopullisesti päivä oli fiturallans, kun kiellettiin toistaiseksi kokonaan jumppaamasta korkean verenpaineen takia (alapaine tänään 98). Painuin kämpille, vedin peiton korville ja kirosin kuin pohojalainen.
Lopulta tartuin itteeni niskasta kiinni, tuulihousut jalkaan, kävelysauvat käteen, pari mammaa matkalta mukaan ja ulos sateeseen. Hyvän lenkin jälkeen ilta näytti taas kirkkaalta.
Tällaista on itseensätörmäyskurssilla.

PÄIVÄ NUMERO 2.

aamupalan jälkeen oli aika omalle jumpparille, joka oli myöhässä 10 min mutta sisällä sit vierähtikin reilut tunti. Paljon asioita, esitietolomakkeen läpikäyminen, kotona selviytyminen, ruoan laitto, peseytyminen, pukeutuminen, kaupassa käynti - kuinka selviän niistä. Pääsenkö kyykkyyn, millainen ryhti, paljonko polvet taipuvat. Ei mitään uuttas.
Niskan liikkeissä pysyin tiukkana. Kerroin jo sopineemme lekurin kanssa, etten tee ryhmäjumpassa yläkropan liikkeitä. Välillä jumppari malttoi kuunnella mitä sanoi mutta välillä ärsytti, kun hän alkoi kertomaan esim. niskavaivasta mitä oireita niskan painuminen voi aiheuttaa. Hän kertoi sen kuin itselleen vakuutaen mitä kaikkea tietää. Tämä toistui muissakin asioissa esim nilkan kasaan painumisessa. Hei kamoon - tiedetään!
Eihän hän tietty voi tietää et olen just jutellut samat asia neurokirurgin ja seppo sisätautilääkärin kanssa. Eikä ne maksaläiskätkään niin suuria olleet, läheltä katsottuna.
Lääkärin ja jumpparin vastaanotolle oli onneksi varattu riittävästi aikaa. Muuten vaikuttaa, että täällä on järkevästi tehostettu toimintaa pienryhmiin, esim kuntosaliharjoittelu ohjataan pienryhmässä ja aikaa on kokonaista 1,5 tuntia. Sitten halutessaan voi saada enempi yksilöllistä ohjausta. Omassa ryhmässäni on kahdeksan reumaatikkoa, kaikilla sama jumppari. Näköjään ryhmäytyä voi tehokkaasti vaikka onkin yksilöllisellä jaksolla.
Psykologin ryhmäkeskustelussa paikalla on kahdeksan ihmistä. Keskustelu oli virkeää mutta aika loppuu ihan kesken. Jään kaipaamaan lisätuokioita ja niin tekevät muutkin. Ei kai ton kokosen ryhmän psykologikäyntejä voi kuitata yhdellä tunnilla, eihän?! Keskusteluaiheita olivat itsensä esittely, kuinka kauan sairastanut, miten liikkuu ja kipuun liittyvää. Ajatuksena on et ryhmässä syntyy itestään keskustelua, kokemustenvaihtoa, ahaaelämyksiä.
Ulkolenkki kantoi lähireiteille, Urholaan ja Rantasaunalle. Talossa on oma vene, jolla vapaa-ajan ohjaaja ajeluttaa sään salliessa. Rantasaunaa saa vuokrata 5€hlö. Inkerissä, suuressa punaisessa puutalossa asuu inkerinsuomalaisia sotaveteraaneja (heimoveteraaneja). Lustolle ja Retrettiin on Kruunupuiston pihasta pari kilometriä.

Käynti ekaa kertaa uimahallissa oli myönteinen kokemus. Reilun kokoisessa altaassa vesijuostiin puoli tuntia. Kuntotalossa on erikseen terapia-allas ja normaali uima-allas. Jumppari kysyi kumpaanko haluan. Tavalliseen tietty, meitsi on niin tavis.

