lääkärissä

Kävin reumatologin puolivuotiskontrollissa. Lääkkeiden kanssa veivaamisesta ei tule koskaan loppua. Yhtä lääkettä pitäisi vähentää, koska se ärsyttää vatsaa mutta mitää yhtä tehokasta ei ole tilalle. Tulos: annosta pienennetään ja olen entistä hitaampi ja kankeampi aamuisin. Päiväpolilla pistetään saman tien tiputuksena osteoporoosilääke Zometa nimeltään. Tämä on uusi tuttavuus minulle. Vuoden annos kerralla. "Lääke kuuluu bisfosfonaattien ryhmään. Sitä käytetään luuhun levinneiden etäpesäkkeiden (syövän leviäminen) hoitamiseen, luustomurtumien ehkäisemiseen....Kuten kaikki lääkkeet Zometakin voi aiheuttaa haittavaikutuksia...lämmönnousua, epäsäännöllistä sydämen rytmiä, pahoinvointia, ihoreaktioita...." Lopetan tuoteselosteen lukemisen. Nyt viikko jälkeenpäin olen tyytyväinen. Otan lääkkeen mieluummin kerran vuodessa kun joka viikko suun kautta, mikä ärsyttää vatsaa. Pientä päänsärkyä tosin oli mutta se meni ohi.

piparisydämiä

Tapahtuu jänniä ja haikeitakin asioita. Kaksi viikkoa ollut kiivasta lentoa. Postipoika tuo ja vie laatikollisia tavaraa ja minä jaan niitä eteenpäin. Vedän viimeisiä hikivetoja fysioterapian kuntosalissa ennen parin viikon taukoa. Aloitan uuden kirjoitushankkeen ja raivaan sitä varten tilaa ensi vuodelle.

Teimme kummitytön kanssa perinteiset joululeipomukset. Joulukuusipulla, piparireki ja tietysti piparisydämiä. Keittiö oli jauhoissa, piparitaikinassa ja tomusokerissa ja nomparelleissa. Asunto tuoksui hyvältä monta päivää! Vatsaa väänsi kaikesta siitä herkusta, koska ainahan leipomisia on syötävä tuoreena ja paljon, koska lämpiminä ne ovat parhaita.

Kirjoittajapiirit saivat vuotensa päätökseen ja oli yhteenvedon aika. Elämäkertakirjoittajista yksi sai parhaimmillaan 30 sivua tekstiä syksyn aikana. Joku toinen sai muutamiahyviä tekstejä ja jatkaa kirjoittamista edelleenkin. Työssä oleva sai kimmokkeen, kun vain olisi aikaa perehtyä tekstiin. Hän päättää jatkaa eläkkeellä elämäkerran työstämistä.
Toisen kirjoittajapiirin ohjaajana päätin lopettaa vuoden vaihteessa. Olemme kokoontuneet jo seitsemän vuotta. Se on suhteessa kuten myös ryhmässä uudelleenarvioinnin paikka. Olemme kokeneet paljon, julkaiseet kirjan, pitäneet runonäyttelyn, tehneet retkiä aina Orivedelle asti, käyneet kirjamessuilla, taidenäyttelyssä, konserteissa ja tietysti kirjoittaneet. Lopettajaiset vietimme meille rakkaalla Keski-Suomen Kirjailijatalolla; Toini luki runojaan, Pena soitti huuliharppua, Pukki yllätti aina iloisen Anna-Liisan ja muut juhlijat. Yhteiset hetket ovat olleet niin antoisia, ettei sitä oikein voi edes ilmaista sanoin. Jokainen tietää sen sisällään. Minua ryhmä on inspiroinut, ilostuttanut ja rohkaissut monessa asiassa. Ja antanut hyvää palautetta. Kiitos ihan teille jokaiselle!

Nyt sitten saisi joulu laskeutua ilman kummempia hössötyksiä. Kunntelen Karita Mattilan joululevyä ja iloitsen kiireettömyydestä. Kortit on vielä laittamatta, silti istahdin blogille. Suurin osa lahjoista on hankkimatta, mutta vielähän tässä ehtii. Mietin mitkä ovat ne tärkeimmät asiat joulussa? Levollinen mieli, läheiset ihmiset ja joulukirkko. Vähän kinkkua ja looraa. Ja tietysti sydänpipareita - enkelten eväsleipää. Kaikille heille jotka eivät saa korttia tänä(kään) jouluna toivotan oikein mukavaa joulun odotusta.

Sain ensimmäisen joulukorttini! Mukana oli myös Zen-sananlaskuja uudelle vuodelle. Kiitos lähettäjälle!!

Jos et mitään ahnehdi, olet tyytyväinen kaikkeen. Jos aina tavoittelet lisää, joudut jatkuvasti pettymään. (Ryokan)

Takertumattomuus ei merkitse asioista luopumista, vaan sen oivaltamista, että kaikki katoaa aikanaan. (Suzuki Roshi)

Se mitä emme pysty kohtaamaan etsiytyy eteemme joka tapauksessa. (John Trudell)

Älä oleta mitään. Ole valmis kaikkeen. (Samurai Chant)

Polku on tässä kaiken aikaa, aivan jalkojesi alla (Issan Dorsey)

Olkaa lyhtyjä itsellenne. (Buddha)

Kun tunnet tuskaa, sisimpäsi yrittää kertoa sinulle jotakin, eikä osaa kommunikoida muulla tavalla. (Malidoma Patrice Some)

viikonloppu

Nykyään aika hurjastelee niin että jatkuvasti on maanantai tai perjantai. Mihin viikot rientävät?
Toisaalta aika menee nopeimmin juuri silloin, kun on paljon tekemistä eikä ehdi pysähtyä fiilistelemään.

Nyt pysähdyn.

Viimeiset viikot vietin kosmetiikan parissa. Oriflamen voiteita ja purnukoita oli levällään kämpässä ja jouduin syömään sohvalla, tai raivaamaan pienen tilan olkkarin pöydän nurkasta. Oli ihanaa herätä aamulla hyvään tuoksuun, sain testailla suihkugeelejä, puutereita, hajuvesiä, luomivärejä. Vain nainen tietää kuinka hemmottelevaa moinen touhu voi olla. Pidin myös kahdet kutsut tuona aikana.

Palautin tuotteet torstaina. Asunto näytti hetken tyhjältä, mutta perjantaina postipoika toi ovelleni kaksi pahvilaatikollista lisää tavaraa. Joululahjapaketteja, lahjapusseja, meikkipaletteja, laukkuja, dödöjä, punia, partavesiäsun muuta. Koko perjantai-illan pakkasin niitä, kirjoitin kuitteja, pussitin ja totesin jälleen kerran, etten näe pakkausten pieniä tuotenumeroita ilman rillejä. Alan pikkuhijaa jo tottua pitämään ne otsallani.

Yöllä näin unia kosmetiikasta.

Lauantaiaamuna homma alkoi olla hanskassa, Pussukat siististi lähtövalmiina asiakkaille, pahvilaatikot lytättyinä ovenpielessä, ja pöydällä vapaata tilaa vähän enemmän. Päivällä tein pikasiivouksen (joulusiivoa odotellessa): vähän imuria esille, luetut lehdet roskiin, lukemattomat siististi järjestykseen yhteen pinkkaan. Pyyhdin pölyt tietokonepöydältä johon sitä kertyy älyttömästi. Lounaaksi thaimaalaista kotiintuotuna, kanaa ja versoja ja paljon riisiä, naminam.
Iltapäivällä vein paketteja ihmisille, päätin jakaa ne kaikki viikonlopun aikana etteivät jää seuraavaan viikkoon. Joten kierros tutuilla ja illemmalla siskon luo.
Ilmassa väreili jännitys. Kaarsin autolla pihaan ihastellen pihojen kynttiläloistoa.

Pieniä tonttuja kirmaili vastaan punaisissa tonttuasuissaan hyppien.

Pöydässä oli muorin ja pukin yhdessä valmistamia herkkukääröjä. Rieskaan kietaistua lohitäytettä ja porotäytettä. Maistelin valmiiksi leikattuja siivuja, jotka olivat taivaallisia. Keksejä, juustoja, salaattia, punaviiniä, nakkeja, lihapullia ja karkkia. Pieniä kääreitä pukin lahjasäkissä.
Pian jo tanssimme lattialla omitusten otusten kerhoa. Aina ja Aatos heiluttivat käsiään sen tahdissa, Nicky ja Nelly hyppivät ja pomppivat ja tonttulakkien tupsut kieppuivat villisti. Jokainen sai valita yhden kappaleen ja minä valitsin känkkäränkän, koska se on ainut kappale jonka sanat osaan. Välillä yhdeksän pientä eleffanttia marssi ympäri asuntoa jonossa ja yksi pieni eleffantti kiljui riemusta, kun Anna Abreu liihotti keltaisessa mekossaan Linnan juhliin.
Lopulta pienet juhlijat väsähtivät useiden wau kyllä on ihanaa kun meillä on disko- huutojen jälkeen. Isotontut jatkoivat vielä juhlimista tovin aikaa, kunnes jokainen vuorollaan väsähti, naapurit kirmasivat kotiinsa ja minä tilasin tutun taksin hakemaan.
Taksikuski meni naimisiin sitten viime näkemään. Otti vaimon Thaimaasta, osti suvulle possun kuten perinteeseen kuuluu. Hienoa kun joku uskaltaa tehdä ratkaisuja, onnittelin ja hihkuin hänelle onnea!

Sunnuntai. Ajatus hieman tahmea, mutta hymyilyttää eilinen ilta. Käyn hakemassa auton iltapäivällä siskon luota. Illalla otan puhelun kummityttöni Melindan äidille. Kuuluvuus on huono ja puhelu katkeaa melkein heti. Joulu lähestyy ja mieleen hiipivät läheiset, he kaikkein tärkeimmät. Mulle ne ovat kummilapset ja oma perhe. Yritän muistaa jokaista jotenkin, jos ei muuta niin kirjeellä tai kortilla. Osa asuu kaukana, osa vielä kauempana - jopa ulkomailla. Yhteydenpito on satunnaista, mutta joulun lähestyessä he kaikki ovat sydämessä.

Nainen ja sairaus

Kirjoittelin erästä tehtävää varten pienen jutun lempiaiheestani nainen&sairaus, joten paiskaanpa sen tänne teidän iloksenne hyvät lukijat. Saa kommentoida!!


Lähes 30 000 naista kamppailee nivelreuman takia elämän peruskysymyksistä. Taiteilija, kilpatason liikkuja, kotiäiti tai projektipäällikkö, kuka tahansa voi sairastua. Taudin oireet, tulehdus ja kipu vaikeuttavat normaalia arkea, mutta nykyään saatavilla on helpotusta ja monipuolisia hoitokeinoja.

Nivelreuma on autoimmuunisairaus, jossa kehon oma immuunijärjestelmä hyökkääkin sen terveitä kudoksia vastaan. Sairauden syytä ei tiedetä, mutta alttius sairastumiseen voi periytyä. Naisten osuus potilaista on 70% ja syiden arvellaan olevan hormonaalisia. Sairastua voi missä iässä tahansa, silti usein tauti alkaa synnytyksen jälkeen tai menopaussin aikana. Joidenkin tutkimusten mukaan naisten taudinkulku on myös aggressiivisempi kuin miehillä.

