Unohdin muuten mainita, että meillä on kämpässä myös natiseva puulattia ja ovenvartija. Ihmettelin mitä ovenvartija oikein tekee, auttaako esim.laukun kantamisessa yläkertaan heh, kunnes osoittautui sen tässä tapauksessa olevan ovikoodi, jolla pääsee kadulta tulevasta portista sisäpihalle. Rappukäytävässä on vain yksi ovi kerroksessaan. Naapureina ainakin oopperalaulaja ja kahvakuulaa harrastava mies vastapäisessä asunnossa. Mitään asumiseen liittyviä sääntöjä ei taida olla. Muutenkin - päivisin talossa on hiljaisempaa, mutta annas olla kun kello tulee iltakymmenen. Silloin pariisilaiset alkavat tehdä sapuskaa tai seurustella äänekkäästi parvekkeen ovet apposen ammollaan ja kädet viuhtoen hillitysti.
Käyn jollain ihmeen ylikierroksilla minäkin. Herään aamukuudelta keittelemään murukahvia. Toisin kuin eräs tässä kämpässä asuva, joka osoittaa elon merkkejä vasta yhdeksältä kun (kuvassa olevan) kirkon kellot ekaa kertaa kilahtavat. Aamu on siksi paras ja rauhallisin aika kirjoitella.
Suurkaupunkiin tullessa mulla kestää muutamat päivät tottua sen kiivaaseen rytmiin. Liikennevaloista lujaa lähteviin autoihin ja mopoihin, päin punaisia käveleviin ihmisiin ja vieraan kielen sorinaan. Metroissa ryntäilevät ihmiset juoksevat kohti kiinni meneviä junan ovia, ettei tarvitse jäädä odottamaan seuraavaa junaa joka tulee sentään vasta kolmen minuutin päästä.
Ja ihan samalla lailla huomaa kohta itsekin juoksevansa.
Lounasaikaan kaikki istuvat bistroissa, brasserioissa ja ravintoloissa; pukumiehet aperitiivi kädessään ja ranskattaret pelkkä espressokuppi toisessa ja tupakka toisessa kädessä. Ei ihme että ovat niin laihoja!
Kello 16 jälkeen tungos lisääntyy, kun lapset pääsevät koulusta. Vanhemmat ovat heitä vastassa koulun portilla ja vilkkaimmissa risteyksiin ilmesyy poliisi ohjaamaan sekasortoista menoa. En minäkään päästäis omaa lastani yksin kaduille, hyvä jos ite uskallan sinne!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!