Illan päätteeksi Kruunupuiston historialuento: rakennettu 1903 alunperin keuhkoparantolaksi, sitten toiminut sotasairaalana ja puolustusvoimain tuperkuloosiparantolana. 1969 alkaen kuntoutuslaitoksena ja mm.kenraali Ernrooth on täällä aikoinaan kuntoutunut. Paikka sijaitsee harjualueella Puruveden ja Pihlajaveden välissä Savonlinnan kupeessa.
Talo oli sotien jälkeen jonkin aikaa tyhjillään mutta viimein Kekkosenkin avustuksella talo otettiin käyttöön ja sitä alettiin kunnostaa. Tuolloin 60-70-luvulla täällä vieraili korkea-arvoisia henkilöitä. Tilojen nimet viittaavat myös tähän: Presidenttisali, Suomi, ministeri, kenraali tai maaherra, Ryhmätilahuoneissa on myös Kalevala-aiheisia kuten Aino ja Ilmatar. Tietoja kertoili vapaa-ajan ohjaaja Vesku.

PÄIVÄ NUMERO 1.

Ajelin tänään 20.9. vihreän kullan kulttuuritietä Punkaharjun harjumaisemiin kolmen viikon kuntoutusjalksolle. Myöhästyin kurssin avauksesta ja hyppäsin laitokseen tutustumiskierrokselle vauhdissa laukkuineni ja takkeineni. Jumppari jolla on paljon maksaläiskiä esitteli jo kuudelle reumaatikon ryhmälle talon uutta puolta ja vanhempaa jugend-taloa, jossa itekin majoitun. Ruoan jälkeen pääsin vihdoin huoneeseen, jugend-talon kolmanteen kerrokseen mikä tietää paljon rappukävelyä. Korkea huone on sisutettu ruskein kuviollisin tapetein ja samansävyisin verhoin - tyylikäs. Ikkunasta näkyy sisäpiha ja kaksi taloa yhdistävä lasikäytävä, silloin kun sen takana ei roiku remonttimiehiä rakennustelineillä. Kämppis tulee Forssasta, rempseä kuuskymppinen sydänoireinen nainen.
Lääkäri Seppo kysyi alkutarkastuksessa, että tiedänkö kalaöljyn olevan lähes kipulääkkeen veroista. En tiennyt. Vietin lekurilla 40 ihmeellistä minuuttia. Yritin muistaa akuutit asiat, verenpaineen, uudet reseptit, niskalausunnon ja muutaman kysymyksen. Lekuri kuunteli tarkkaan ja puhui rauhallisesti. Kämppis kertoi hänen olevan sisätautien ylilääkäri. Kuulin myöhemmin et on erikoistunut myös reumatologiaan.
Päivän lopuksi olin nukahtaa uniluennolla ja opin sen mitä jo tiesinkin: unen tarve on yksilöllistä, hohhoijaa. Ei kovin eksaktia tietoa.

Illan päätteeksi kävimme kämppiksen kanssa lenkillä. Kyllä väsyttää.

kun hommassa on Sitä Jotain

Pitkään aikaan ei mikään asia ole saanut mua innostumaan näin paljon kun nyt olen. Kun luonne on sellainen, että kaipaa välillä uusia tuulia elämäänsä niin niitä sitten kanssa tulee.
Haikailin useita vuosia aloittavani syömään luomuruokaa: tein ainakin kolmena Uutena Vuotena päätöksen, jossa lupasin itselleni yrittää edes. Aina se tyssäsi kalliisiin hintoihin, tai vaipui unohduksiin kiireiden keskellä muutamassa kuukaudessa.
Viime vuoden vaihteessa tuli taas uusi lupaus: NYT alan syömään luomua ja ottamaan asioista enemmän selvää. Painuin läheiseen kauppaan ja keräsin 80 eurolla luomuruokaa kaappeihin: jauhot, munat, kahvia, salaatinkastikkeita, ketsupit, sinapit, jogurtit, leipää, maitoa...yllätyin kuinka hyvin niitä oli saatavilla (ei kaikissa kaupoissa. Parhaimmat luomuvalikoimat löytyvät K-kaupassa, jossa tuotteet on myös selkeästi merkitty vihreällä lapulla - tästä tykkään!).
Päätin käyttää luomua edes osittain kuten maidossa, kahvissa ja vähitellen lisätä tuotemäärää, kun niitä oppii helposti löytämään. Siten pidän myös lupaukseni. Näin tein koko kevään ja mieli oli hyvä: voin omalta osaltani säästää luontoa ja itseäni. Kyllä niitä myrkkyjä kertyy kroppaan ilman keräämättäkin. Vähensin hieman kahvin juontia ja jätin siiderit kauppaan, mikä tasasi kassakuitin loppusummaa. Luomuillessa kokee löytämisen iloa! Hihkaisin kun löysin kaupasta luomujauhelihaa ja hämmästelin hymyssä suin, kun pyörittelin käsissäni luomuvoipakettia. Ennen kaikkea iloitsin kun innostukseni kesti.
Kevään aikana kävi mielessä, että kunhan hurahdukseni vakiintuu, niin haluaisin löytää hyvän luomukosmetiikkasarjan ja alkaa käyttämään (ainakin) päivittäistuotteina luomua. Dödöt, shampoot, kasvovoiteet ym.joita tulee läträttyä paljon iholle ja joista kukaan ei tiedä mitä kaikkea ne sisältävät ja miten paljon. Päätin pitää silmäni auki....