Tunteet pelissä

Tulehduksen ja kivun aiheuttama voimattomuus ja liikkumisen vaikeus voivat tuoda mukanaan tunnereaktioita. Kuinka selviydyn kotitöistä tai miten pärjään taloudellisesti? Kykenenkö säilyttämään työpaikkani ja kestääkö parisuhde sairauden kanssa kamppailun? Vähitellen ilmeneviä toiminnallisia haittoja on yritettävä korvata, mikä vaatii ponnisteluja. Ihminen saattaa myös syyllistää itseään sairastumisesta. Olisiko pitänyt lopettaa tupakan poltto ja liikkua enemmän, mitä olisi voinut tehdä toisin? Millään yksittäisellä syyllä ei kuitenkaan ole yhteyttä sairastumiseen.
On tärkeää yrittää voimistaa omia voimavarojaan sairautta vastaan. Liikkua ja hoitaa itseään sekä keskustella asiasta perheen kanssa. Tietoa reumasta on paljon ja lisää tulee jatkuvasti. Sairauden haittoja voidaan hallita tehokkaasti oikein ajoitetulla lääkityksellä ja hoidoilla. Saatavilla on myös vertaistukea ja ammattiapua. Kokemusten vaihto ystävän, toisen potilaan, hoitajan tai lääkärin kanssa on ensiarvoista. Hyväksyvä ja ymmärtävä ilmapiiri auttavat selviämään.

kalat viemäriä korjaamassa

"Kala kokeilee ensin ajatuksen voimalla. Hän pyytää viemäriä aukeamaan, keskittyy ja meditoi ja lähettää käsillä parantavia säteitä lavuaariin. Kun tämä ei auta, päättää hän kokeilla vahvempia keinoja... tiskiaine... ei auta... pesupulveri... ei... lisätään etikkaa... ei... vielä suolaa...Valtava vaahto kohoaa jo altaasta ja kuuluu outoa sihinää, kemiallinen seos vaikuttaa erinomaisen voimakkaalta, varsinkin kitkerästä tuoksustaan päätellen, ja HOKKUSPOKKUS plurp plurp prrrummps, yhtäkkiä seisonut vesi solahtaa riemukkaasti alas rööristä."

horroskooppi

Maanantaiaamun horroksessa postilaatikostani löytyi hyvän (?) ystäväni lähettämä horoskooppi, jota en häveliäisyyssyistä viitsi kokonaan julkaista. Tässä kuitenkin otteita.

"Olet muuttuva ja luonteeltasi kaksijakoinen ja kellut tunteidesi kuljettamana. Usein luonteesi kaksi eri puolta kiskovat sinua eri suuntiin, etkä mahda sille mitään."

-myönnettäköön..

"Romantiikasta olet pitänyt aina. Rakastat sydämiä ja kukkia, ja kaipuusi herättää parhaiten kumppani, joka kuiskailee korvaasi helliä sanoja, lausuu eroottisia rakkausrunoja ja ylistää kauneuttasi. Tunnelmallinen paikka, hämärä valaistus, kynttilät viini ja sopiva taustamusiikki - ne saavat sinut eroottiselle tuulelle."

-ketäpä ei saisi...nuuh..

"Et tyydy vain haaveilemaan, vaan luot usein myös oman fantasiaympäristösi. Pidät ehkä kylpyammetta eroottisena ympäristönä. Toisaalta mielikuvituksekkaana voit tehdä mistä tahansa paikasta eroottisen. Lisäät sinne ehkä nonparelleja, kermavaahtoa ja hilloa"

- shampanja unohtui!

"Rakastat vettä ja romanttisia paikkoja joten loistoristeily Intian valtamerellä tai Karibianmerellä sopisivat sinulle erinomaisesti romanssin miljööksi. Muutenkin pidät kaikesta veden, etenkin meren, läheisyydessä olevista paikoista. Sinussa on enemmän kuin aavistus mustalaista, joten sinulle voisi sopiva ympäristö olla myös romaanien asuntovaunu, jossa soittaa unkarilainen viulisti."

-*nauraa kippurassa*

"Inhoat sitä, että sinut palautetaan takaisin maanpinnalle. Karkea käytös ja julkeat puheet murskaavat sinun kauniit kuvitelmasi. Sinusta on erittäin ikävää joutua kohtaamaan jokapäiväinen todellisuus. Et halua harteillesi suurta vastuuta, ja inhoat kaikenlaista painostusta. Syyllisyydentuntoisena ja todellisuuspakoisena et myöskään haluaisi kohdata tekojesi seurauksia., vaan sisäinen ahdistus riittää sinulle. Ahdisteleva kumppani saakin pian huomat, että lähdet vilkkaasti toiseen suuntaan."

-jaa mää vai?!. En kyllä myönnä!

aurinkopuuteria ja muskottipähkinää

Tämä viikko on ollut aistien juhlaa. Ruusua, viinirypälettä ja kirsikkaa. Pieniä hipaisuja ja energiaa.

Tuoksuvia muistoja.

Voiteita, naamioita, valoa ja kimalletta. Geeliä, kapseleita, öljyjä ja seerumia. Aromaattista mandariinia ja appelsiinin kukkaa. Rosmariinia, rakuunaa, tonkapapua sitruunaa.

Lupauksia rakkaudesta.

Itämaista vaniljaa, sambac-jasmiinia kultaa ja hopeaa. Tähtikuvioita, terttuseljaa, seetriä meripihkaa. Vastustamatonta, ylellistä Sensoriaa.

Suudeltavia huulia.

Karitevoita, pähkinää, puolukkaa ja mustikkaa. Kardemummaa, sahramia, inkivääriä kanelia. Suihketta, talkkia puuteria kuorintaa. Hellävaraista mantelia, aloeveraa ja kamomillaa.

Mies.

Raikkautta, puhtautta ja tyylikkyyttä. Eleganssia, urheilua, puumaisia tuoksuja. Mausteita, tasapainoa, ikuisesti kiehtovaa.
Joskus turvotusta, tummia silmänalusia ja ärtynyttä partatuppoa. Hellää hoitoa, riisimaitoa ja balsamia.

Kultahippusia, suihkukukkasia - santelia, kieloa ja ambraa.

Sydäntuoksuja. Täydellistä nautintoa.

Ystävät ovat ihmeitä

Viikonloppuna kävi vieraita Joensuusta.
Hain taittopatjan sekä puolikkaan lasten patjan kellarista. Lauloimme singstaria, joimme glögiä ja juttelimme ystävättären kanssa yömyöhään.
Aamupalalla oli syöjiä enemmän kun pöytään mahtui ja eteisessä kenkiä, takkeja, kaulaliinoja yli hyllyjen. Asuntoni oli täynnä reppuja, vaatemyttyjä, kännyköitä, lehtiä, ostoskasseja, meikkipusseja ja sikin sokin siskonpetejä.

Täynnä elämää.

Tein heille jauheliha-kantarellipiirakkaa ja puolukkamuffinseja.
Kiitos ystävät käynnistä ja A:lle terveiset: Blogiani saa lukea ja se on jopa suotavaa!


Tuutin suolainen piirakka
(pellillinen)

pohja
200g margariinia
5dl vehnäjauhoja
2dl kauraleseitä
2tl leivinjauhetta
1/2tl suolaa
1dl maitoa
oreganoa

täyte
400g jauhelihaa
2dl kantarelleja
paljon purjoa
puolikas oranssi paprika
1prk smetanaa
2dl kevytkermaa
1 muna
100g juustoraastetta
sitruunapippuria
valkosipulijauhetta
suolaa

n. 1/2 tuntia +200c

Puolukkamuffinsit
(pellillinen)

3 munaa
2dl sokeria
1dl maitoa
100g rasvaa (sulatettuna)
3dl vehnäjauhoja
1tl leivinjauhetta
1/2l jäisiä puolukoita

Taikina paperivuokiin ja paisto n. 200c.

Sairaan kiire

Meillä oli eilen shoppailupäivä. Päätimme lähteä kaupungille hengailemaan ja mielessä oli pari hankintaa. Muutama hiuspinni, uusi vyö ja imurin suodattimia. Ostin myös almanakan ensi vuodelle ja olen siitä hyvin innoissani. Se on väriltään vanhaa ruskeaa, reunoja kiertää ohut kullanvärinen koriste. Muistuttaa vanhanaikaista kirjaa ja on juuri sopivan kokoinen naisen käsilaukkuun. Nyt voi alkaa suunnitella ensi vuotta ja vaipua vaikka allakoosiin (pakonomainen almanakan käyttö niin ettei mitään voi suunnitella ilman sitä).
Ei vais, olen huono almanakan käyttäjä (siksi sen on oltava edes kaunis); juuri kun siihen saa merkittyä kaikki välttämättömät menot ja vähän ylimääräistäkin, iskee ahdistus, suoriutumispaniikki ja kiireen tuntu.
Siksi almanakan kanssa on oltava hyvin varovainen. Siihen tulee kirjoittaa vain runoja ja hauskoja sanontoja, päiväkirjamaisia merkintöjä ja ihmisten suusta kuultuja tarinoita. Niin ja parhaat tekstiviestit tietty. Kirjauutuuksien nimiä, tai ystävän kanssa tapaamisaikoja.

Tulee almanakkaan myös muutamia valikoituja menoja laittaa: fysikaalisen hoidon ajat ja reumalääkäripäivä.
Niin ja verikokeet ja pissanäytteet. Röntgen sekä osteoporoosilääkkeen ottopäivä myös. Luuntiheysmittaus on ehdottomasti tärkeä asia. Samoin mittakenkien ja tukipohjien sovitusaika.
Tekonivelkontrollejakaan ei pidä unohtaa. Niveliä on yhdeksän, jokaisessa 1v-, 3v-, 5v-, ja 10v.-kontrollit, kuka niitä muuten muistaa. Kuntosali ja vesijuoksuajat jumpparin kanssa. Jalkojenhoito sekä toimintaterapeutti.
Kuntoutushakemuksen viimeinen jättöpäivä ja asumistuen tarkistusajankohta, etteivät pääse unohtumaan (kuten usein on). Kuntoutussuunnitelman voimassaoloaika ja vuosiraportti liitteineen. Muistutus kuljetuspalvelun tarpeen määrittelystä vuoden alussa. Ja sv-matkakorvaushakemukset jotka tulee hakea määräajassa. Poliklinikka-, matka- ja lääkekulujen seuranta.
Tietysti myöskin kaikille tavalliset hammaslääkäri, liikaluomen poisto, gynekologi ja flunssarokote. Sekä joogaan tai meditaatioon ilmoittautuminen.
Tulee laittaa kalenteriin muistiin myös vammaispalvelun, apuvälineen, hoitotarvikejakelun, reseptinuusinnan ja sosiaalityöntekijän numerot ja soittoajat.
Tarvittaessa myös psykiatrin :)

Kallioplanetaarion asukkeja.

welho onni

Luin lehdestä, että marraskuu on ihmisille eräänlainen pysähtymisen paikka. Luonto asettuu lepäämään, ja samoin olisi ihmisen hyvä rauhoittua, tutkiskella omaa sisintään, toiveita ja tarpeitaan. Mitä ilo ja onnellisuus merkitsevät, mikä on minun onneni?

Oli huojentavaa lukea juttua. Ihan kuin olisi saanut luvan hiljentymiseen (vaikka kyllähän sen jo tiesin!). Muutaman flunssaviikon jälkeen olo oli niin uupunut, että kaipasin todella rauhaa. Niinpä ajelimme mökille.

Järven pinta on tänään ensimmäistä päivää jäässä. Pihan yli lensi kurkiaura, noin 40 pitkäkaulaa matkalla kohti Pohjois-Afrikkaa. Käpytikka tarkkailee pihassa liikkuvia läheisistä havupuista ja koputtaa kuuluvasti etsiessään hämähäkkejä ja hyönteisiä. Se kiilaa kävyn puun koloon tai kaarnanrakoon ja hakkaa siitä siemeniä. Yksi ainoa hiiri jää auton renkaan alle, muuten mökissä on hiljaista siimahäntien suhteen. Pulahdan järveen sulasta rannasta, vesimittari näyttää +4c. Takassa palaa tuli ja valmistan päivällisen; höyryävää tomaatti-nuudelikeittoa ja lämpimiä juustoleipiä.

