Rujo Pariisi

Nyt kun on kolmisen viikkoa hehkutettu, miten ihana kaupunki Pariisi on, tarkastellaanpa asioiden toistakin puolta.
Kaupungin rujommalta puolelta ei täällä liikkuessa voi sulkea silmiään. Se kävelee kadulla vastaan repaleisin housuin ja haisee pissalta.
Kaupungissa on jonkun tiedon mukaan 3000 asunnotonta; metroissa, kirkkojen portailla, jalkakäytävillä, leipäkaupan rappusilla.
Karuimmat nuokkuvat isojen kalliiden tavaratalojen La Fayetten ja Primtempsin liepeillä; epämuodostunut puolikas ihminen käsi ojossa. Toisella puolen katua musta nainen roikottaa sylissään elottoman näköistä isopäistä vauvaa.

Kotiportilla majailee myös asunnoton, kutsun häntä ’ovenvartijaksi’.
Kolmen viikon aikana olen nähnyt ’ovenvartijan’ yhden ainoan kerran poistuneen paikaltaan.
Hän huikkaa bonjourit ohikulkeville ja äityy joskus hilpeäksi laulamalla ja taputtamalla käsiään. Entistä merimiestä muistuttavalla tyypillä on tyttöystävä, joskus parikin.
Ovenvartija on hyvin hyvin väsynyt.

Keskellä katua lojuu koko omaisuus; patja tai makuupussi, joskus myös sänky - ja läjä erinäisiä roskapussia muistuttavia pussukoita ja vesipulloja.
Näitä on paljon eikä kukaan kiinnitä niihin mitään huomiota.

Yks päivä istuimme vasemman rannan bistron terassilla. Ohi sisään ovesta käveli ei-niin-tyypillisen asiakkaan näköinen mies. En kiinnittänyt asiaan huomiota, täällä nyt näkee kaikenlaisia tapauksia. Kunnes sisältä alkoi kuulua kovaa mekkalaa.
Kaksi tarjoilijaa sananmukaisesti heittivät ukon ulos kovakouraisesti ja huutaen perään niin että terassilla istuvat säikähtivät.
Miehen pussukat levisivät kadulle ravintolan eteen: muovisia rasioita ruoan jämineen ja puolen litran muovipulloja sekä makuupussi.Ukko keräsi omaisuuttaan takaisin revenneisiin pusseihin terassilla istuvien paheksuvien katseiden edessä.
Meitsi melkein itki, niin pohjattoman surulliset ja nöyrät ulos heitetyn miehen silmät olivat. Teki mieli sanoa pari valittua sanaa sille koppavalle tarjoilijalle!
Tyyppi ei edes ollut romanikerjäläinen, vaan tavallinen ranskaa puhuva kiharatukkainen mies vähän likaisissa vaatteissaan.
Toisen kerran iltakävelyllä kiersimme Trientyn remontissa olevan kirkon ympäri, koska valkoinen rakennus oli nätti hämärtyvää taivasta vasten.
Kirkon portailla nurkassa ainakin viiden ”kurjan” asuinsija, patjoineen ja peittoineen ja pussukoineen. Yhdessä sopessa myös koira, kuten monilla heistä on, vahtimassa isäntänsä paikkaa.
Seuraavaksi yöksi oli luvattu vaan 5 astetta lämmintä, eikä meitsi saanut nukuttua kun mietti miten ne kodittomat parat tarkenevat!
Näinkin voi Pariisissa asua.

Yksi paikka on nuo metrot. Kelien kylmetessä niihin kerääntyy ihmisiä joilla ei ole muuta paikkaa mihin mennä.
Virtsan, tupakan ja jätteiden haju on paikka paikoin järkyttävä.
Kerrotaan että hajujen tainnuttamiseksi kaupunki on joskus jopa pumpannut Francine-nimistä parfyymia ilmastointikanaviin! (on kyllä niin ranskalainen, niin ranskalainen tapa hoitaa ongelma).
Tuntuu käsittämättömältä ettei kaupungissa, jossa käytetään eniten maailmassa rahaa ulkonäköön, syödään 82 kiloa ostereita illassa ja ylpeillään kaikenmailman teknologian hömppäsaavutuksilla, mukamas saada asunnottomien ongelmaa aisoihin!

Toisaalta nyt ehkä ymmärrän paremmin, miksi Ranska käännytti ne romanikerjäläiset rajaltaan koko muun Eu:n kauhistukseksi.

Meidän mies on sitä mieltä että oon antanut kohta kaikki meidän rahat kerjäläisille. En kyllä myönnä.
Leipäkaupasta tullessa pudotan muutaman kymmenen senttiä ulkopuolella istuvan kerjäläismummon pahviseen kuppiin. Sikäli kun nyt senttiäkään jää kangaskassissa notkuvien herkkupatonkien, leivosten ja suklaavoisarvien oston jälkeen.
Kummasti omatunto helpottaa!
Mummo kumartaa syvään, lausuu koskettavimman mersiinsä ja väläyttää ruskeiden tirsojen seassa kiiltävän kultahampaansa.