Keväällä Pariisissa ollessani ystäväni Päivi vuosien takaa laittoi minulle viestiä ja kutsui johonkin esittelyyn. En heti päässyt, mutta muutaman kuukauden päästä löytyi sopiva aika ja läksin kirjastolle tietämättä mihin edes olen menossa. Olin varma, että kyseessä oli Herbalife-esittely joissa olen ollut aiemminkin (mutta en koskaan hurahtanut myymään niitä). Fysioterapeutti edessä kertoi joistain tuotteista ja liiketoimintamahdollisuudesta ja kuuntelin toisella korvalla esitystä kymmenien muiden kanssa. Sitten tulivat sanat jotka nostivat korvani pystyyn: Kaikki tuotteet ovat luomutuotteita. Heräsin kesäisestä haavemailmastani, oikaisin selkäni ja terästin kuuloa. Innostuin samantien ja vaikka innostuilen vähän väliä jostain, niin tämä oli erilaista. Vähän niinkun tapaat jonkun ihmisen kymmenien ihmisten joukosta, ja tiedät heti että tulet pitämään yhteyttä tuohon ihmiseen, ei sitä voi selittää miksi.
Muutaman kuukauden ja perehdytyksen jälkeen lähdin siis mukaan, eli rekisteröidyin luomukauppiaaksi. Olin kaivannut jotain uutta ja edelliseen (Oriflameen) jo pikkusen leipääntynyt 15 vuoden aikana. Nyt olen opiskellut aiheesta lisää, teen ensimmäistä omaa tilaustani ja olen testannut sekä testauttanut tuotteita itselläni ja läheisillä. Viimeiset pari päivää mökillä olen opiskellut firman nettisivujen käyttöä ja kuinka tuotteita valmistetaan aina kasvien viljelystä lähtien. Oppiessa kiinnostus asiaa kohtaan senkun lisääntyy.
Ja miten helppoa elämä jatkossa on: voi tilata luomumeikit, saippuat, kalkkitabletit, c-vitamiinit, kahvit ja astanpesuaineet omasta kaupasta.

JK.luomuviinistä tulee muuten kauhea krapula, SITÄ ei kannata paljoa ottaa. Tämäkin tuli sitten testattua.