Mökin naapuriin nousi viime kesänä nähtävyys, Nyrölän tähtikeskus, josta kuuluu illalla meteliä. Paikalla on kallioon louhittu planetaario, kahvila ja terassi, sekä kokous-ja saunatiloja. Käymme siellä kävelylenkillä katsomassa Faaraoiden tähtitaivaita ja päiväkahvilla. Maailmankaikkeuden ihmeiden ja avaruusseikkailujen lisäksi, tai sen vuoksi, paikassa on jotain ihanan mystistä. Johtuneeko siitä, että kallioplanetaarion asukkeihin kuuluvat myös Welho van Allen ystäviensä Leuhuttimen, Vaakku Vanhakuun ja Avaruusneuvos Hexin kanssa. Ystävykset tuovat sopivasti jännitystä mökin marraskuiseen hiljaisuuteen metelöidessään iltaisin tähtien valaisemalla taivaalla.

katso www.kallioplanetaario.fi

sielun ruokaa

Parasta terapiaa hulttiolle yksineläjälle on äidin kotiruoka ja siskon perheen seura. On mennyt viikko vähän räytyessä. Ehkä se Heinolan reissu vaikutti ja huonot yöunet. Nyt alkaa homma palautua hanskaan, eilen opiskelin ja sain tulostakin.

Oma elämäni on ajoittain hyvinkin epäsäännöllistä. Saatan nukkua päivällä, kukkua yöllä, reissata keskellä viikkoa tai harrastella mitä nyt milloinkin. Ei ole päivätyötä tuomassa rytmiä elämään. Kokkailu taas tahtoo mennä munakkaiden tai uunissa lämmitettyjen ranskalaisten ja lihapullien puolelle. Joskus voileivän puputtamiseksi. Varsinkin kiireessä. Kun oikein intoudun, teen jonkun kiusauksen tyyliin valmiit peruna-sipulisuikaleet ja kinkkua tai lohta + kermapurkki ja uuniin. Sitten syön sitä kolme päivää, ja se tulee jo korvista ulos.

Tällä viikolla räydyttyäni aikani (silloin en saa mitään laitettua, ei maistu ruoka, miksen siis laihdu heh?)poikkesin äidin ruokapatojen äärelle. Äippä laittaa työpaikallaan kotiruokaa, joten sinne on hyvä poiketa ihan muina naisina. Aivan tunsin miten kotiruoka - jauhelihakeitto ja vadelmakiisseli tekivät hyvää mielelle ja keholle. Samalla vaihdoimme kuulumiset.
Eilen poikkesin siskon luo. Oman elämän yksitoikkoisuuteen kaipaa lasten hulinaa, ja sitä siellä saa vähän varastoonkin. Lapset ovat ihastuksissaan, kun joku käy ja näyttävät sen myös. Lisäksi osuin taas ruoka aikaan; ruskea kastike maistui taivaalliselta (miksei sitä tuu tehtyä!). Viivyin iltaan saakka. Yhtä oli sattunut lapio silmäkulmaan, toisella oli voimistelunäytös tulossa. Tarha- ja kouluasiat puhuttivat.
Illalla lapset villintyvät, väsyksissään. Se on heidän jokailtainen rutiininsa. Söimme iltapalaa ja katsoimme Idolsia. Mieli oli ihanan piristynyt, kun palasin kotiin. Kiitos siukku. Ja kiitos äiti!

Osaan kyllä valmistaa ruokaa. En satopriäänejä, vaan kotiruokaa. Erityisesti tykkään leipoa, sehän on luovaa jos mikä. Teen sitä liian harvoin nykyään. Tässä kerran päätin alkaa syömään enemmän kasvisruokaa. Pidin kasvisviikkoja, ostin kaalin ja tein siitä joka päivä erilaisia (yksinkertaisia) ruokia tai puputin raakana iltaisin. Yksin asuessa kaalinpää todella kestää viikon! Sitten pidin porkkanaviikkoa. Ostin ison pussin porkkanoita (halvalla!). Tein niistä raastetta, keitin niitä, leivoin porkkanasämpylöitä. Seuraavaksi oli punajuuriviikko. Kiikutin kaupasta purkin kuutioituja punajuuria. Ihan paras oli kun keksi uuden ruoan siitä: punajuurimunakkaan! Laitoin väliin sinihomejuustoa (etten liikaa laihdu), mausteita ja punajuurta. Voi vautsi se oli hyvää. Olin varsinainen keksijäkokki, kun ihan ite ylsin noinkin huimaan improvisointiin.
Tosin se punajuuripurkki on vieläkin jääkaapissa...
Mutta kokeilkaa ihmeessä!

Sain vihdoin lisättyä linkin valokuva-albumeihin tuosta sivupalkista. Asia on ollut tekeillä,ja nyt siis kokeiltavana. Tarkoitus on tehdä lisää albumeita heti kun ehdin. Sieltä voi sitten selata valokuvia eri aiheittain, mikäli sattuu kiinnostamaan. Vähän hidas olen oppimaan näitä blogin ominaisuuksia (niitä on paljon), mutta hitaasti hyvä tulee.

Itken yhden päivän

Syyslomalla autoon kertyi peräti 900km! En ehtinyt pysähtyä kirjoittamaan blogia.

Kävin Heinolassa.
Polvien tekonivelten 10-vuotiskontrolli. Suurten katossa roikkuvien röntgenlaitteiden alla tyttö pysähtyy. Sitä on niin kasvotusten elämänsä kanssa. Odottaa kuvien valmistumista. Kuusi kuvaa polvista, kolme kummastakin. Hoitaja sulkee oven, jotta ei saa röntgensäteitä.
- Polvet on hyvät, voivat hyvinkin kestää vielä toiset 10 vuotta, kirurgi lausahtaa kuin armahduksen.
Sitä seuraa takaisku.
- Nilkan virheasento on niin paha, ettei tarjolla ole muuta kuin naulaa ja jäykistys. Hän puhuu tekonivelfilosofiaa, ja minä pinnistelen jotta muistaisin kaiken sanoman.
- Nykytietämyksen mukaan en suosittele korjausta, huonon luuston vuoksi uusi nivel tuskin tulee kestämään.
Katseensa on kuitenkin empaattinen, kun saan soperretuksi:
- Ei pliis vielä keväällä. Varataan aika ensi syksyksi ja tarvittaessa soittelen.
Hän tietää, ettei tällasta jaksa jatkuvasti. Välillä on kerättävä voimia.
Itken yhden päivän.

Mie ja sie on myö yhes!

Joensuun reissu oli makoisa. Kummityttö odotti retkeä innolla, hihkui kun pääsi mien ja sien luokse. Luimme lasten kanssa Tiitiäisen loruja, shoppailimme uudet hatut ja ahmimme mutakakkua. Kotiin lähtiessä ostin Tertun kaupasta tuomiseksi 50 karjalanpiirakkaa. Tavan mukaan avaamme yhden pussillisen samantien ja syömme vielä lämpimät voinmakuiset piirakat matkalla. Ja muistamme maiskutella.

Hahmoja

On tullut kuvattua viime vuosina paljon. Huomasin kuvanneeni hahmoja, piirteitä ja veden ääriä. Ne ovat kiehtovia. Tai sitten sopivan epämääräisiä luonteelleni :)
Tässä muutamia...

Muutto

- Mitä sinä sinne kauas lähdet? Meerin ääni on nuhteleva.

- No etsimään idän eksotiikkaa!

Tässä vaiheessa meitä molempia alkaa jo naurattaa. Iska ei edelleen puhu minulle mitään,

murahtelee vaan nurkassa. Mutta hänen kantansa pehmenee myöhemmin, jo ennen kuin alan

pakata. Eletään vuotta 1989. Takana on mehevä perheriita mutta edessä elämä.

Valkoista kirjekuorta pidellessäni palaan ajatuksissani pääsykokeisiin. Olin valvonut myöhään

illalla ja nukkunut vain pari tuntia. Kokeisiin luettavat kirjat lojuivat pöydällä lähes koskemattomina. Ennen koepäivää kahlasin niitä läpi pakonomaisesti. Oli kesän ensimmäinen koitos, hainhan jatko- opiskelemaan kahteen paikkaan. Nyt olin matkalla yöjunalla kohti Joensuuta jossa astuin aamuseitsemältä ulos junasta. Pääsykoe alkoi klo 9 ja jäi hyvää aikaa etsiä kampus, sen matikanlaitoksen auditorio M1. Kävelin asemalta kaupungin halki kohti punaisia tiilirakennuksia. Ohitin heräilevän torin ja pikkukaupungin kesäaamun usvan. Nuuhkin ilmaa, väsytti valvominen mutta olin nuori ja matka oli seikkailu; kaupunki uusi ja ennestään tuntematon.

Kokeeseen vastasin lyhyesti ja poistuin hiljaisesta salista ensimmäisten joukossa. Tasainen kynän rapina jäi taakse, kun painoin oven kiinni. Odotukset eivät olleet kovin korkealla. Kävelin noin 2 km takaisin. Kaupunki näytti heränneen ja Siltakadun kauppojen avoimet ovet houkuttelivat asiakkaita. Päätin poiketa junaa odotellessani torikahvioon. Tilasin kahvin kanssa pari käsin tehtyä karjalanpiirakkaa, jotka maistuivat taivaalliselta. Istuuduin kahvion muovisen katoksen alle. Ilma oli lämpimän kesäinen, silti sadepisaroi. Torilla tanssittiin. Sateesta huolimatta muutama pari pyörähteli torin kulmaan kyhätyn lavan edessä, musiikki kuului soittimesta. Tunnelma oli välitön ja ystävällinen. Viereisen pöydän mummeli jutteli minulle kuin tutulle ihmiselle. Siinä katsellessa itäsuomalaisen pikkukaupungin elämää kävi mielessä oudon kotoisa olo. Takaisin kotiin päästyäni unohdin kuitenkin koko pääsykokeen.

Tässä siis nyt istun koetulos kädessäni. ” Sinut on valittu opiskelijaksi Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan..” Epäuskoisena itsekin seisoin paperi kädessäni. Olen juuri ilmoittanut asiasta porukoilleni. Vähän uhmakkaasti kylläkin, mutta olin tehnyt jo päätökseni. Sitä ei tarvinnut kauan miettiä, sen saneli sydän eikä siinä ollut järjellä mitään vastaanpanemista. Muutama vuosi myöhemmin ymmärsin, että minua veti Itä-Suomeen vaarin karjalainen veri. Tunsin heimoni. Mutta nyt siis on edessä lopun kesää lomaa; sanon irti asuntoni, hankin Joensuusta kämpän, pakkaan tavaroita ja odotan uutta, vähän uskaliastakin elämänvaihetta. Irtiotto, repäisy kotoa, riuhtaisu lapsuudesta tai omituinen siirto - kommentoivat ystäväni.

