Ajoimme metrolla Place Mongen asemalle ja siitä suunta kuvaukselliselle rue Mouffetardille. Pakko sanoa tämän vasemman rannan kiehtovan ehkä eniten Pariisissa.(kirjoitin tästä muuten artikkelin Matkalehteen, muttei ainakaan lähtiessä vielä ollut ilmestynyt. Aihe oli Katukiven alla ranta - Pariisin latinalaiskorttelissa)
Pariisin vanhin yliopisto Sorbonne ja viereinen Ranskan College tekevät alueesta nuorekkaan. Opiskelijat istuskelevat Place Pantheonilla katukiven reunuksilla tai mukulakivien päällä syömässä eväitään. Kuppiloissa on edulliset hinnat ja tunnelma kansainvälinen. Jostain syystä viihdyn näissä yliopistoympyröissä paljon mieluummin kuin suurten bulevardien muotiliikkeiden ympärillä. Ollapa nuori niin hakisin pariisiin opiskelemaan jotakin hihhulitiedettä ja rupeisin hipiksi.
Jouko Hava kertoo Paras Pariisi teoksessaan (1999) Gollége de Francen opettavan edelleen "tieteitä tieteen vuoksi" eli toteuttavan alkuperäistä tehtäväänsä. Opetus on ilmaista ja maan parasta, opintoviikkoja ei lasketa, eikä oppiarvoja jaeta. Tuohan sopis mulle kun nenä päähän!
Pantheonin mausoleumi putkahtaa kulman takaa hirmuisen kokoisena ja 8 euron pääsymaksu on hintansa väärti. Vallankumoukselliset muurasivat 1700-luvulla tämän ennen kirkkona toimineen rakennuksen ikkunat kokonaan umpeen. Kävelemme sen kryptassa ohi ranskalaisten kirjailijoiden hautojen: Voltaire, Rousseau, Zola ja Viktor Hugo ja monia muita kuuluisuuksia. Vuonna 2006 presidentti Chirac pystytti kryptaan myös miehityksen aikana 75000:n keskitysleireille raahatun ranskanjuutalaisen muistolaatat.
Pantheonin keskellä heiluu kuuluisa Foucaltin heiluri, jolla samanniminen fyysikko vuonna 1851 tässä samassa paikassa todisti ensimmäistä kertaa maan pyörivän akselinsa ympäri.
Seuraavaksi askellusta alaspäin joen rantaan. Söimme pienessä kuppilassa juusto- ja hunajacreppejä ja edelleen Saint Michelille, entisille kotikulmille. Shakespeare&Companyn edessä istuskelee vanhoja ja nuoria kirjafaneja lueskelemassa englanninkielistä kirjallisuutta. Opiskelijat pelaavat shakkia kuluneen pöydän äärellä. Tämä on kaupungin olohuone.
Ja kaikki tuntuu olleen samanlaista vuodesta 1919 kirjakaupan perustamisesta asti. Olen juuri lukemassa perustaja Sylvia Beachin elämäkertaa. Silloin siellä pyörivät Joycet ja muut ja kirjoja vain lainattiin maksua vastaan. Nyt niteitä on kertynyt kattoon asti ja voisin helposti tuhlata koko matkakassani tänne. Kirjojen lisäksi kaikki muu näytillä oleva kiinnostaa vähintään yhtä paljon kun lukemiset; vanhat kirjeet, kortit ja valokuvat joita roikkuu seinillä ja patinoituneissa lasikaapeissa. Sekä näyteikkunassa ohikulkijoita tuijottava täytetty musta varis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!