rengasmatkaa retrovaunulla

Kahden viikon asuntovaunuretki on takanapäin ja kotona herätessä ihmettelen, missä sitä tällä kertaa herää? Matkareitti kulki välillä Jyväskylä-Hanko-Porvoo-Punkaharju-Joensuu-Liperi-Jyväskylä. Matkaa kertyi yhteensä noin 1400 km ja ihmeen hyvin vaunuvanhus (entisöity Sprite 400 v:lta -71) kesti. Ainoa haaste oli kuumuus, jonka takia kaasujääkaappi lämpesi ajoittain niin paljon että tuli kiirus syödä lihapitoiset eväät, ennenkuin ne syövät meidät. Siirtyminen sisämaahan lämmitti vaunun muutamana yönä niin kuumaksi, että nukkuminen ei ihan onnistunut...Mutta kävi hyvä tsäkä, kun ei sentään suurempi hurrikaani iskenyt vaunun ulko- eikä sisäpuolellakaan :)
Retkielämän viehätys on ennen kaikkea vinha vapaus; saa tulla ja lähteä koska haluaa ja mennä minne nenä näyttää. Voi tutustua vaununaapureihin, tai vain tervehtiä ja pysytellä omissa oloissaan. Ihmisiä on paljon ympärillä koko ajan. Aamukahvilla istuessa naapurin eilen illalla hienoksi laittautunut rouva astelee kylpytakissaan tukka pystyssä kohti aamusaunaa. Leirintäalueilla näkee kaikenlaista - rentoa elämää sanoisin.

Uusia paikkoja ja ihmisiä, niiden takiahan matkalle lähtee. Tutustuin ennestään itselleni vähän vieraampiin taiteilijoihin, Edelfeltiin, josta edellä kerroin ja Retretissä, jossa en muuten aiemmin ole käynyt (nolo myöntää,) Helene Schjerbeckiin. Retretin taidekartanossa oli myös Johanna Oraksen näyttely ja ateljee, mikä yllätti myönteiseti. Luulin hänen maalaavan pelkkiä nalletauluja mutta erehdyin; esillä oli hienoja asetelmia, tunnelmia Nizzasta jossa taiteilijalla on toinen koti; pioneja, konjakkipulloja, viuluja ja viinirypäleitä. Nuori ja työteliäs, totesin, eikä varmaan kovin helppo valinta ansaita leipäänsä julkkistaiteilijana kriittisessä Suomessa.
Erityisesti meitsiä viehättää päästä kurkistelemaan taiteilijoiden elämään, ateljeihin, koteihin, ja mikä parasta heihin henkilökohtaisesti. Päästä vähän syvemmälle henkilön elämään, jotta ymmärtäisi hänen teoksiaan. Palmun makuuhuoneeseen, Edelfeltin kotipihaan, Schjerbeckin sairauksiin, Oraksen mieheen, joka muuten oli näyttelyssä kertomassa teosten taustoista. Tämä jos mikä tyydyttää tirkistelynhalua ja ruokkii uteliaisuuttani. Ai hänen miehensä on tuon näköinen oikeasti; ei yhtään niin komea kun kuvissa mutta sitäkin sympaattisempi.
Näin ohimennen sanottuna, menkää ihmiset Punkaharjulle, se on Suomen kauneimpia paikkoja. Siellä on iso leirintäalue, jossa palvelu pelaa ja on tilaa kaikille. Kaunista vesistöä pitkin pääsee vaikka Savonlinnaan ja ne harjumaisemat! Lähellä on toimintaa lapsille (Kesämaa vesiliukupuistoineen) sekä taidekeskus Retretti aikuisille ja lapsille, luolastoineen. Näyttelyyn mennessä astutaan syvälle maan alle, ja sen himmeä tunnelma ja valoasetelmat on erilainen kokemus kuin valoisat sisänäyttelytilat. Ottakaa mukaan lämmintä päälle, ilma on kosteahko ja miten sen nyt sanoisi- luolamainen.
Matkan kohokohta kuitenkin on hyvät vanhat tutut, joita tapaa sattumalta tai sovitusti. Vietimme pitkän pätkän entisen opiskelukaupunkini Joensuun seudulla. Tapasin monen muun tutun lisäksi Niinan, joka oli mulle vuosikymmen sitten hyvin läheinen. "Long time no see" , tuumasi tyttö hölmistyneenä kun tupsahdin yllättäen työpaikalleen. Vaihdoimme kuulumisia pitkät tovit, ja tapasin iloisena myös äitinsä enkä ollut uskoa että pikkutytöstä on kasvanut iso ihminen, joka asuu pois kotoaan ja on jo työelämässä. No tarkkaan ottaen oli hänessä vielä tallella somaa tuttua pikkutyttöä.
Pyöräilin tukka hulmuten Ilosaaren laguuniin ja Karjalan talolle, siitä torin Marttakahvioon syömään kuuluisaa munavoipiirakkaa, jolla oli suolainen hinta mutta joka sentin arvoinen, ja hamtrasin mukaan vatruskoita ja sultsinoita. Taidekeskus Ahjo, ilon ylistys suomalsielle luovuudelle ja käsityölle eli Taitokorttelit, siitä Vapaudenpuistoon ja torsopatsaalle, joka seisoo paikallaan kuin mikään ei olisi muuttunut kahteenkymmeneen vuoteen. Pakko poiketa myös Teatteriravintolan puistoon keräämään pari jättiläiskäpyä mukaan tuomaan onnea, ja kuunarin ja tuulaakin kautta rantaa pitkin Hasaniemeen ja liikuntapläjäyksen päätteeksi pulahdus Linnunlahteen. Matkalla ihastelin mattolaiturilla ahertajia: miehet pesivät mattoja ja naiset puhuivat kännykkään. Se on nykymenoa se.