Paketti Hiace peruuttaa Hannikaisenkadun kerrostalon sisäpihalle. Pienen 20neliön yksiöni tavarat mahtuvat melkein pakettiautoon; sänky, kirjoituspöytä ja valkoinen korituoli joka on muuten ensimmäinen itse ostamani huonekalu Prisman kesäpihan alennusmyynnistä. Muutama laatikko astioita, vaatteita ja pikkutavaraa. Pieni yöpöytä ja samaa sarjaa ruskea vartalopeili. Äiti ja Hessu tulivat Suonenjoelta saattamaan lapsen maailmalle. Äiti kantaa tavaroita liikuttuneena ja Hessu pienessä myötäisessä mahduttaa 120cm:n sänkyä autoon. Istumme kuskin Auliksen ja äidin kanssa eteen, Hessu istuu takana, liekö nukahtanut matkalla. Matka taittuu sydän pamppaillen ja saavumme Joensuun Rantakylän lähiöön, jossa opiskelija-asuntoni odottaa. Tavaroita purkaessa peili on matkan aikana rikkoutunut mutta minulla on nyt muuta ajateltavaa. Asun kahden muun tytön kanssa soluasunnossa, jossa kaikilla on oma huone. Oleskelutila ja keittiö ovat yhteiset.

- Älkää lähtekö ihan heti, käydään lähtökahvilla jossain.

Katson äitiä kuohuvin tuntein. Mitä oikein olen tekemässä? Miehet asettavat painavan sängyn ja kirjoituspöydän paikoilleen. Loput tavaroista ehdin purkaa myöhemmin. En tunne Joensuusta ketään. Eräs tuttu tyttö aloittaa opiskelut kemian laitoksella ja asuu kävelymatkan päässä. Tutustuin Anneen Keski-Suomen kansanopistossa opiskellessamme puoli vuotta yhtä aikaa yhteiskuntapolitiikkaa ja kasvatustieteitä avoimen korkeakoulun linjalla. Tieto yhdestä tutusta tässä kaupungissa vähän helpottaa.

Ajamme Joensuuta halkovan Pielisen joen rantaa 4 km kohti keskustaa. Se tie tuli myöhemmin tutuksi, kun pyöräilin sitä päivittäin useiden vuosien ajan. Mutta nyt käymme kahvila-ravintola Jokelassa. Paikka osoittautuu melkoiseksi kultturimestaksi, jossa muuten vietin eräätkin opiskelijabileet sittemmin. Paikka oli myös kirjailija Heikki Turusen ja muiden kyläpersoonien kantapaikka. Juomme kahvit uudelle elämälle.

Tippa linssissä hyvästelen äidin ja vilkutan loppuun asti heidän huristaessa tiehensä. Istun hölmistyneenä muuttolaatikon päällä ja pienen maailmani keskellä lähellä susirajaa. Muita tyttöjä ei näy. Olo on orpo ja tekee mieli takaisin kotiin saman tien. Siinä istuessani en tiedä, että lähtö kestää 11 vuotta. Siihen väliin mahtuu uusi mielenkiintoinen akateeminen maailma, iloinen karjalainen vieraanvaraisuus, 7 vuoden avoliitto, paljon uusia ystäviä, työelämää sosiaalitoimessa, ero ja pitkälti toistakymmentä leikkausta. En tiedä että muutossa rikkoutuneet peilinsirpaleet ovat tuova minulle rutkasti onnellisia muistoja. Ja toisinaan raastavaa koti- ikävää.

Sodan jälkeen vaari muutti Sortavalasta uudisasukkaaksi Pohjanmaalle, jossa hän vietti lopun ikänsä ja jossa minäkin synnyin. Nyt minä olin tullut Pohjois- Karjalaan, takaisin lähemmäs alkuperäisiä juuriani. Vaikka myöhemmin asetuinkin tuttuun Keski-Suomeen, tämä oli nyt minun tieni.

Yöllä kello kolmetoista

asui kummitustalossa kummitussukua
joka kynttilänvalossa käytti kummituspukua
kun vieraina oli kummitustuttuja
ja kerrottiin kummitusjuttuja

silloin kynttilän sydän tulee täyteen kauhua
ja syöksee huoneeseen kummitussauhua
jotta mammalta nousee pystyyn tukka
ja kummitustädin perii kummitushukka
ja enolla kääntyy nurinpäin sukka
ja serkuista pienin vinkuu villinä ihan:

Mikä ihana yö!
Miten ihanan inha!

kun kuunvalo hiipii ylitse pihan
ja piipussa vinkuu viima niin vinha
että enolla kääntyy taas nurinpäin sukka

juuri silloin kello kolmetoista lyö!

(Kirsi Kunnas, Tiitiäisen pippyrimylly)

Mutakakku

Terkut Joensuusta. Lomalla ei juuri muuta tarvitse, kuin herkutella joten tässä yksi ohje ensiapuun:

Mutakakku

4 kpl munia
2 dl sokeria
2,5 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1 levy taloussuklaata

Mittaa kuivat aineet keskenään ja sekoita.
Sulata rasva kattilassa ja lisää suklaa. älä polta pohjaan!
Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi.
Lisää vuorotellen jauhoseosta ja suklaaseosta munasokerivaahtoon.
Sekoita.
Kaada taikina jauhotettuun irtopohjavuokaan.
Paista uunin keskitasolla +200c noin 20min.
Koristele tomusokerilla (piparkakkukuorrutteella ja nomparelleilla).
Nauti!
ps. kuuluu jäädä sisältä löysäksi. Jäähdytä ennenkun leikkaat.

herkkuterveisin tuuti ja aino, anni, jan, tarja ja arto ja topi

back city

Palasin torstaina - erittäin vastentahtoisesti. Alan aina vain enempi viihtyä mökillä, tuleekohan musta vanhemmiten maalainen ja erakko. Mökillä elämä on yksinkertaista ja kaunista. Kaikki välttämätön (lasketaanko ulkovessa?) mutta ei mitään turhaa.

Kaupungissa nukuin levottomasti, kuten monesti viime aikoina. Heti herättyä oli tokkurainen olo. Opiskeluun keskittyminen vaatii kotona enemmän. Kurssitehtävien palautuspäivä lähestyy. Ajatus harhaili kotitöistä vuoreksi kasvaneeseen lasku- ja mainosläjään olkkarin pöydällä. Kaiken lisäksi postiluukusta kolahti Hyvä terveys-lehti, jonka hairahduin tilaamaan puhelinmyyjältä, koska luurin päässä oli ystävällinen miesmyyjä, jolla oli erittäin miellyttävä ääni....
Työnsin kaiken sivuun ja pakotin itseni kirjoittamaan. Tehtävä on artikkeli kirjoitus. Kävi kuten hyvin usein. Aluksi töksähteli, kännyyn tuli viesti johon vastasin, muistin että on peruttava ensi viikon hampila. Palasin toistamiseen kirjoitukseen, ja taas ja lopulta uppouduin siihen niin, että havahduin kolmen tunnin päästä kurnivaan nälkään. Mutta eka koneversio työstä on valmiina, siis suurin työ tehtynä. (Olin siis hahmotellut siitä jo käsiversion mökillä). Tunsin suurta helpotusta ja ihmeellistä mielihyvää. Sellaista kun saa jotain hyödyllistä aikaan.

Illalla sain vieraan. Pari pulloa punaviiniä meni rupatellessa. Tänään siis vietin lepopäivää ja söin pizzaa. Lueskelin ihmisten blogeja, siitä on tullut uusi harrastukseni. Ei tuu luettua kirjoja, muita kun aiheeseen liittyviä, silloin kun opiskelee. Blogit on sopivan lyhyitä ja inspiroivia. Riippuu tietty blogista. Sentään pari koneellista pyykkiä pesin. Huomenissa auton nokka kohti Itä-Suomea ja syyslomailemaan kummitytön kanssa. Sauna lämmin.

aamu

Aamu on päivän paras hetki.
Ihminen herää puoliunessa, kävelee keittimelle ja laittaa kahvin tuoksumaan. Ajatuksia ei vielä ole tai niitä on vähän. Voi lähes kuulla ne. Hetkessä on jotain pyhää.
Täällä mökillä aamu säväyttää erityisesti; tyyni järvi, kirkas keltainen maisema yöpakkasen jäljiltä. Vain orava kipittää ränniä pitkin.
Olen kuullut sanottavan, että sellainen on päiväsi kuin on aamusi.
Ihmisen pitäisi rauhoittaa edes aamut. Kuunnella hiljaisia ajatuksia, koska se on monille päivän ainut hetki itsensä kanssa. Eräs perheellinen tuttuni sanoo heräävänsä tarkoituksella ennen muita, laittavansa tulen hellaan ja juovansa kahvit kuunnellen tulen ritinää.
Useimmilla aamun täyttää elämän äänet, lasten puhe, telkkari tai radio. Itekin alan palpattaa melkein heti herättyäni, jos on kelle pulista.
Usenmiten olen aamulla yksin. Ekan kahvikupillisen ajan maltan kuunnella hiljaisuutta. Sitten tartun kynään. Alan pulista vihkoon kaikenmailman asioita. Kirjoitan sanoja; tuntemuksia, unia, sanoja - ei mitään järkevää. Monesti se on "tänään en ole yhtään niin terve kuin eilen-"tyyppistä löpinää. Siinä missä perheelliset pölpöttävät toisilleen, minä pölpötän vihkooni. Ai että mä välillä sadatan...
Joku viisas on suositellut säännöllistä kirjoittamista mieltä hoitavana juttuna. Aamulla kriitikkominä ei vielä ole hereillä, ilmaisu on estotonta ja luovaa. Sellainen puhdistaa mieltä. Mutta ei sen tarvitse olla aamu, kunhan se on säännöllistä. Jos kirjoittaa mieltä painavat asiat pois, voi keskittyä olennaiseen. Ns. hölynpölyn kirjoittaminen aktivoi tutkitusti luovaa aivopuoliskoa, koska se on suunnittelematonta, epäloogista ja vapaata.
Kullakin on omanlaisensa tavat, koiran kanssa lenkkeily ajaa varmasti saman asian. Mut kokeilepa joskus kirjoittamista. Aamulla.

onko se connect vai eikö se ole

Näköjään tulee puuskittain kirjoitusta. Puuskii.

Viikonloppuna sain vieraita. Vanhin kummipoika kävi kylässä tyttöystävänsä kanssa. Tunsin itseni tädiksi ja yritin olla luonteva. Onko tollakin jo tyttöystävä, vasta hän leikki zorro-leikkejä.
Mukava tyttö oli. Mutta että nyt jo..
Laps oli 10-vuotias, kun tuli ekaa kertaa luokseni vierailulle. Hän lensi yksin lentokoneessa Helsingistä Joensuuhun. Matka oli huisin jännä! Kumpaa lie jännittänyt enemmän minua vai häntä. Koko vierailun ajan hän oli erittäin kohtelias, petasi petinsä ja auttoi ruoan laitossa (kotona käsketty). Kerran hänestä jopa tehtiin lehtijuttu Joensuun Heiliin. Aito hesalainen vastasi reippaastin, kun kysyttiin miksi vietät hiihlomaa Itä-Suomessa:
" No melkein kaikki kaverit lähtee landelle!"
Edelleen ilostun joka kerta kysymystä "Ootko kummitus kotona, jos tuun käymään?" Tottakai olen. Ja tervetuloa tyttöystävä.
Ehkäpä suhteemme luotiin, kun kävin heillä kylässä pojan ollessa pieni zorro. Ensi viikolla hän tulee jo 21v.