Hasaniemen teatterin Ulvovan myllärin tarina ei ollut ennestään tuttu, mutta nyt on. Ystäväni näytteli siinä kylän hullua juoruakkaa, joten kyllä kannatti katsoa. Jotenkin se roolisuoritus oli luontevaa ;) Seuraavana päivänä Merimiehenkatua Koskikadulle ja siitä polkimet soljuen Kirkkokadulle, jonka molemmissa päissä on kirkko ja kummassakin suosittelen käymään. Jälleen suunta vie torille syömään lörtsyjä, jotka ovat mailman parhaita juuri täällä. Väitös perustuu vertailevaan tutkimukseen; söin tänä kesänä myös savonlinnalaisia ja kuopiolaisia lörtsyjä. Vatsa pullottaen Suvantosillalle, joka on euroopan kylmin paikka talvisin - muistan. Rantakylään opiskelija-asuntoon poljin aikoinani ensimmäiset kolme vuottani viimaista rantaa pitkin joka ikinen päivä, kun ei ollut rahaa kulkea bussilla. Tuttuja paikkoja ja nimiä ja tarinoita joita kaupunkiin liittyy. Voisin kertoa jutun jokaisesta rakennuksesta ja kävyistä ja rakastan merihenkisiä kadun nimiä - kuten lukija huomaa. Niin ja tietysti yliopisto. Vankat punatiiliset rakennukset opettivat paljon elämästä 11:n siellä pyörityn vuoden aikana. Olin nuori, muutin vieralle paikkakunnalle ja aloitin oman elämän alusta alkaen. Opinahjo opetti myös suvaitsevaisuutta. Kaikkein fiksuimmat ihmiset ovat vaatimattomia ja ihan tavallisia, kun taas vähän vähemmän fiksut tekevät suurta numeroa itsestään.

Jossain lehdessä luki, että blogi on päiväkirja, joten rakkaalle päiväkirjalle on kerrottava vielä yhdestä matkan varrella sattuneesta etapista. Kävimme nimittäin kylässä Miikkulassa. Karjalan kunnailla-sarjaa seuraavat tietävät tämän olevan samainen kylä, jossa sarja on kuvattu. Markku Pölönen päätti vanhoilla päivillään muuttaa takaisin pääkaupunkiseudulta kotikonnuilleen Pohjois-Karjalaan. Itsensä ja perheensä oli elätettävä, joten hän rakensi elokuvakylän vanhalle varuskunta-alueelle keskelle ei-mitään ja työllisti itsensä lisäksi sata muuta ihmistä. SF-filmikylään pääsee tutustumaan oppaan kanssa ja kurkkimaan kulisseihin, kuulemaan kylän synnystä ja tutustumaan ohjelmien tekoon ja ohjaajan tuotantoon. Tänä kesänä Miikkulassa oli myös menestynyt kesäteatteri Onnen maa, jonka näytökset jo loppuivat mutta jatkuvat ensi kesänä. Erityisesti joensuulaiset menkää hiiessä tutustumaan paikkaan ja kannattakaa näin hienoa projektia.
Minä nostan hattua Pölösen Markulle.