Maanantaina tulimme mökille. Alkupäivät tuuli niin että tukka lensi päässä. Pihassa on mattona keltaisia haavan lehtiä. Kävin aamu-uinnilla usvaisen kauniissa järvessä. Veden lämpö +7c. Ihan oikea syy mökille tuloon oli kirjoittaminen. Teen koulutehtävää varten erästä artikkelia ja täällä on kirjoitusrauha. Ei siis ole pinoittain postia pöydällä, muistilappuja, ovikelloa eikä edes kalenteria. Mutta tietokone on. Raahasin sen ensimmäistä kertaa mökille, koska meillä on nyt sellainen nettitikku, joka on kuulemma tosi kätevä.
Aloin editoida melkein valmista tekstiä ja etsin netistä siihen lisätietoa. Kone ilmoitti "ei löydy osoitetta". Yritin uudelleen. Huusin jo apuakin ja sain vastauksen:
"Onko se connect vai eikö se ole?!"
"Täh?"

ainoa

Jos siinä ois joku. Just sillon, ku mistään ei käsitä mitään eikä oo ketään, kelle sen vois sanoo. Jos ylipäätään joskus ois joku, joka ei koko ajan hokis jotain kasvihuoneilmiöstä ja finanssikriisistä ja lamasta ja sodista ja tulvista, eläkepommista ja kakkostyypin diabeteksesta, huonoista numeroista ja kaikesta kamalasta, mikä tapahtuu ihan lähellä ja voi tapahtua mulleki tai vääntäis jotain kyynistä läppää tai mustaa huumoria, vaan tekis makkarakastiketta.
Ja olis vaan.

- Aino Suhola -

hyytävää

Maailmassa tapahtuu outoja ja pelottavia asioita. Tuollasta Kauhajoen tapahtumaa ei voi käsittää. Miksei kukaan puuttunut asiaan rankemmin, vaikka kaikki merkit ennakoivat tapahtumaa. Joku asiantuntija tuumasi, että vaikka poikaa puhuteltiin niin hän ei uhannut ketään. Laki siis salli ampujan pitää aseensa, ja ja esti asiaan puuttumisen. Mihinkähän katosi maalaisjärki. Entä muut nettikäyttäjät, sivuston ylläpitäjät joilla tekijä esitteli "taitojaan", aikuiset jotka sivuja lukivat tai pojan tunsivat, kaverit jotka "tiesivät heti kuka on tekijä". Eikö ihmisellä ole toisesta mitään vastuuta?? Ennen häiriköitsijät laitettiin sakilla järjestykseen. Eikö nykyään kukaan voi puuttua mihinkään? Nettimaailmassa pidetään normaalina mitä omituisempia asioita. Ihmiset ovat jotenkin turtuneet kaikenlaiseen. Ihan sama vaikka minä alkaisin esitellä blogissani ampumataitojani ja kaikenlaisia äärimmäisiä mielipiteitä. (ei sillä ettei mun kirjoitukset olisi muutenkin kummallisia...). Voi tätä maailman menoa.


Pakko palata mukavampiin aiheisiin, muuten alkaa ahistaa....
Kävimme illalla mökillä. Mökin pihaan oli tuuli pudotellut keltalehtisiä haavanoksia, joiden seassa oravat juoksentelivat ristiin rastiin. Rannassa veden pinta oli sakeanaan erivärisiä koivun lehtiä ja niiden sekaan sukelsin. Hyytävän ihanaa. Jäljistä päätellen mökissä oli vieraillut pieni nelijalkainen. Lieneekö Kikan sukulaiset Hipsu ja Hapsu (kts. aikaisemmet kirjoitukset tammi/2008). Kävin järvessä kolme kertaa, vesi ehkä n.9-10c. Sinne jäivät kivut, kolotukset ja maalliset murheet. Löysin vielä pihapiiristä muutamia kantarelleja, joista kokkaan tänään kesäkurpitsan kanssa herkkuruokaa. Tapahtuu kivojakin asioita. Teille lukijat muutama voimakuva.

elämä pitkä

Olen saanut muutamia kommentteja blogista myös tutuiltani, jotka eivät ujoina tohdi tänne kommentoida. Kiva saada palautetta, oli se sitten missä muodossa tai millaista tahansa. Tänä aamuna heräsin juuri tällaiseen rohkaisevan tekstiviestiin. Kiitos sille jolta sen sain.
Eräällä ystävälläni on tapana tulostaa blogisivut työpaikallaan ja tuoda ne minulle. Kun ei näistä tietokoneista koskaan tiedä :) Ties vaikka tekstit häviäisivät johonkin bittiavaruuteen.
Yhtenä päivänä luin tällasta tulostettua paperia sohvalla. Hokasin et ei tätä pirukaan viiti lukea, on liian pitkä. Kuinkakohan lukijat jaksaa, kun en itekään jaksanut loppuun.

Päätin alkaa lyhentää kirjoituksia. Mietin miten se parhaiten onnistuisi eikä aina menisi jaaritteluksi. Jos eka kirjoitan tajunnanvirralla, sitten lopuksi karsin kaiken turhan pois. Tulisko pätkityn näköinen. Tai jäisikä mitään jäljelle?! Njaa-a. Jos poistaisi kylmän viileästi joka toisen sanan. Ei ei eiiii, vois tulla liikaa väärinkäsityksiä. Onpas vaikeaa.
Kurkkasin erään kirjoittajana ihailemani henkilön blogiin. Tiivistä tekstiä, lyhyitä kappaleita, paljon asiaa, käsinkosketeltavaa tunnelmaa. Huokaus. Hänen tekstejään lukiessa mieli lepää.
Tulin siihen tulokseen, että täytyy vielä harjoitella. Kirjoittaminen on siitä ihanaa seikkailua, että aina on uutta opittavaa eikä koskaan tule valmiiksi. On uusia lajeja kokeiltavana, mielenkiintoisia ideoita, erilaisia tyylejä ja tekstejä joihin voi rakastua (vähän niinkun lukemisessa).
Täytyy siis vaan kirjoittaa.

Kirjoittajaviisaat ovat sanoneet, että kaikissa olosuhteissa, vaikka mitä tapahtuisi ja epätoivo valtaisi, täytyy jatkaa kirjoittamista. Se on ainut tie. Pitää voittaa epäonnistumisen pelko. Kirjoittaa. Olen tätä aina tietämättäni noudattanut, koska en voi olla jos en kirjoita. Eräs ihminen totesi kerran "Oletko ajatellut, että kirjoittaminen on sulle kuin juokseminen urheilijalle. Ilman sen tuomaa tunnetta on tukala olo." En ollut ajatellut. Mieluummin kuitenkin kirjoitan kun juoksen. Kauhea vaiva hankkia kunnon välineet, juoksukengät ja hikipannat. Painaa veren maku suussa pururadalla. Sitten vielä painuttava suihkuun, kun haisee hieltä. Huh tulee kuuma jo ajatellessa. Minä vaivun kirjoittamaan, unohdan syödä, katsoa lempiohjelmaani kun sormet vain juoksevat näppäimillä.
Tulipas pitkä juttu.

Kiitos ihanat ihmiset kommenteistanne! Yritin laittaa blogiotsikon taakse valokuvan tuomaan väriä ilmeeseen, mutta kauhian iso kuva humpsahti esiin ja peitti koko ruudun. Kuvaa pitäisi muokata kuvankäsittelyohjelmalla, joten perehdyn asiaan myöhemmin. ehkä.

hankausta

Pyöräilin eilen kirjastolle. Ilma on sopivan kirpakka, jotta hanskat täytyy olla, mutta ei liian kylmä. Hengittelin syysilmaa syväääään. Kirjastot ovat lempipaikkojani. Hidastelin hyllyjen välillä, kuljetin sormiani kirjariveissä. Odotin osuvani sattumalta jonkun huippumielenkiintoisen tekeleen luo. Sitten muistin tulleeni lainaamaan opiskelukirjoja.

Löytyi Verkkokirjoittajan käsikirja sekä Tieto kirjaksi -teos mediakurssia varten. Tyytyväinen mieli, kun ei tarvinnut lähteä metsästämään niitä ympäri kaupunkia.

Katsahdin vielä äänikirjavalikoiman. Ne ovat suosittuja ja vain muutama jäljellä hyllyssä. Varasin Härkösen Palele porvarin. Ja ihmettelin mistä aina kertyy sakkoja maksettavaksi. "7 euroa, sitä pitäisi ainakin lyhentää" , totesi kirjastotäti lähes anteeksipyydellen. Ilokseni Härkönen kuuluu erään kurssin oheiskirjallisuuteen. Se tulee ainakin luettua tarkkaan. Opiskelu on joskus myös nastaa.

Illalla sain ihme hepulin. Tosin nyt epäilen sen liittyneen opiskelun aloitukseen. Väistelen tarttumista kurssitehtäviin ja siivoan vaikka koko asunnon tuosta vaan. Siis - aloin hinkata lieteen pinttynyttä likaa. Vimiä ja patapataa. Hankasin hellat, tiskialtaat, pöytätason, kaakeleita. Antaumuksella.
Ai hemmetti et sattui sormiin mutta moinen hepuli on meikeläiselle niin harvinaista, että tunsin uhmaista tyydytystä, kun sormien kärkinivelet alkoivat punoittaa ja turvota. Puhaltelin sormia, liotin niitä kylmässä vedessä ja sivelin.

Ehkä vilkaisen kuitenkin sitä kurssitehtävää.

Kuka siellä?

Tuli mieleen et on tosi kiva, kun kävijälaskurini toimii. Silti joskus mietin että kukakohan näitä lukee. Kaverit? Sukulaiset? Ja mistäpäin?
Olis ihanaa kun laittaisit pienen kommentin, tervehdyksen tai mitä tahansa. Vaikka nimettömänä.
Saa kommentoida myös blogin uutta ulkoasua, elämää, BB:tä nyt varsinkin :) Minoon nimittäin koukussa edellä mainittuun...
Värikästä syyspäivää toivotellen!

Suuri Rakkaus

Edellisessä kirjoituksessa piti palata vielä pieneksi tuokioksi kesän tunnelmiin. Säistä huolimatta kesään kuului monta kivaa hetkeä, kaverien tapaamista ja parvekekukkain hengissäpitämistä.

Sitten saapui uskollinen syksy. Viime viikolla alkoivat kirjoittajapiirit. Omat lupsakkaat ryhmäni joita minä vedän, mutta tosiasiassa ihanat ryhmäläiset vetävät minut luovuuden intoonsa mukaan. Toisen porukan , Reumayhdistyksen kirjoittajapiirin kanssa tulee pian 7.vuosi täyteen jaettua iloa ja kirjoittamisen vimmaa. Jouduin mukaan vahingossa, muka kahvin keittäjäksi. Olen oppinut ryhmäläisiltä paljon, ja olen toivottavasti antanut heille jotain. 2004 julkaisimme antologian "Lisää pippuria soppaan" ja seuraavana vuonna pidimme kirjoitusnäyttelyn. Tällä hetkellä pinnalla on porukan yhteinen blogi, johon keräämme kirjoituksia. Porukassa on tarkoitus kokeilla erilaisia menetelmiä, joista ihmiset voivat poimia itselleen sopivia vinkkejä.

Tuoreempi tapaus on ryhmä nro 2, jonka kanssa tuli vuosi täyteen tänä syksynä. Mukana on erilaisia kirjoittajia ja persoonia, ja uusia tulee koko ajan. Kokoontuessa keskustelemme aiheesta ja pyrimme saamaan rohkeutta omaan ilmaisuun ja tekstien lukemiseen. Koska kirjoittaminen on eräänlaista itsetutkiskelua, päätimme syksyn aikana tehdä jokainen omanlaisemme elämäkerran. Omaelämän voi tehdä monella tapaa; kirjoittaa vaikkapa tietyn teeman ympärille (työuran esim.) tai mieleenpainuvimmista muutoksista. Tai voi kirjoittaa yhden jakson; matkan, kriisin, tietyn kesän. Jokaisen teksti on omannäköinen. Annan vinkkejä mitä keinoja voi käyttää apuna, kuinka rikastaa tekstiä ja saada siitä elävää.