Kuvissa Bengtskärin majakkasaari, iltanäkymää vaunusta, Edelfeltin kotiateljee sekä minä ja Albert.

Mestarien jalanjäljillä

Päätin kaksi vuotta sitten Hangossa käydessä palata sinne ajan kanssa takaisin. Näin tein. Vietin ihanat viisi päivää paitsi rantalomaa niin tutustumalla myös Hangon historiaa. Kesän helle-ennätykset sujahtivat huomaamatta ohi, kun leiri oli kymmenen metrin päässä merestä ja tuuli suotuisa.
Hanko on hyväntuulinen keksikaupunki ja miksipä ei olisi. Se on hiekkarantojen ympäröimä, sillä on arvokas historia ja laivat ja veneet tuovat mereltä leppeän tuulahduksen kansainvälisyyttä. En ihmettele että itse Mannerheimkin viihtyi Hangossa. Valkopurjeita ja vanhoja makasiineja, ystävällisiä ihmisiä, hymynaamoja. Ilmapiiri on ihan kuin ulkomailla.
Kenties päräyttävin kokemus Hangossa oli päivän retki Bengtskärin majakkasaarelle. Puolentoista tunnin merimatkalla tarjottiin lohikeittoa, jossa ei muuten suolaa, tilliä ja kermaa oltu säästelty, niin hyvää se oli. Majakka on Pohjoismaiden korkein ja oppaan mukaan siellä käytiin aikoinaan ratkaisevia tasiteluita venäläissiä vastaan. Yrityksistä huolimatta venäläiset eivät saaneet pommitettua majakkaa alas, koska suomipoika taisteli sinnikkäästi vastaan. (osasyy voi olla että eivät yksinkertaisesti osuneet :) Pienellä saarellä asui parhaimmillaan 30-luvulla neljä majakanvartijan perhettä.

Sitten sattui, että Hangosta Itä-Suomeen ajellessa joku ääni käski mua pysähtymään Porvooseen. Kävi ilmi, että Porvoossa (jossa nyt tätä kirjoittaessakin olemme) on Albert Edelfeltin teemavuosi. Museoissa on Edelfelt-näyttelyitä ja opastettuja kävelyretkiä maisemiin joissa A.E maalasi maailmankuuluja taulujaan. Olen ihan tohkeissani! Taiteilija oli kotoisin Porvoosta, mutta vietti talvet Pariisissa ja tuli Tänne Haikoon aina kesäksi 26 kesänä peräkkäin. Hänen kotiateljeensa on pieni punainen mummonmökki kattoikkunoineen ja sinne ryntäsin tietysti ensimmäisenä.
Olen kohdannut Edelfeltiin monta kertaa viime aikoina. Ensin joulukuussa Ateneumissa, jossa kierroksen loppuvaiheessa pysähdyin hetkeksi Luxenburgin puistossa-nimisen taulun äärelle (tämä on ehkä hänen kuuluisin maalauksensa - tai en minä tiedä. hän maalasi 220.) Sittenhän kävin siellä samaisessa Luxenburgin puistossa huhtikuussa Pariisin reissulla. Musee d'Orsayssa tuli vahingossa vastaan mestarin teos Louis Pasteur, joka kuvaa kemistiä työssään. Kemistillä on ympärillään pulloja ja purnukoita, joista yksi sisältää koiran selkäydintä. Tmä kemisti keksi sittemmin vesikauhurokotteen. Näin kertoi museonhoitaja eilen.
Porvoossa Edelfeltin töitä oli esillä myös Haikon kartanossa ja Vanhalla Raatihuoneella, jotka muutenkin ovat näkemisen arvoisia paikkoja molemmat. Raatihuonehan toimi Valtiopäivien päänäyttämönä 1809, jolloin itse tsaari Aleksanteri tuli Porvooseen neuvottelemaan pienen Suomen tulevaisuudesta.
Lisäksi A.E:n tauluja (tai niiden kopioita) oli esillä maastossa, paikoissa joissa A.E teoksiaan maalasi.
A.E. teki suomalaisuutta tunnetuksi hyvällä tavalla mikä on ihailtavaa. Hän maalasi suomalaisia maisemia ja sielunmaisemia, ihmisiä työssään, leikkiviä lapsia, eukkoja pärekoreineen, saaristolaiselämää ja laivanrakentajia. Eli ei mitään abstraktia, vaan oikeita kuvia. Ja hän menestyi maailmalla. Jopa venäjän hovi tilasi häneltä muotokuvia. Ihan syystä Edelfelt on Suomen kansainvälisesti merkittävin taiteilija.