Itse päätin tehdä skräppäämällä tämän tehtävän. Aiheena on oma kirjoitushistoriani. Muistelen kuinka kaikki alkoi ja onko tyyli muuttunut. Kuinka kummassa kirjoittamisesta tuli Suuri Rakkauteni. Olen aina kirjoittanut paljon ajattelematta asiaa. Nyt kun se on tullut entistä läheisemmäksi, olen havahtunut miten voimakkaasti se on kulkenut mukana jo pienestä. 7 vuotta kirjoittajapiirissä on vienyt paitsi pikkurillin, niin koko naisen mukanaan tähän intohimoon. Aloitin myös kirjoittajakoulutuksen Avoimessa yliopistossa, mikä on vähän lisännyt tavoitteellisuutta. Toisaalta on oltava varovainen, liika tieto saattaa toimia myös lukkona. Kirjoittamisen vapautta ei pidä sitoa liialla kunnianhimolla. Se ei sovi ainakaan minulle. Vaeltakoon vapaana vain, kesytön rakkaani.
Aloitin elämäkertaskräppini selailemalla huvikseen vanhoja päiväkirjoja. Voi jestas mitä vuodatusta. Aina vuodelta -81 saakka. Tuolloin päätin 13-vuotiaan määrätietoisuudella alkaa kirjoittaa. Ei liene yllättävää, että kirjoittaminen on hoitanut suurissa suruissa ja muistuttanut pienistä iloista. Tässä muutamia ajatuksia ja syitä miksi aina tartuin kynään.

"Sain tämän päiväkirjan paketissa lahjaksi Elisalta. Onneksi sain lukollisen päiväkirjan. Tähän voi kirjoittaa salaisimmatkin asiat. Aloitan nyt kirjoittaa tähän ja sit ku tää loppuu nii jatkan toiseen.
ps. K on ihana! sydämiä (29.4.1981)"

"Jotenkin tunnen tarvetta kirjoittaa (11.7.1993)"

"Voisin kirjoittaa joka päivä! (9.8.1998)"

"Mulla on suuri tarve kirjoittaa, jotta pysyn kasassa. (24.10.1998)"

"Tulisin hulluksi jos en kirjoittaisi. (18.8.1999)"

"Kaikki tämä on ajatukseni järjestämistä elämän kaaoksessa. (20.9.1999)"

"Uusi muistikirja on aina hienoa aloittaa, ihan kuin aloittaisi jotain uutta elämässä! (1.1.2003)"

"Kirjoittaminen hellii ja hoivaa itseä, pitää itsestä huolta, saa vastaukset itseltään. (7.4.2005)"

"Kirjoitan, en kirjoita. Päätän olla kirjoittamatta X:stä mutta kuinka voisin olla hiljaa, rakastunut. (16.8.2006)"

"Kirjoitan helvettiin nuo leikkausali-ihmiset. (15.9.2006)"

"Miten olen kaivannut kirjoittamista, kuin omaa armastani. (22.10.2006 käsi paketissa)"

"Huomenta jouluvalot, huomenta kynttilät, kun aina jaksatte iloisesti lepattaa. (23.11.2006)"

"Tää tuska on jotain kuvottavan suurta ja turruttavaa. (21.5.2007)"

"Kuntosalin ja ruokailun välissä jää puoli tuntia aikaa kirjoittaa. (20.9.2007)"

"Hauskaa kirjoittaa yöllä! Kyllä se aina tylsät unet voittaa. (15.11.2007)"

"Joskus mietin millä tapaa oon muuttunut jokaisen täyden aamusivuvihkon jälkeen. (6.12.2007)"

"Kauhean monimutkaista joskus elämä. Kaiken lisäksi kynästä loppuu muste. (21.1.2008)"

Carlos

Tunnen nenän päässä ja poskipäillä, kun nahkani tirisee. Siitä ei kuulu ääntä mutta kiristää ihoa. Polttaa. Silti pysyn paikallani, enkä liikahdakaan varjon puolelle. Silloin tällöin nousen penkiltä ylös seisomaan. Katson erilaisten aurinkohattujen kirjoa; keltaista, punaista ja vihreää, lierillä tai ilman, ompa jokunen myssykin seassa. Hatut hyllyvät edessäni ja niitä on enemmän, kun koskaan eläissäni olen nähnyt.
Nostan jalkojani vuorotahdissa ja heilutan takapuolta. On niin ahdasta, että on liikuttava ylös ja alas, koska sivulle ei juuri pääse. Äkkiä tarraan sisartani kädestä, viini pyörryttää päätäni. Ahmin oyecomovaa... Siukku katsahtaa minuun päin ja oikaisee vihreän toppipaitansa rinnuksia. Kaulansa iho on kauttaaltaan tulipunainen, enkä näe silmiään aurinkolasien takaa. Hymykuopat painuvat syvälle poskeen.
Taittelemme sanomalehdestä päähineet. Keskeltä kahtia ja miten se oli, kun lapsena askarreltiin veneitä. Lopputulos on hatarasti taiteltu mytty jonka saa juuri pysymään pinnillä päässä, ja jonka tuuli meinaa viedä. Silti teoksemme ajavat asiansa, suojaavat päätä paahteelta.
Viimeisiä säveliä Maa-ria, Maa-riaaaa...Carlos hakkaa kitaravalokoimansa punaista yksilöä vimmatusti. Jalkani alkavat olla turrat, mutta kestän sen rytmin euforiassa. Hattumeri huitoo, huutaa ja heiluu päissään ja auringonpistoksen saaneena. Pissahätä on viedä tajun ja vessajonot toivon. Parin encoren jälkeen massa alkaa valua laiskasti ulosmenoporteille. Liikumme virran mukana. Suuta kuivaa, paita valuu kainaloista ja yhdyn siskon onnelliseen nauruun ja vitsailuun. Miljoonannen askeleen kohdalla pysähdyn Raumansillalla kaikkeni antaneena. Kello on jotain puolenyön.
- Minä en liiku enää metriäkään, lysähdän penkille.
Monikymmentuhatpäinen hattumeri lipuu mekastaen ohi kohti Porin keskustaa, ja kesäyön jatkoja.

Ainoa

"täältä tullaan elinikäinen oppiminen

sanon minä

ja näen jo painajaisia

että sitten kun viimein olen vanhainkodissa

ja juuri käymässä päiväunille

siihen singahtaa joku terapeutti

sanomaan

että tämä mummupa se ei vielä espanjaa osaakaan

si comprendo ala polkea

ja minä poljen ja permanentti pehmenee pipon alla

ja minä puuskutan kuin hengetön mopo"

Aino Suholan kirjasta Jos ois joku, vaikka Jumala

Nyt skräpätään!

Oon hurahtanut. Taas.

Aina syksyn lähestyessä sitä jahkailee mitähän jännää uutta kikkailisi tulevana syksynä. Kelaa kuvastoja ja harrastuslehtiä, työväenopiston kursseja ja menopalstoja. On tarjolla jos jonkinlaista tuunaamista ja vipertämistä.
Mulle tuli uusi juttu ihan puskista. Sain tartunnan vahingossa. Jäin koukkuun ekan kerran jälkeen.

Skräppääminen on yhdenlaista askartelua. Se on hyvää vastapainoa kirjoittamiselle tai sen lämmittelyä ja inspiroitumista. Tai vain rentoutumista ja uppoamista toiseen maailmaan. Sen ei ole pakko liittyä kirjoittamiseen ollenkaan. Skrapbook tarkoittaa leikekirjaa, josta sana skräppäyskin on johdettu. Idea on tavallaan vanha mutta on nyt ihan IN ja tullut Suomeen Amerikasta, kuinkas muuten. Kokeilumielessä voi alkuun tehdä vaikka kortin.
Tässä harrastuksessa ideoita löytyy loputtomiin. Tarvitaan tyhjä kirja. Sen täyttämiseen voi käyttää vanhoja valokuvia, kirjeitä, kortteja, tarroja, kiiltokuvia, pääsylippuja, matkalippuja, piirustuksia tai vaikkapa kuivattuja kukkia.. Sitten vaan leikkaamaan ja liimaamaan, yhdistelemään ja keksimään tarinoita. Kuvia voi täydentää omilla tai lainatuilla runoilla, aforsimeilla tai lehdistä leikatuilla tekstipätkillä. Mutta varoitus: hommassa voi mennä ajantaju, koska juttuun uppoutuu niin täysillä. Näin kävi minulle.

Skräppäsin siskon pojalle synttärilahjaksi leikekirjan. Painelin Tiimariin ja ostin monella kympillä kaikenlaista kivaa; tyhjän muistikirjan, tarroja, tusseja, käsin tehtyä paperia, kuviokartonkia, kaksipuoleista teippiä, erilaisia koristenauhoja ym. Jouduin syömään olohuoneessa, koska tarvikkeet olivat useita päiviä levällään keittiön pöydällä. Kirjoitin pienen tarinan miehenalusta ja leikkasin siitä pätkiä sopivasti joka sivulle. Lisäksi valokuvia sun muuta.. Kerralla unohtui maalliset murheet sitä tehdessä.

Skräpätä voi matkan, häät, harrastuksen, ystävän, rakkauden taikka lemmikkieläimen. Kokonaisen elämänkin voi skräpätä mutta kannattaa ottaa jokin teema tai tietyt asiat, merkkitapahtumat tai ihmiset, koska elämä on pitkä... Myös arkielämän voi skräpätä. Tehdä tutusta elämästä uusia tarinoita. Asioiden tarkastelu kuvia sommittelemalla on hirmu eheyttävää. Elämäänsä omin käsin työstäminen saksien ja liimapurkin kanssa on ihanan luovaa. Skräppäämisessä mikään ei ole kiellettyä. (paitsi kaikkien rahojen tuhlaaminen askartelukauppaan...)

Lisäideoita harrastukseen löytyy mm. Johanna Jokipaltion kirjasta Nyt skräpätään. Löytyy kirjastosta.

Oikeita asioita

Ehdin olla muutaman viikon kotosalla ja taas on the road.
Jos juureni ovat Pohjanmaalla niin sydämeni on Pohjois-Karjalassa, entisellä kotiseudullani. Ajelin tänne lauantaina ja tunnelmoin, kuten aina lähestyessä Joensuuta. Heinäveden kohdalla viimeistään, sydän alkaa lyödä nopeammin ja tunnen kummallista kaihoa maisemia katsellessa. Tunnen tulevani kotiin. Nämä talot ja pellot, kivikkoiset maat tunnistaisin vaikka silmät ummessa. Tällä on tietynlainen tuoksu (eikä se ole pelkkä lehmänpaska). Raikas maaseudun tuoksu jota silmäni haistelevat. Melkein tekee mieli ummistaa ne ja jäädä nuuhkimaan.
Saavun sydämen majataloon Käsämän kylälle noin 20km ennen Joensuuta. Lapset rientävät ovella vastaan, saan rutkasti halauksia kuten perinteeseen kuuluu. Ihan aina tunnen olevani tervetullut tänne. Ihailen tätä vieraanvaraisuutta joka huokuu ja jota ei tuputeta. Vaihdamme kuulumiset, talon kissoista toinen on sairastunut, työt alkoivat, syksy tuli. Joensuuhun on avattu uusi ostoskeskus (kaupungin ensimmäinen). Kuntia yhdistyy täälläkin ja keskustelu käy kuumana. Tämän vuotinen tattikisan voitto tuli kahdella tatilla, kuvitella!
Seuraavana päivänä teemme kierroksen lähimetsään, saldo: yksi tatti. kourallinen mustikoita, toinen metsämansikoita ja suu vaapukalla. Takapiha on punaisenaan puolukoita ja poimin maljakollisen roosanvärisiä kanervia. Ihmettelen itse muinoin istuttamiani liljoja, jotka kukkivat elokuussa. Heti kyläkaupan auettua riennän tiskille,
- pari pussia karjalanpiirakoita!!
Maistelen niitä enkä osaa päättää kumpi on tällä hetkellä suosikkini, peruna-vai riisipiiras. Voin maku sulaa suuhun, minä sulan tuoliin. 11 vuotta P-karjalassa asuneena ja asiaan perehtyneenä voin riemulla todeta, että maailman parhaat karjalanpiirakat saa tien toiselta puolelta. Kannan niitä kotiin niin paljon kun jaksan kantaa!

Asetuttuani taloksi ajan seuraavana päivänä Joensuun keskustaan. Pysähdyn Kuopiontien varteen Kuoringan uimarannalle - Suomen Gardalle. Maan puhdasvetisimpiä järviä. Kaupungin suussasulavimmat munkit ja paljon paljon muistoja. Kaupunkiinpäin mennessä yliospiston punatiilisten rakennusten kohdalla putoan taas haaveisiin. Onko siitä jo 20 vuotta, kun itse kävelin tuossa. Reppu selässä, maailma avoinna ja akateeminen vapaus edessäpäin. Aina tenttipäivän jälkeen biletettiin ankarasti ja muulloin elettiin kun pellossa. Joku tööttää takanani liikennevaloissa. Vihreä vaihtui jo!
Ajelen ohi sosiaaliviraston jossa vietin työelämää neljän vuoden verran. Aina valmis sijaisuuksiin, aina rahapula, silloin jaksoi vähemmilläkin yöunilla tapella asunnottomien kanssa. Torin ohi ajaessa sydän hypähtää ilmaan. Tahtoo heti lörtsyjä ja viipurinrinkeliä! Puikkelehdin kaupungilla ja ihmettelen: ei tuota rakennusta tossa ennen ollut. Kaarran Suvantosiltaa Niinivaaralle ja hidastelen. Ilosaaren laguunissa meillä oli tapana kavereiden kanssa käydä kesäisin yöuinnilla baarista tullessa. Sillan oikean puolen rannan puut on kokonaan kaadettu ja tilalle nousee hulppeita rakennuksia. Koukkaan Pielisensuunkadun kautta, uusia yrityksiä joka kadun kulmassa mutta vanha pizzeria on paikallaan. Tuttu leikkipuisto, unohdetut kadunnimet ja parveke jossa kerran istuskelin hyvin hyvin rakastuneena...
Käyn moikkaamassa kummipoikaa joka ei enää tunne minua. Itsellä on tunne, etten ole poissa ollutkaan. Ystävän kanssa tarina jatkuu siitä mihin se joskus jäi. Hän laittelee kahvia, minä istun nojatuoliin ja puhumme suu vaahdossa. Kerron hälle etten koskaan unohda ihmistä jonka kanssa tein ekaa kertaa porkkanalaatikkoa. Ja askartelin joulukortteja. Ja vuodatin elämää. Pojasta on kasvanut fiksu pikkukaveri, jolle jamesbondelokuvan tekeminen on nyt ykkösjuttu. Katselen silmät pyöreänä tekemiään filmejä. Hän vilkuilee minua uteliaana ja ujona. Tuntuu hyvältä kun ystävän mies hörähtää
- et oo yhtään muuttunut! (tarkoitti varmaan etten oo vanhentunut)
Onneksi jotkut asiat ei muutu.

"Lähiruokatapahtuma Joensuun satamassa ti 19.8 klo 12-18

Lähiruokahydepark, musiikkia, kulttuurikioski, maistiaisia.

PERUNAPASSI 5€. Oikeuttaa maistamaan viidestä eri

perunalajikkeesta valmistettua ruokaa."

- Ilmoitus Karjalaisessa -

Sinne! Kaikki minut hyvin tuntevat tietävät, että olen perunahullu...

Kotiinpaluu

Palasimme retroreissulta kotiin toissailtana. Ajelimme Loviisasta läpi rypsipeltojen ja päivänkakkarateiden enempiä pysähtymättä. Ja suoraa päätä mökille uimaan. Huima reissu, josta jäi rutkasti purtavaa talvenkin varalle. Matkalta eniten mieleen jäivät Isonkyrön Lyyli-kissa, suloinen pakkaus ja väriltään vaaleanpunainen, koska oli pyydystänyt hiiriä punamultapussissa! Toiseksi palan sydämestä vei Hanko. Se on Suomen etelä ja sinne on pakko päästä joskus uudestaan. Eikä syynä vähiten ole kaupungin 30km pitkät hiekkarannat.
Leirielämässäkin on oma viehätyksensä ja vinha vapauden tunne, vaikka vaunussa välillä löivät tunteet lieskaa, Ei voi kun ihmetellä kuka hullu lähtee kesällä ulkomaille, kun kotimaassakin on niin paljon nähtävää. Tällä kertaa aurinko lelli meitä ihanasti ja merituuli silitti.
Silti on kiva palata kotiinkin. Mökillä ruoka oli niin vähissä, että kipaisimme kantarellimetsään ja tuli paistettua kesän ensimmäiset herkut. Nam!
Kuvassa Lyyli poseeraa.

Saaristo elää.
Elämää ei löydy ainoastaan eläimistä ja kasveista,
vaan sitä löytyy myös aaltojen liikkeistä,
pilvistä taivaallasekä nopeista valon ja tuulen vaihteluista.
Tiettyä liikettä voi saada vangittua kuvaan:
ihmisiä luodoilla, vene horisontti taustanaan.
Muuta liikettä voi vaistota hiljaisuudessa.
Vuodenajat vaihtuvat, vesi jäätyy, jää sulaa.
Kaikki jättää jälkensä.
-Kim Nyblom, valokuvanäyttely ulkosaaristosta, Tammisaari-

Loistoa

Loviisan leirintäalueen aamu. Aurinko puikkelehtii oksien takaa ja kiiltää moninkertaisena meren pinnasta. Kaikkialla on hiljaista, vaunut, teltat ja autot nukkuvat levollisina rannassa. Vain varis on hereillä ja kakkii mustikkakakkoja vaunun katolle. Kävelen alueen läpi ohi receptionin joka lienee vanha maalaistalo. Sieltä löytyy leiriasukkaille pieni keittiö, kauppa ja oleskelutila jossa voi pelata ja lukea päivän lehdet. Ja netti. Viereisessä puutalossa on hotellihuoneita, ja pihassa grillit ja sulkapallokenttä sekä puiden oksaan kiinnitettyjä vanhanaikaisia keinuja lapsille. Kävelen laiturille mutta pysähdyn, kun joutsen poikasineen ui uljaasti ohi. Oikealla kauempana seisoo isohko laiva, jonka kantta aurinko kuivattaa yön jäljiltä. Laivan kyljessä lukee jotain mistä en saa selvää.

Aamupäivälle suuntaamme kohti Kotkaa. Olen varmaan viis vuotta halunnut sinne ja nyt se on kivenheiton päässä. Ajamme Kantasatamaan, jossa on Meripäivät. Tapahtuman aikana kaupungissa on niin paljon ohjelmaa, etten pystynyt tulostamaan sitä netistä. On konsertteja,katuteatteria, näyttelyitä, merimieslaulufestivaalit, purjehduskisoja, isoja ja pieniä aluksia, joissa poiketa, nostureita niin ja maailman vanhin jäänmurtaja Tarmo. Täällä jos missä on meri kaikkialla. Sielläkin missä sitä ei näe, sen tuntee. Meno on kuin Joensuun torilla, paikalliset juttelevat tuttavallisesti, kun istumme kahvilla. Niin ja juuri Kotkan kautta jazz-musiikki saapui aikoinaan Suomeen, merimiesten mukana.
Lauri Tähkä konsertoi parhaillaan meriareenalla, ja me suuntaamme sen tahdissa upouuteen merikeskus Vellamoon. Vellamo on erottuva maamerkki koko suurella satama-alueella, ja näkyy kauas merelle. Erikoisen, ja paikallisten mukaan suurta polemiikkia herättäneen muotonsa se on saanut tyrskystä. Ja sitä se muistuttaakin lasisine julkisivuineen. Se häikäisee ihastuksesta ja ihmetyksestä. Vellamossa on eri museoiden näyttelyitä merenkulun historiasta aina merimiesten arkeen ja hykerryttäviin tarinoihin. Ajan ja sankaruuden tarinoiden lisäksi sisällä on kaikenlaista yllättävää mm. Jukka Rintalan juhlapukunäyttely. Lapset saavat harjoitella meripelastusta tietokoneen avulla, ja kiipeillä veneissä. Kiehtovia ovat vanhojen hylkyjen tarinat ja niistä esiin nostetut arvokkaat tavarat. Vellamosta löytyy jokaiselle jotain. Ja lisää tulossa, koska paikka on avattu vasta muutama viikko sitten ja joiltain osin keskeneräinen. Lopuksi kiipeämme rakennuksen katolle josta on huikea näkynä merelle, kaupungille ja satamaan. Itse ihastun Virtaa-näyttelyyn, jossa lopuksi siirryttäänn Joutilaisuuden tilaan...

Kiva päätös Loviisan leirille on, kun vuokraamme leirintäalueelta Jopot jolla huristamme pikkukaupunkia pitkin poikin. Jopon vuokraus maksaa4euroa/2tuntia, mutta ystävällinen omistaja sanoo, että tuokaa pyörät takasin vaikka seuraavana päivänä. Ajelemme Rantakadulta Kapteenintielle, sitten Luotsikujaa ja Pursimiehen katua Köydenpitäjäntielle. Loviisassa asuu paljon taiteilijoita mm.Riitta Nelimarkka, enkä ihmettele syytä. Pikkukaupungin vanhoihin puutaloihin tekee mieli kurkkia sisään! Laivasilta on Loviisan suolantuoksuinen satama, josta voi bongata merimiehiä ja maakrapuja, paikallisia ja turisteja. Samalla saa juoda espressot satamakahvilassa. Laivasillalla on myös museo ja galleria, saunaja joskus lavatansseja. Tupsahdan Laivasillan punaiseen suola-aittaan, joissa aikoinaan varastoitiin suolaa, tupakkaa ja mausteita. Tällä kertaa siellä on virolaisen taiteilijan näyttely. Taiteilija asusti Loviisassa muutaman kuukauden, pyöräili sen katuja, tutustui sen ihmisiin ja rakennuksiin ja maalasi sen katuja, puistoja, rakennuksia, jopa bussipysäkin. Ah kuinka boheemia. Loviisa on loistava päätös matkallemme.
Kuvat: Puuvenelaituri, Loviisa. Kotkan satama. Merikeskus Vellamo. Meidän leiri Loviisassa.

Linnareissu

Hehkeä Hanko jäi ja matka jatkui reittiä Tammisaari-Loviisa-Kotka. Hangosta muutaman kymmenen kilometrin päässä pienessä Tammisaaressa pistimme retrovaunun parkkiin vanhaan kaupunkiin, ja jaloittelimme satamaan jätskille. Ihmiset makoilivat rannoilla ja turistit räpsivät innolla kuviaan.Suosittelen piipahtamaan, jos ohi ajaa, vanha kaupunki on valloittava, ja jopa minä huonojalkaisena jaksoin kävellä keskustan läpikotaisin. Murrematka on edennyt siihen, että kieli meni viimeistään täällä solmuun, koska se muuttui ruotsinkieleksi. Vastaan tuli mitä kummallisimia katuja ja paikkoja, vai mitä tuumaatte Raseborgsvägenistä, Stallörsparkesta tai Vassburgstorgetista. Yritä siinä sitten lukea karttaa kuskille kieli rullalla! Sattumalta osuin rannaassa Metsähallituksen saaristonäyttelyyn, joka esitteli eri saaristovyöhykkeet ja ulkosaaristosta oli hieno valokuvanäyttely (Kim Nyblomin). Tärppi oli Snappertunan kylässä sijaitsevat Raaseborgin linnanrauniot. Niitä pidetään koko läntisen Uudenmaan komeimpana historiallisena muistomerkkinä. Linna on perustettu 1300-luvulla ja kunnostettukin jonkun verran. Nykyään siellä pidetään juhannusjuhlia, keskiaikaisia markkinoita, konsertteja ja siellä toimii kesäteatteri. Istuskelin linnan nurtsilla ja kuvittelin entisajan elämää...