kasvimaan satoa

kirjoittamisen vastarintaa

Milloin olen potenut flunssaa, milloin selkäsärkyä, tai selkärangattomuutta.
Olen myös riutunut kiusallisen kaukorakkauden kourissa, juonut viinaa ja osallistunut kaiken mailman kirjallisiin seminaareihin ja rynnännyt Hulluille Päiville ostamaan välttämätöntä kahvipannunmyssyä juuri silloin kun minun olisi pitänyt kirjoittaa.
- Claes Andersson

Aikaa tarvitaan myös kirjoittamisen eväiden hankkimiseen: lukemiseen, kokemiseen, ajatteluun ja uneksimiseen.
- Virpi Hämeenanttila

törkiän kiva viikko

Neljän kiljuvan tyttölapsen kanssa matkustaminen on mielenkiintoinen kokemus. Näsinneulan tullessa näkyviin ja Särkänniemen lähestyessä kiljunta autossa on niin hurjaa, että kaivelen jo korvatulppia laukusta.
Tosin nyt olen viisaampi: tiedän ketkä ovat kolkkiluokkalaisten mielestä kivoimmat pojat, kuumimmat puheenaiheet ja parhaat hittibiisit. Aina Iloisen synttärikahvit juotiin pari päivää myöhemmin kinuskikakun äärellä ihmetellen kuinka nopsaan kymmenen vuotta hujahti.
Vietimme siskon kanssa muutaman mökkipäivän, ennenkun auton nokka suunnattiin kohti, kuinkas muuten kun Pohjanmaata, ja vieläpä ihan kaksistaan. Joka kerta siellä käydessä ihmettelee miksei käy useammin. Ja seisahtuu huomaamaan mistä sitä on kotoisin.
Ajelimme ohi Kainaston mummulan, jossa nykyään on hiljaisempaa kun silloin: kylän mopojengi pörräsi lähiristeyksessä ja illan pimetessä hiippailtiin naapuriin poikia riiaamaan. Mummolan pihaan istuttamiamme luumupuita ei erottanut tiheikön seasta (jos niitä koskaan olikaan), ja pihasta lähtevä hiekkatien suora Aninkujalle, missä myymäläauto pysähtyi, on yllättävän lyhyt.
Moikkasimme myös iskan neljää sisarusta perheineen. Tuttuja piirteitä, eleitä ja tarinoita seuratessa ymmärtää miksi on tällaanen kun on; pohjalaisuus on piirre joka pysyy vaikka asuisi ikänsä muualla. Se on ylpeyttä, jääräpäisyyttä, suurpiirteisyyttä ja peiteltyä sydämellisyyttä. Pohjalaiset eivät ole yhtään häjyjä, kun ensin pääsee vähän tutummaksi :)


Tuuri-Jalasjärvi-Kauhajoki-Teuva-Norinkylä-kierroksella tuli aimo annos nostalgiaa ja haikeita muistoja. Pohjanmaalla olimme lapsena aina onnellisia. Aino muori tuli tuvan ovelle tippa linssissä vastaan ja laittoi samantien kropsun uuniin.
Ennen lähtöä piipahdimme Luopajärven sahalla, joka oli kuin olikin vielä pystyssä. "Konttori" luki punaisen tönön ovessa ja asuimme sen toisessa päässä, kun sisko syntyi. Talo oli paljon pienempi kuin muistin. Häivähdys siskon syntymästä on kolmevuotiaan muistissani, kun vauvaa sai vihdoin mennä katsomaan sairaalaan. Autossa isän kanssa kaksistaan tuumasimme, että sitä vauvaa ei sitten ikinä anneta kenellekään. Eikä muuten annettu.

Pariisin kuvat

Pariisin kuvat on nyt lisätty sivun oikean reunan galleriaan. Käykääs katsomassa.

"Kahden vuosituhannen lakkaamaton hengenviljely on luonut niin määräämättömän muhean ruokamullan, että Pariisiin on muodostunut ikäänkuin henkinen tropiikki, joka työntää mitä erilaisinta, värikkäintä, loistavinta kukkaa tai myrkyllisintä loiskasvia; se mikä muualla näyttää ilmihulluudelta, on täällä jollakin tavalla täysin tyylinmukaista."
Matti Kurjensaari Hyvä ja paha Pariisi

Mä haluun et musta tulee isona fláneur!

Jos joku lukijoista on lähdössä matkalle, suosittelen tuota aiemmin mainitsemaani Mondon matkaopasta. Se on vähän erilainen opas, luettelee kylläkin hyviä ruoka-, shoppailu ja biletyspaikkoja, mutta sen lisäksi se tutkailee kaupunkia muun muassa kirjailijan, elokuvafriikin, urheilijan ja lasten silmin. Tavanomaisempien menopaikkojen lisäksi vinkataan taidemessuja, hautausmaita, huokeita hostelleja, herkkupuoteja, kirpputoreja, kangaskauppoja tai hyviä piilopaikkoja! Tietoiskut valaisevat historiaa, Dalai-laman oppeja, viinin juomisen jaloa taitoa tai vaikkapa ajattelua:

"Pariisi on mitä mainioin paikka harjoittaa tätä harvinaista ammattia, jota tehokkuuteen satsaavissa maissa aivan liian vähän arvostetaan. Antikvariaattien hyllyt kallistuvat heidän hengentuotteidensa painosta, ja kahvilassakin heidän puheensa sorisee taukoamatta.
Ajattelijan työ koostuu etupäässä istumisesta pöydän tai punaviinilasin ääressä kyynärpää polviin nojaten, otsa rypyssä kämmeneen tukien.
Ajattelijan ammatissa anteeksi saa kaiken: röyhkeyden, ihmisiä päin kävelyn, epähuolitellun ulkonäön ja asioiden huonon hoitamisen. Eihän voi olettaa, että henkilö, joka käsittelee täyspäiväisesti intensiivisiä ajatuksia, jaksaisi kiinnittää huomiota pikkuasioihin.
Jotkut ajattelijat katsovat tärkeäksi ääneen ajattelun eli ajatusten jakamisen ravintoloissa tai television väittelyohjelmissa. Tavalliset ihmiset kutsuvat tätä toimintaa keskusteluksi. Ajattelijan keskustelukäytökseen ei kuulu niinkään kuuntelu vaan huuto. Omia ajatuksia on puolustettava loppuun asti, vaikka se vaatisi muiden mielipiteiden äänekkään jyräämisen.
On olemassa myös hiljaisia pohdiskelijatyyppejä. Heidän työnsä koostuu puistossa kävelystä ja ajatusten keräilystä. Pohdiskelija pysähtyy (noin kerran tunnissa)ajattelija-asentoon kokoamaan kaikki mietteensä. Iltaisin ja viikonloppuisin hän vaeltelee kaduilla kuten aito fláneur, maleksija. Ammattiajattelija on tietenkin termin kehittäneen runoilija Baudelairen kaltainen poeettinen metropolin kuljeskelija. Tuomittavalta kalskahtavaa vetelehtimisaikaa hänellä on tuskin koskaan."

Mulla on hyvät edellytykset maleksijaksi Pariisiin. Osaan kyllä kävellä päin lyhtypylväitä ja puolustaa painokkaasti omaa kantaani ja olen ehdottomasti suurpiirteinen. Lisäksi rakastan puistoissa maleksimista ja istuskelua mieluiten punaviinipullo repussani. Tämän täytyy olla kutsumus :)