Matka jatkui Loviisaan, pienelle ja idylliselle leirintäalueelle. Leiri oli taas rannan tuntumassa, ja aamuaurinko paistoi merestä välkkyen vaunun etuikkunaan. Omistaja tuli henkilökohtaiseti opastamaan vapaan paikan meille, jutteli niitä naitä ja kyseli mistä tulemme. Mukavaa vaihtelua suurten ja tehokkaiden leirintäalueiden jälkeen. Alueella oli hyvin hoidetut pihat ja grillipaikat, lapsia ja koiria juoksenteli nurmilla ja ihmiset toivottivat toisilleen hyvät huomenet . Kaiken lisäksi oli siistit vessat ja suihkut. Sellaista alkaa arvostaa pitkään reissussa ollessaan. Tykästyin paikkaan heti. Mutta lumouduin siitä, kun kirjoittelin aamuauringossa ja kävelin kasteen kanssa rannoilla...
Luulen että mun sieluni asuu näissä meren rantojen pikkukaupungeissa. Se matkustaa tuulten ja aaltojen kyydissä ja uiskentelee joutsenen poikasten mukana. Se yöpyy majakoissa ja välillä asettuu johonkin vanhaan linnaan. Mutta vain hetkeksi.

Syö Hangon keksi

Jos Porissa oli musiikkia ja Turussa historiaa niin Hangossa ei ole mitään tekemistä...taivaallista!
Ihmiset maleksivat joutilaina kuin ei olisi huolta huomisesta, ja ryystävät katukahviloissa siidereitään puolialasti. Tai makaavat raukeina valkohiekkarannoilla ja aurinko lellii niitä. Jopa meren aallot vaeltavat vastahakoisina rantaan. Valkopurjeet lepattavat ja jokunen kulkee hidastetusti sataman ohi. Joka paikkaan on liian lyhyt matka, pieneen putiikkiin ostoksille, näyttelyistä ja gallerioista nyt puhumattakaan. Eikä kaduilla ole kovin omaperäisiä nimiä: Aurinkokuja, Huvilakatu, Tähtipolku tai Puutarhurintie. Vanhoissa Villoissa portaat narisevat ja joissakin asuu kummitus. Raatihuoneen torilla seisoo Nukkuva nainen-patsas! Vielä ne sanovat, että täältä saa muka sokerinsuloisia leivoksia. Tai että miljöö ruokkii luovuutta ja inspiroi taiteilijoita. Silmät väsyvät katsellessa pikkukaupungin pysähtynyttä tunnelmaa.
Me hyppäsimme rannasta lauttaan, koska kyyti maksoi vain 2euroa. Niinpä jouduimme autiolle saarelle, jossa ei ollut kuin kalloita ja yksi kahvila, jossa terassikin merelle päin. Olimme motissa monta tuntia ja söimme lounaaksi pelkkää jäätelöä. Kauhistelimme muukalaisten pitkästyttävän hienoja veneitä. Melkein jouduimme uimaan takaisin ja olimme saada auringonpistoksen. Sellainen voi olla ahdistavaa.
Silversand-leirintäalueella taas nukumme lähes varpaat meressä. Ilta-aurinko häikäisee hellästi tuulee hiukset silmille. Ei me kyllä tänne jäädä, älkää tekään vaan tulko!
Kuvassa: Laiska kaupunki alla.

Ruissalon aamu

Nuuhkin aamun meri-ilmaa ja lämmintä tuulta. Aurinko porottaa jo mutta maa on märkä yön sateesta. Korviin kantautuu italialaista palpatusta ihan läheltä. Avaan silmät: en herännytkään ulkomailla. Viereen on ilmestynyt punainen ja valkoinen vanha pakettimallinen Fiat, varmaan yhtä vanhoja, kun meidän vaunu. Autoista purkautuu lapsia ja aikuisia, jokaisella paljon asiaa. Raikas varis raakkuu.
Leirimme on Ruissalossa lähellä meren rantaa ja vehreissä maisemissa. Kaunista seutua, lehtometsiä ja pitsihuviloita. Lähin pitsihuvila on Villa Saaro, leirintäalueen kahvilaravintola. 1800-luvun empiretyylisessä huvilarakennuksessa on kuuleman mukaan nauttinut kesäpäivien loisteesta itse Mannerheim. Päätalossa, samoin kun pihapiirin renkituvassa, vartijan asunnossa sekä autonkuljettajan mökissä voi majoittua. Leirintäalueen rannassa on pitkä laituri, jossa ihailimme auringon laskua ja ohikulkevia Suomenlaivoja. Paikallisen ystävän mukaan Ruissalossa on myös nakuranta mutta sinne ei menty, ei ainakaan myönnetä :O
Turku on vanha kaupunki joka huokuu mielenkiintoista historiaa, kulttuuria ja taidetta. Voisin helposti viettää täällä montakiin viikkoa. Silti huuhdon kasvot unen jäljiltä, puramme leirin, kiinnitämme vaunun auton perään ja eikun eteenpäin! Kuvat: Villa Saaro ja meidän näköiset leirinaapurit.

Kumpi on vanhempi?
"Pisan tornin rakentaminen alkoi v.1173, mutta kallistumismurheiden takia se valmistui vasta 1360. Turun tuomiokirkko vihittiin käyttöön v.1300.
Atsteekkien valtakunta syntyi 1300-luvulla ja päättyi v.1521. Turun linnan ensimmäinen vaihe rakennettiin 1200-luvun lopulla.
Kiinan muurin rakentaminen oli valtava työ, joka kesti liki 2000 vuotta. Viimeinen osa valmistui vasta 1600-luvulla. Turun Pennisilta, joka oli ensimmäinen silta Aurajoen yli, rakennettiin 1414. Myönnetään siis, että suurelta osin Kiinan muuri on Turkua vanhempi..." (Turkuopas)

Luanikast reissu! Pori-Rauma-Turku

Murrematka jatkuu.Viikon aikana retrovaunu on edennyt reittiä JKL-Tuuri-Isokyrö-Kauhajoki-Pori-Rauma-Turku. Pori ja Santana oli kokemus. Huima tunnelma jorata muutaman muun (kymmenen tuhannen) kanssa maria mariaa, kun aurinko porottaa väriä poskille ja nurmikko tömisee. Saimme viikonloppuna Ejen vieraaksi vaunulle, ja sopu teki sijaa kun pikkuvaunuun pedattiin vieraspetiä. Kiitos vieraalle kärsivällisyydestä ;) Lauantain puolipilvisellä kelillä uitettiin varpaat meressä ja hengailtiin yyterin bikinibaarissa, ennenkuin sanoimme heipat Porille.
Matka jatkui etelään ja välillä poikkesimme moikkaamaan ystävääni Crisseä Rauman vanhaan kaupunkiin. Rauman kiäl on sit hauskaa, sen mitä siitä selvää saa. Sivusimme pitsiviikkoa, joka alkoi edellisenä päivänä. Jaloittelutauolla kävimme myös hiljentymässä ikivanhassa kivikirkossa sekä teimme retrolöytöjä idyllisten puutalokortteleiden pihakirppareilla. Sen jälkeen kokka kohti Turun Ruissaloa, jossa leiridymme tätä kirjoittaessa.
Turussa vierähtäisi helpostikin paljon aikaa, täällä on kulttuuria ja merenrantaa riittämiin. Lomaa on kuitenkin vain kolme viikkoa. Eilisen aurinkoisen päivän käytimme hyödyksi. Kampesimme Turun linnan torneihin, kuninkaankammareihin ja keskiaikaisiin vierastupiin. Paikkaa asustaa vanha linnatonttu, jonka tapasin minäkin. Se kulkee linnan hämärissä kellareissa ja jyrkissä portaikoissa ja pelkää salamavaloja. Se pitää huolta linnan aarteista ja kalleuksista, ja sillä on talovahtina Murri-kissa joka on kiva paitsi silloin kun se on vihainen. Tontun voi nähdä häivähdyksenä pimeässä portaikossa tai virnistyksenä ikkunasyvennyksessä. Ja se on 700-vuotias.

kuvia

Retroreissulle Pohojanmaan kautta

Lomareissu retrovaunulla alkoi tiistaina 15.7. Jyväskylästä. Suuntasimme vaunun kanssa kohti Pohjanmaata, eka pysähdys oli Tuurin kyläkaupalla. Kaupalta hankintaan kuului mm.kotiin unohtuneet retkituolit, kertakäyttöastioita ja muuta tarpeellista. Kaupan pihalta pongasimme retken ensimmäisen julkkiksen ite Keskisen Vesan. Siellä se ajeli kaupan pihalla mustalla isolla maasturilla, mut elkää kysykö minkä merkkisellä. Kaupalta jatkoimme niin pian kun mahdollista eli jotain kolmen tunnin päästä, matkaa suorinta tietä kohti Isoakyröä. Suorin tie olikin tässä tapauksessa ruohottunut metsätie, koska joko navikaattori tai kuski tai molmmat sekosivat Ylistaron kiertoliittymässä. Varmana siitä, etten ikuna enää löydä kotiin koska vaunua ei mahtunut kääntämään yhä kapenevalla tiellä, löysimme viimein sukulaaseni ja omimman heimoni keskeltä lakeuksia. Jälleennäkeminen oli riemukas ja ylittepursuava, turisimme pohojanmaan kautta aamuyöhön asti. Tavattuamme sakin serkkuja ja saatuamme lähes tartunnan leviästä murtehesta jatkoimme hyvän sään aikana matkaa kohti Poria ja retken varsinaista määränpäätä eli Jazzeja. Koukkasimmepa vielä syntymäpitäjäni Kauhajoen kautta ennenkun sanoimme erinomaaselle suvulle pohjalaiseen tapaan Heikää ny!

Leiriytyminen Porin Yyterin sannoille tapahtui keskiviikkona nukkumaanmenoajan jo ohi mentyä. Leirintäalue täyttyi jazz-kansasta ja oma retrovaunumme herätti hilpeyttä naapurileiseissä. Uteliaat tulevat turinoimaan ja muistelemaan nuoruuttaan 70-luvulla. Jotkut haluavat kurkata retrovaunumme sisään. Oma jazztunnelma kohosi, kun palvoimme aurinkoa muutaman tuulisen tunnin ja sitten suuntasimme jazzkadulle. Jazz-sanasta huolimatta kaupungissa liikkuu tapahtuman aikana kaikenlaista kansaa aina verkkahousuisista merkkifriikkeihin, Suvaitsevan ilmapiirin takia muun muassa itselläni tämä on jazzeilla jo 10.kerta!
Musiikkia myös löytyy joka makuun aina Jari Sillanpäästä brasilialaisrytmeihin ja ulkolaisiin perinteisiin jazzmuusikoihin. Torstai-illan täkymme oli Ronnie Cuber band with Kenny Drew ja Jippu molemmat ilmaiskonserteissa. Iloinen illätys oli myös Porvoon big band ja Kirsi Ranto fiilistelemässä aurinkoisessa kesäillassa. Tänään olisi sitten vuorossa Santanaa...
Kuvissa leirimme Yyterissä, Tunnelmia Jazzkadulta ja aurinkorannalta.